Tavallisen mielen huokauksia: runoja
Tavallisen mielen huokauksia
Runoja
ISBN: 978-952-6668-77-2
Harald Olausen
Kulttuuriklubi 2024
"Olemme kyllästyneet manifestittomuuteen ja siihen, että kukaan ei halua sanoa mitään, ei ilmaista mielipiteitä tai nousta ketään vastaan." -Riina Katajavuori ja Helena Sinervo Helsingissä 17. päivänä syyskuuta vuonna 1995 toimittamansa kirjan MOTMOT – Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 1995 (WSOY, 1995) etusivulla.
Sinervon ja Katajavuoren toimittama runouden vuosikirja MOTMOTin 1995, joka on tämän hienon sarjan ehkä onnistunein ja sisällöltään painavin, motto on edelleenkin ajankohtainen – tulee olemaankin, sillä runouden anarkistinen suhde vallitsevia tylsyyslautteuksia vastaan on aina yhtä etäinen – taisteluhuuto älyn ja sanan puolesta tyhmyyttä ja pahuutta vastaan.
Kirjan kirjoittajina on pitkä listan ja tuon ajan runouden kanssa kosketuksissa olleita teräviä eturivin tekijöitä aina Liisa Enwaldista, Silja Hiidenheimoon, Jouni Inkalaan, Jukka Koskelaiseen, Leevi Lehtoon, Markku Paasoseen, Kirsti Simonsuureen sekä Johanna Venhoon. Kirjoitukset ovat innostavia, vaikka kaikki esillä olevat runot eivät vaikuta aitoudellaan tai totuudellaan etsijää.
Olisin ihan yhtä hyvin voinut ottaa kirjan kirjoituksista minkä tahansa tämän kirjan motoksi, ja aina ne olisivat olleet yhtä osuvia ja huomionarvoisia mietteitä runouden tilasta. MOTMOTin vuosikerta 1995 kestää vertailun minkä tahansa muun vuoden kanssa. Valitsin kuitenkin Martin Enckellin kirjoituksen Joku kirjoitti minulle ajan usvasta hallitsijattaren – kosketuksia vuosisatojen ja – tuhansien yli, koska siinä oli älyllisesteettiselle runouspohdinnalle sopivasti kuuluvaa eetosaatosta.
Hyvä runo on aina sekä osuva että omakohtainen. Enckellin mukaan runoilijat ovat juurtuneet omaan aikakauteensa ja heijastavat aikaansa, mutta ilmaisevat joidenkin yksittäisten sielujen tai jonkin ryhmän kokonaisen sukupolven tunteita. Kaltaiset kohtaavat hänen mukaansa toisensa ja erilainen on valtaosin käsittämätöntä, vierasta, häiritsevääkin. Kaikkea poikkeavaa hyljeksitään.
Liian usein sanotaan typerästi,
Mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaan ja
mitä tapahtua, jos hän vain olisi saanut elää.
Niin mitä?
Hän olisi tyhmentynyt, munannut ehkä itsensä,
rumentunut ja sairastunut.
Kiusannut hengiltä läheisensä.
Oli paljon parempi kuolla yllättäen,
kun näin ei vielä ollut,
ja hänestä oli vielä jotain hyvää sanottavaa.
Mitä luulette?
Mitä hän olisi itse sanonut?
Olihan hän aikansa lapsi.
Olisi ollut ihan varmasti samaa mieltä,
olihan hänelle tärkeintä miltä näytti ja vaikutti.
"Kunnes jokin kuva tai sävel tai jokunen yksinkertainen sana, usein etäisyyksien takaa, kouraisee rintaa tai vatsaa tai nivussuistoa ja paljastaa kuinka samanlaisia me kaikki olemme. Kuoleman edessä, kaipuussamme ja halussamme. Runo on kohtaamista. Ei vähiten sukupolvien ylitse. Vuosisatojen ja toisinaan vuosituhansien yli. Myös kuilujen silloittamista kulttuurien ja maailmojen välissä, missä jumalat ja maailmankuvat heijastavat ihmistä ja sinua hänessä"
Kirjan ensimmäisessä artikkelissa Kartanpiirtäjä, kirjailija Jyrki Kiiskinen, josta piti tulla kartanpiirtäjä, muistuttaa vanhojen karttojen viehätyksen piilevän niiden epäluotettavuudessa, sillä ne kertoivat piirtäjistä ja aikakausista, johon virheet olivat sidoksissa. Juuri virheet on se polttoaine, joka usein unohtuu ihmisen tekoja ja sanoja mietittäessä. Kiiskisestä tuli runoilijana mielenmaisemien kartanpiirtäjä, joka kuvittelee maailmoja ja kerto niistä itse keksimällään tavalla.
Tutustuin nuorena koululaisena Allen Ginsbergin Huuto-runoon ja se vei jalat alta innostaen minua vieläkin. Mutta se myös opetti, että huuto vaimenee ja menettää merkityksensä, jos se kahlitsee itsensä aina samaan puuhun samalla tavalla ja remmillä muuttuen arvattavan tylsäksi. Ginsbergissä kiinnosti Huuto mutta ei sitten paljon mikään muu. Ginsberg avasi kuitenkin polkuja.
Luen edelleenkin sekaisin sekä vanhaa että uutta runoa. Pidän esikuvinani kaikkia tulisieluisia julistajia ja surkean marttyyrinkohtalon kokeneita epäonnisia sekä epäonnistuneita runoilijoita. Minua hirvittää sisäsiistit ja kiltit runoilijaa leikkivät parikymppiset hyvinvointikakarat, joiden kokemus elämästä, kirjoittamisesta ja runoista, on yhtä vähäistä kuin aitoa tai tarpeesta lähtevää.
Uskon vieläkin entisen NVL:n voimahahmon, kirjailija Erno Paasilinnan, väitteeseen että kirjailijaksi tullaan vasta elämällä elämä eikä alle nelikymppisellä kirjailijalla ole juuri mitään arvokasta annettavaa yleisölle. Se on hyvä motto siitä huolimatta, että usein maailmanluokan supertähdet, kuten Arthur RImbaud ja Charles Baudelair, olivat varsin nuoria kirjoittaessaan mestariteoksensa.
Edustan uudenalaista sukupolvea runoilijana, sillä en ole pelkästään runoilija, vaan myös sekä toimittaja, esseisti, novellisti, kriitikko (SARV – Suomen arvostelijanliiton nykyjäsenistä monet muutkin ovat samalla kertaa sekä itse taiteilijoita että kriitikoita), että myös sosiaalisesti lahjakas elokuvia harrastava erakko, joka ei marssi muiden kanssa samassa tahdissa, ja ole samaa mieltä.
Olen sen varren änkyrä, kuten runoilijasuuruus Eeva-Liisa Manner, etten kuulu onnekseni ensi-iltojen ja avajaisten kutsuvieraslistoihin. Minusta taiteen ja filosofian yhteinen tehtävä ärsyttää on edelleenkin ajankohtainen. Kuuntelen radiosta vain Ylen kanavia ja erityisesti kirjallisuusohjelmia, kuten Tämän runon haluaisin kuulla-ohjelmaa, ja haaveilen pääsystä Kajaanin runoviikoille.
Runoudesta kirjoitetaan nykyisin aivan liian vähän – se ei tunnu kiinnostavan ketään. Minulla on kaikki MOT MOTit – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjat niiden ilmestysvuosilta, enkä vieläkään ymmärrä miksi niiden julkaiseminen lopetettiin, ja annettiin suomalaisen nykyrunouden lipua kohti sitä haaksirikkoa, johon se pikkuhiljaa ajautui muutamista valonpilkahduksista huolimatta.
Kirjoitin vuonna 2011 kaikesta turhasta riisutun Homorunoja -runoteoksen, joka hieman yllättäen myi 1000 kappaleen painoksen vuodessa loppuun, ja sai kriitikoilta varovaisen myönteisen, mutta samalla hieman ihmettelevän, vastaanoton. Ruotsissa kirjasta tuli skandaali, ja se kiellettiin useissa kirjastoissa. Pääsin sitä seuranneen julkisen kohun saattelemana Ruotsin kirjailijaliiton jäseneksi.
Minun on usein kovakin ikävä kotkalaistunutta runoilija Matti Paavilaista (1932-2017), jonka älyllisen hauska seura, sanasukkeluus ja kujeileva mieli sekä leikkisä renessanssiolemus valloittivat aikoinaan minut nuorena, kun runojen äärellä tutustuin häneen 1970-ja 80-lukujen taitteessa ja osallistuin hänen järjestämiinsä runotapahtumiin. Kirjallisuuden professori Juhani Niemi on teoksessaan Kirjailijoita ja epäkirjailijoita (SKS1983) arvioinut, ettei Paavilainen vastaa vallitsevaa kuvaa suomalaisesta runoilijasta, vaan kulki vastavirtaan jo debytoidessaan 1960-luvulla. Hän yhdisteli usein runoissaan oivaltavasti sekä muistikuvia, myyttejä että todellisuutta.
"1970-luvulla runoutta kirjoitettiin paljolti konkreettisten visioiden kautta visuaalisesti hahmotettavaksi, mutta Paavilainen harrasti silloinkin sanoilla ja käsitteillä leikkimistä ja teki koukeroista kulttuurirunoutta. Paavilainen on luonut oman mietteliäänpuheliaan ilmaisunsa. Runoissaan hän paljolti abstrahoi, filosofoi, viisastelee siinä missä muut näyttävät kuvin, käyttävät kamerakulmia. Tultaessa 1980-luvulle Paavilaisen runopuhe on yhä enemmän intiimistynyt. Nostalgiat ovat Paavilaisen runouden käyttövoima laajemminkin kuin vain yksilöllisellä tasolla."
Paavilaisen runot olivat usein elämänmakuisia proosakommentteja maailman menoihin, aforismeja tai pitkiä litanioita humoristisessa mielessä väärinluetuiksi tarkoitettuja älyllisille epäilijöille. Teemat pyörivät ajankulumisen ja kaiken sen ympärillä ja välillä, mitä nyt sodat pikkulapsena, ja myöhemmin sodan uhkan, kokenut pula-ajanmies voi kieli lipoen kertoa.
Paavilaisen ensimmäisestä julkaistusta runosta kokoelmassa Sukukartta (Kirjayhtymä, 1964) tulee kujeilevaa proosarunoa surutta viljelleen Paavilaisen erityinen runoilijanlaatu esille. Hän on oman tiensä kulkija aikana, jolloin runous räjähtää vapaaksi viiskytlukulaisten hellimistä laskettelurajoista maailmoja syleileväksi, ja sitä vastaan yhä voimakkaammin ajan hengen mukaan uhittelevaksi - riippuen mille laidalle sattui itse kallistumaan – julistuksenomaiseksi, tai paukahtavaksi yhdistelmäksi aitoa kokemusta ja oletettuja olettamuksia. Paavilaiselle merestä muotoutuu kala.
Paavilainen omaksui älyllisesteettisen epäilijän roolin kuin luonnostaan valtavirtaan syntyneenä lohena, joka ei aikaile eikä arkaile kun luonnolta tulee käsky toimia kaikki järjellisiä todistuksia vastaan sydämen kutsun kuulleena, olkoot se mitä kulloinkin muotiin pukeutuneen on ja haluaa esittää olevansa, vastaan puhumalla muka tavallisia tavanomaisuuksia - kaikkea muuta; enemmän ovelaa harhauttamismielessä tehty ylipuhumista ihmetellen puheenomaisin keinoin maailman synkkyyden syvää ja ikiaikaista typeryyttä ja epä-älyllistä monimutkaisuutta.
Mutta ovatko runot liian toteavia ja ympäripyöreitä? Peilaako hän liikaa niihin omaa miellyttämisenhaluaan vai pelkoaan sanoa suorat sanat? Pitäisikö hänen käydä nuoreksi vihaiseksi mieheksi? Mutta sitten hän muistaa sen roolin varatun jo kaikkien yläpuolelle itsensä nostaneelle Saarikoskelle, joka snobbailee ärsyttävästi lainahöyhenissä viimeisenä klassistina vielä ärsyttävämmin kaiken oikein etiketin mukaan tekevän Matti Klingen avuliaalla pönkityksellä.
Paavilainen löytää oman paikkansa ja äänensä, kun hän pohtii ja kokeilee. Hän kantaa sieluaan kuin kyhmyä, sykkyrää, sydäntään kuin puraistua päärynää ymmärtäen erehtymisen olevan erilaisuutta, ja että juuri siksi hänen moraalinen velvollisuutensa on julistaa erilaisuutta, joka aina erehtyy eikä anna maailman koskaan levätä. On kuusikymmentäluvun alku ja kohta jo puoliväli, jota hallitsevat vielä 50-lukulaiset tunnustetut modernistit. Hän kirjoittaa runoja ja kritiikkejä.
Paavilainen on ristiriitaisissa tilanteissa kuin kotonaan. Hän ei anna periksi. Tämä on hänen maailmansa huolimatta siitä, ettei hän heti alussa löydä siitä paikkaa itselleen eikä saa ansaitsemaansa arvostusta. Jokin runoissa viehättää häntä ja vie syvemmälle. Hän alkaa kehittää omaa tyyliään "lukea värin ihmisten huulilta" heidän todellisia aikomuksiaan ja tarpeitaan.
Ne hän piilottaa runoihinsa kysymyksinä ja toteamuksina. Jo ensimmäisessä runokokoelmassaan hän on kokonaan oma lukunsa, mitä tulee tähän siihen aikaan vielä runomaailmassa kummallisena pidettyyn toisäänisyyteen - eräänlaiseen irvileukamaisuuteen. Hän on laiskanpulskeana asioiden vieressä kommentoijana löytänyt mukavan tavan olla eri mieltä ilman, että se häiritsisi muita. Juuri sitä hän oli aidoimmillaan, ja se oli myös hänen hienovarainen testamenttinsa maailmalle.
Italialainen elokuvaohjaaja sekä runoilija, Pier Paolo Pasolini, kamppaili sisäisesti jatkuvasti omaa homouttaan ja sen aiheuttamaa huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä ja siitä johtuvaa kuolemakaipuutaan vastaan, ja on siksi edelleenkin ainutlaatuisena kohtalona unohtumaton.
Hän on oman itsensä kohtalo, kun hän kirjoittaa yllättäen, ja ehkä myös jatkuvassa epätoivoissaan, eräässä kirjeessään, syntyneensä iloiseksi, tyyneksi ja luonnolliseksi ja homoutensa olleen siksi tarpeetonta, ulkopuolista eikä sillä ollut itse asiassa mitään tekemistä hänen kanssaan. "Olen nähnyt sen vihollisena rinnallani enkä ole koskaan tuntenut sen olevan sisälläni´".
Jo melkein unohdetussa Pasolinissa on vielä paljon ajankohtaista ja osuvaa kritiikkiä sitä pikkuporvarillista tylsyyslatteutta vastaan, joka tänään on kulutusyhteiskunnan nimessä kuristanut meidät kamreerien taskulaskimien tahdissa tanssiviksi tahdottomiksi ja sieluttomiksi nukeiksi, joiden ainoa tehtävä on toteuttaa orjamaisesti, vailla mahdollisuutta muuhun, vain markkinoiden ylivaltaa ja sopeutua sen jatkuviin muutoksiin sekä maksaa sen kriisien korkean hinnan.
Pasolinia on ikävä myös siksi, että hän osoitti suoraan pikkuporvarillisuuden tuhoavaa voimaa kohti syyttävän sormensa ja sanoi meidän kaikkien sairastuneen tähän vaaralliseen tautiin, ja että Ii ms:n jälkeen se on saavuttanut entistä totaalisemman vaihtoehdon, eikä sille ole olemassa näkyvää vaihtoehtoa. Kulttuurieliitti tarvitsee taidetta vain porvariston viihteeksi. Sitä tarvitaan vain osalliseksi illusorisen ja virtuaalisen todellisuuskuvan luomiseksi sekä ihmisten eksyttämiseksi.
Ja vaikka Pasolinin oli sekä nerokas että monipuolisen tuottelias monitaitelija, joka kirjoitti näytelmiä, runoja, romaaneja, elokuvakäsikirjoituksia, lehtijuttuja, esseitä ja kirja-arvosteluja sen lisäksi, että ohjasi elokuvahistorian vaikuttavimpiin kuuluvia elokuvia, voi häntä pitää, ja hän piti itseään, runoilijana, joka olikin taiteelliselta luonteeltaan niin omissa töissään esimerkiksi kootessaan kaksi mittava nidettä italialaista kansanrunoutta – tavallisen mielen huokaisuja.
Pasolinin kirjallinen ja yhteiskunnallinen hahmo, ja kansan puolella oleva asenne sekä kansakielen arvostaminen ja älyllisen vihamielinen asenne kaikkia sortajia ja valehtelijoita vastaan, on innoittanut myös minua jo lapsesta lähtien kulkemaan oman pään mukaan valtavirtaa vastaan Pasolinin viitoittamalla vaikeakulkuisella tiellä taiteellisen anarkismin ei-kenenkään maalla. Minusta Pasolinin taiteen ehdottomuus ja poliittisuus ovat hänessä parhainta antia jälkipolville.
Pasolin-asiantuntija, dramaturgi Juha Siltanen, muistuttaa osuvasti Pasolinissa tuntuvan kiteytyvän monet sellaiset teemat, jotka ovat paitsi arkityyppisen taiteilijan teemoja ja ominaisuuksia, myös yleisimminkin ajattelevan ihmisen, ja aivan erityisesti, nimenomaan eurooppalaisen ajattelijan.
Ja sitten on vielä kreikkalainen Konstantin Kavafis (1863-1933), jonka runot syntyivät hitaan kaavan mukaan pitkän harkinnan ja monien kokeilujen tuloksena – usein vain pari vuodessa. Kavafis on merkittävä olematta merkittävä, hieman paradoksaalisesti sanottuna, mutta hänen runonsa olivat aitoja ja alkuperäisiä mielen huokauksia olematta varsinaisesti runoja. Kavafiksen runot, jotka ovat himon häpeämättömiä huudahduksia, tuntuvat tänään teennäisiltä, jopa ärsyttävän lapsellisilta, mitä ne eivät tarkkaan ottaen ole. Kavafis on kiinnostava, koska hän asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle olemalla aito oma itsensä omassa naurettavuudessakin.
Aapo Junkola on suomentanut Kavafista kirjassaan, Runot (1984), missä esitellään Kavafiksen runoja ja kerrotaan vuonna 1924 kreikkalaisen kirjallisuuslehden, Nea Tehnin (Uutta taidetta), Kavafiksesta kertovasta teemanumerosta taiteilijasta, joka tahtoi tulla omaperäiseksi. Jussi Korhonen kertoo esipuheessa Kavafiksen asuneen keskellä bordellialuetta. Asuinpaikan valinta kertoi runoilijan tarpeesta kertoa arvostelijoilleen, ettei hän pelännyt mitään. Hänelle merkitsi ympäröivä alennustila innoituksen lähdettä ja oli samalla osoitus erikoisuuden tavoittelusta.
"Kreikassa oli runous 1900-luvun alussa isänmaallispainoitteista, ja sen keskiössä oli vajaa vuosisata sitten saavutettu itsenäisyys. Tämän tarkoin vartioidun suvannon akanvirraksi ilmestyi Konstantinos Kavafis, runoilija, joka antoi palttua retoriikalle, viittasi kintaalla riimeille ja kansankielelle dimotikille, käytti vapaata mittaa ja sekakieltä, vähät välitti isänmaallisuudesta, laiminlöi kokonaan vapaussodan aihepiirin, sovelsi hellenistisiä, bysanttilaisia ja roomalaisia aiheita oman aikamme tapahtumiin ja kirjoitti vapaasti kielletystä rakkaudesta, antiikin kirjailijoiden suosikkiaiheista ja pakanallisesta kultista."
Palataanpa vielä MOTMOTiin ja erityisesti Mikael Enckellin kirjoitukseen, jonka ovat suomentaneet ruotsista Jyrki Kiiskinen ja Jukka Koskelainen. Kirjoitus on henkevä, tarkoin harkittu ja älykäs. Mutta kun ihan tarkkaan kirjoitusta, ja koko MOTMOT-95-kirjaa lukee, alkaa lukijaa puuduttamaan ja epäilyttämään niiden aitous ja tuoreus siitä huolimatta, että aihevalikoima mitä tutkitaan ja mistä sanaa venytetään, on laaja ja analyysit teräviä. Kirjoituksia lukiessa alkaa kaivata arjen huomioita, tavallisten ihmisten jonninjoutavia puheita, ja etenkin huumoria sekä vapaita ajatuksia.
MotMot-95-kirja on esimerkki runon ongelmasta teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on. Runouden on ajateltu olevan osa korkeampaa ajattelua, ikään kuin maailmaa hallitsisi vain yksi idea, jonka vain ajatus voi nähdä ja torjua. Runous on irtaantunut tavallisesta kielestä. Runouden parissa puuhailevat ovat usein kulttuurieliittiin kuuluvia yliopistoihmisiä, ja se näkyy mm. MOTMOT-95-kirjassa Kansallisteatterin näyttelijän, Jussi Lehtosen, ylevissä ja eteerisissä runoissa, joita voisi luulla Shakespearen soneteiksi, mutta joita kukaan ei kuiskailisi oman rakkaansa korviin.
Tässä toinen ongelma, vaikka Enckell puhuu avoimesti ja suorin sanoin mm. erotiikasta, tekstin sävy ja muoto ovat akateemisen etäistä, kuivakkaa, ja siksi ei kovinkaan kiinnostavaa, ja on samalla tavalla säilyttävää pikkuporvarillisen tietoisuuden illuusiota, kuin mitä koko kulttuurimme on Pasolinin mukaan pahimmillaan, eräänlaista jutustelun teatteria, sisällyksetöntä viihdettä - huudon tai eleen teatteria, mikä on suunnattu turhautuneelle ja omahyväiselle eliitille karkottamaan tylsyyttä ja ikävää esteettisiin leikkeihin porvariston hampaattomana viihteenä.
Kirjoitukseni ovat runoutta ja eivät sitä ole Pasolinin ja Kavafisin hengessä, jos ajattelemme mitä edellä kirjoitin runoudesta. Eivätkä ne ole antirunouttakaan, koska ne ovat sitä oikeaa runoutta, mitä runouden pitäisi olla – muotovapaata ajattelua ja kommunikointia, havaintoja ympäristöstä ilman sensuuria sekä suoraa puhetta ihmiseltä toiselle ihmiselle - eräänlaisia juttutuokioita.
Tavallinen mieli ei tässä tarkoita keskivertomieltä, mikä on eri asia, koska sellaista ei edes ole. Tavallinen mieli tarkoittaa spontaania kommentointia - kotkalainen syntymävika, kuten tavallisten ihmisten arkea kuvanneella työläisrunoilija Timo Pusalla (1951-1996) - ja tässä tapauksessa huokaukset ovat toteamuksia elämästä ja sitä haittaavista asioista. Aiheet ovat suoraan tavallisesta arkielämästä; seksi, häpeä, muisti, muistot, muut ihmiset, ajatukset, kuolema jne.
Pasolinin, jonka esseet
olivat kuin eksistentiaalista punnintaa ja kokeilevaa proosarunoja, mielestä
sana oli ainoa mahdollisuus murtaa aukkoja epätodelliseen todellisuuteen, koska
kielen logiikka antoi sisällölle muodon. Runouden pitää olla vapaata kuin
taivaan lintu sitä ahdistavista muodoista ja säännöistä, jos se on aitoa ja
elävää, kuin tavallisen mielen huokaisuja.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri on synkistynyt tänään niin, että Pasolinin fasistiseksi haukkuma valtionhallinto on jo Suomessakin pelottavan tuttu käsite, sillä aiemmin tavoiteltiin totuutta ja objektiivisuutta, mutta nämä ihanteet on nykyisin kyseenalaistettu. Aidolla runoudella on tässä tilanteessa tärkeä vallankumouksellinen tehtävä yrittää pitää kieli puhtaana valtaapitävien orjuuttavista pyrkimyksistä huolimatta.
Kieli on teknistynyt ja on nyt avoimen oikeistolaisen aggressiivisen ideologian kyllästämä turvallisuus-armeija-verojen laskeminen ja leikkaus-linjalla. Philippe Lacoue-Laberthe väitti tällaisten tekstien pesiytyivät muistiin, ja asuttivat siellä tarkemmin määrittymätöntä paikkaa jossain unohduksen ja tietoisuuden välimailla; niitä ei koskaan todella ajateltu, mutta ne vaikuttivat jossain määrin siihen, kuinka asiat näimme.
"Niissä on varmasti kuitenkin jotain, jonka merkittävyyttä ei aikanaan osattu tunnistaa, tai jossa kaikuu muisto, tunne, aistimus–jostakin pelottavasta–joka halutaan säilyttää, osin kätkettynäkin. Tai ehkä ne ovat vain eräällä tavalla täydellisiä, ja vaikka niiden merkitys on vähäinen (tai niin luultiin, koska ei osattu lukea), niiden liki ihmeenomainen täydellisyys ja hämmästyttävä muodon välttämättömyys tuntui lähes fyysisenä ja sai ne vastedes olemaan läsnä–ilman että tiedetään mistä niiden läsnäolosta on kyse."
Ne olivat hänestä kuin ruumiinosat, joiden olemassaolosta tullaan tietoiseksi vasta kun jokin sairaus tai kipu herättää henkiin: yhtäkkiä, tai vähä vähältä, hämmästyy kokiessaan jotain siellä missä mitään ei aiemmin vaikuttanut olevan olemassakaan, tai pikemminkin oli vain juuri ja juuri –ei näet ollut kyse pelkästä tyhjyydestä, vaan sameasta ja hämärästä poissaolosta, poispyyhkimisestä, rajasta.
"Niille käy kuin arkisille asioille, joita ei enää oikeastaan nähdä kuin vain matkan päästä mieltä kiinnittämättömänä läsnäolona, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä havahdutaan huomaamaan niiden paljastavan jotain kauhistavaa. Silloin iskee pelko. Voisi olettaa, että uni – ainakin tietyt unet – vaikuttavat näihin unohdettuihin teksteihin samalla tavalla kuin johonkin ruumiinosaan iskevä sairaus tai asioiden herättämän kauhun ajatteleminen." Juuri näin on nykyisin.
Kieli on yhtä kuin vallankäyttöä. Runouden pitäisi voida vastustaa kielen kahlitsemista vain yhtä tarkoitusta varten, hallita ihmisen mieltä. Syyllisiä ovat myös viihde ja valtamedian luoma hierarkkinen yhteisö, joka kannustaa avoimesti, kuten koko kulttuurikin, vastuuttomaan hedonismiin, yksilönpalvontaan ja patologiseen narsismiin.
Tärkeintä tänään vain on oma minä, täysi vapaus, mahdollisuus olla ulkonaisten vaikutusten tavoittamattomissa, aito ja luonnollinen sekä irrallinen. Tutkittaessa miksi, kannattaa muistaa miten jo skottifilosofi David Hume pyrki tutkimaan jokaista käsitystä nähdäksemme, oliko se koottu todellisuudenvastaisesti. Skeptinen epäily oli hänestä sekä järjen, että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme.
Toisaalta on epäaito runous vastaan manipuloiva kieli, molemmat säilyttäviä ja sitoutuneita epäoikeudenmukaisuuteen ja valtaapitävien puolelle. Siksi aidolla runoudella, joka ei ole runoutta vaan enemmänkin tavallisen mielen huokauksia, on tässä tärkeä tehtävä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin yrittää pitää pää kylmänä kaikista houkutuksista huolimatta omassakin kielenkäytössä ja millaisia sanoja valitsee - eli kenen suulla puhumme tietämättämme, sillä se näkyy aina muotitermeissä.
Esimerkiksi ennen TAHTOTILA ja nykyisin ESKALOITUMINEN), ja itsensä nöyränä, toistaen itselleen joka aamu peilin edessä: älä tee tänäänkään hätäisiä päätelmiä siitä mitä näet ja kuulet sofisti Protagoraksen, joka oli se heppu, joka sanoi ihmisen olevan kaiken mitta, tavoin, sillä hänen mielestään kysymys hyvästä ja pahasta täytyi aina arvioida suhteessa ihmisen tarpeisiin.
Hyvä esimerkki miten käytännössä ihmisten manipulointi toimii ja miten tehokkaita nämä maksetut mainokset ovat, oli 19.4.2024 Ylen television ykköskanavalta tullut journalistisen ohjelman, Viimeinen sana toimittajan Roosa Kettumäen grillaaman Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Timo Haapaniemen (piilo-kok.) huonosti väistämät syytöksen manipuloinnista.
Haapamäki ja hänen kaltaisensa toimittajiksi naamioidut oikeiston ja elinkeinoelämän lobbarit pitävät yllä temppuosastoa, jonka päätehtävä on kyseenalaistaa kaikkien yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastustavien mielipiteet ja olemukset sekä keksiä kansaan meneviä haukkumasanoja, kuten Suomi on konkurssissa ja EU:n tarkkailuluokka.
Haapaniemi saa tekstiviestillä jatkuvasti kokoomuslaisten poliitikkojen keksimiä ilkeitä sloganeita, jotka hän upottaa vasemmistolaisia mollaaviin teksteihinsä. Iltapäivälehtien omistajat toimivat näennäisenä uskottavuussuojana puolueettomuudestaan. Suuri osa lehdessä julkaistuista uutisista on tosia mutta usein myös vahvasti oikeistolaisesti väritettyjä.
Kun kukaan ei kyseenalaista epätosia väittämiä ja niitä tukevia sloganeita, mielipiteenmuodostamisen kenttä on vapaa ovelalle valheelle. Suomi ei ole konkurssissa, ei ole sitä ollut eikä tule olemaankaan. Velkaa ei olisi tarvinnut ottaa lainkaan, jos edellinen porvarihallitus ei olisi heikentänyt maata massiivisilla veronalennuksillaan rikkaille. EU:lla ei ole tarkkailuluokkaa eikä EU:n budjettiseuraaminen aiheuta juurikaan mitään sanktioita.
Valheesta ja petoksesta on tullut osa nykypolitiikkaa, jonka kaikki hiljaisesti hyväksyvät, koska tarvitsevat niitä saadakseen valheensa perille sensaatioina, skandaaleina, korruptiona, valheellisina lupauksina, numeroilla valehtelemisena, tekopyhyytenä, propagandana ja itsepetoksina, sosiaalista sälää ja vallanhimoa toiseen, kieroa kyökin kautta vaikuttamista tunteisiin vetoavalla käyttäytymisellä, taitavasti esitettyjä ja vaivihkaa arkipäivän todellisuutta muuntelevia valheita ja hävytöntä toisia mustamaalaavaa propagandaa.
Georg Lukazin mukaan porvarilliseen ajattelun luonteenomaisena ja väistämättömänä piirteenä oli staattisuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallisen todellisuuden dynaamisia elementtejä. Se kykeni vain esittämään puolusteluja vallitseville oloille ja pyrki osoittamaan, että asioita on mahdoton muuttaa. Aristoteles taas väitti vain niiden kapinoivan, jotka jäivät vaille kunnianosoituksia, mutta näkivät muiden saavan niitä.
Antonio Gramsci mietti: olisiko rakentavampaa vihata välinpitämättömyyttä kuin itse pahaa. Aristoteles sanoi tasa-arvoon pyrkivien kapinoivan eniten, koska katsovat saavansa vähiten, vaikka ovatkin tasaveroisia niiden kanssa, jotka saavat enemmän. "Tällaisia asioita voidaan haluta oikeudenmukaisesti tai epäoikeudenmukaisesti. Huonommassa asemassa olevat kapinoivat tullakseen tasaveroisiksi ja tasaveroiset taas tullakseen parempiosaisiksi."
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin
yrittää pitää pää kylmänä kaikista houkutuksista huolimatta ja itsensä nöyränä,
toistaen itselleen joka aamu peilin edessä: älä tee tänäänkään hätäisiä
päätelmiä siitä mitä näet ja kuulet sofisti Protagoraksen, joka oli se heppu,
joka sanoi ihmisen olevan kaiken mitta, tavoin, sillä hänen mielestään kysymys
hyvästä ja pahasta täytyi aina arvioida suhteessa ihmisen tarpeisiin.
Kaikki tämä perustuu ahneuteen, johon koko maailma on sairastunut, ja minkä nimissä tehdään kaikki vääryydet niin itseä kuin muita kohtaan. Ahneudella on monta nimeä, kuten omistaminen, kauppa, yrittäminen ja voitto. yhdistyi kuvia, oppirakennelmia, arvovaltoja ja dogmeja kumartelemattomaan omaehtoiseen ajatteluun. Ahneus on niin voimakas halua, että se pureutuu läpi kaikkien hyvien aikeiden mädättäen ne. Usein alun perin hyvää tarkoittava ajatus pukeutuu valtaan päästessään itsekkyyteen ja korkeilla tunnuslauseilla ratsastavana omanvoitonpyyntiin. Näiden himojen ohjaamista ihmisistä tuli orjia, jotka synnyttivät tyranneja
Platon korosti ilmeisen turhaan, että kaikki päähyveet, niin sanonut kardinaalihyveet, etenkin oikeudenmukaisuus olivat yhteydessä tietoon ja järkeen. Sitä ne ovat paperilla mutta eivät käytännössä. Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos me ylistämme vain parhaat palat kakusta noukkivia voittajia ja muiden hädällä menestyviä sankareita, niin ajattelumaailmamme on tyhjä ja täynnä pahaa mahdollistavaa. Hengessä herännyt ihminen ei pyri riistämään toisia, hän ei nöyristele voiman ja väkivallan edessä, mutta hän ei myöskään rakenna omaa elämäänsä väkivallan varaan.
Esikuvaksi tavallisen ihmisen huokauksista eli poliittisesta työläisrunon voimasta ja taistelupontentiaalista, voi ottaa yhden Suomen unohdetuimman runoilijan, ja yhdessä Yrjö Mäkelinin kanssa, Tampereen Punaisen Julistuksen kirjoittaneen, Kössi Kaatran, joka kirjoitti lehtijuttuja sanomalehdille ja piti kyläkauppaa Teiskossa. Hän perusti Markan kirjaston Hämeen kirjakauppaa pitäessään.
Kaatra kirjoitti kansalaissodan ajan voimakkaita mielipiteitään eri lehtiin eri nimimerkeillä puolustaen köyhälistön oikeuksia. Valkoisetsaivat useissa hänen kirjoituksissaan arvostelua mielivaltaisista syyttömien teloituksista. Hän tuomitsi myös punaisten tekemät murhat ja laittomuudet, eikä pasifistina hyväksynyt kuolemantuomioita, sillä hänelle ihmiselämä oli kallis ja rakas.
Kössi Kaatraa, alias nimerkki nimimerkki M. Törmä, M.T., Henkipatto, Töllinmies, ja Punikki (1882-1928), pidetään Suomessa työväenluokan Eino Leinona, josta EI TIETENKÄÄN OLE KUKAAN KUULLUT MITÄÄN PORVARILLISESSA SUOMESSA! Hän sentään kirjoitti viisi runokokoelmaa Kynnyksellä, Kyttä, Murroksessa, Suurlakkokuvia, Elämästä ja Runoja sekä romaanit Punaiset ja valkoiset sekä Äiti ja poika. Hänen tunnetuin teoksensa on kuitenkin Alhaisolauluja.
Syksyllä 1918 Kössi Kaatra pakeni Ruotsiin kansalaissodan ahdistuneissa ja pelottavissa jälkimainingeissa. Oulusta Tornion kautta Tukholmaan paenneelle Kaatralle Ruotsin viranomaiset antoivat turvapaikan. Hän jäi viimeiseksi suomalaiseksi, joka sai poliittisista syistä Ruotsissa turvapaikan. Kaatra kirjoitti lehtijuttuja sekä suomalaisiin että ruotsalaisiin lehtiin, muttei saanut suureksi harmikseen käsikirjoituksiaan läpi WSOY:lla, joka ei halunnut niitä julkaisuohjelmaansa, koska Kaatra oli punaisia sympatisoinut ja "maanpettureita" puolustanut, ja vielä lisäksi maasta paennut sosialisti.
Kaatran poliittiset mielipiteet, aatteet ja sympatiat olivat aina olleet sorretun kansan puolella ja puolesta. Hän oli vasemmistolainen köyhään kansanosaan kuulunut itseoppinut ja sivistynyt työväenaatteen kannattaja. Ruotsin vuosina Kaatra ei osallistunut varsinaisesti poliittiseen toimintaan. Kaatra oli kuitenkin innokkaana mukana Tukholman Suomalaisen Seuran toiminnassa. Kovaa katkeruutta hän tunsi vuonna 1918 Suomen köyhää kansaa kohdanneesta murha-aallosta.
Hänet muistetaan myös ruotsinsuomalaisen kulttuurin uranuurtajana; ensimmäisen
suomenkielisen lehden Wiestin toimittajana, ensimmäisen näytelmäkerhon
perustajana ja ohjaajana, ensimmäisestä kansalaissodan tapahtumia kuvaavasta
kirjasta. Kaatrantekstiin sävelletty työväenlaulu Pohjolan raatajien
juhlalaulu on mukana kultalevyn myynnin saavuttaneessa Työväenlauluja-kokoelmassa.
Kössi Kaatra on haudattu Ruotsiin Huddingen kirkon vanhalle hautausmaalle.
Airaksinen rakastaa käytännöllisen filosofian emeritusprofessorina käytännön elämään liittyvien tabujen rikkomista ja älyllisten pähkinöiden puremista syvällisillä analyyseillään.
Niinpä hän tarttui innoissaan aiheeseen, vaikka oli kiertämässä maailmaa Japanissa jossain yliopistossa ulkomaisena vierailijana. Teksti olivat niin osuvia ja usein parempia kuin arvioitavat kirjat itse, että ylipuhuin Airaksisen toimittamaan niistä kirjan, ja hankin sille myös kustantajan Suomesta. Niin syntyi kirja Lukea Kirjoittaa ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos, 2023).
Juuri tällaista kritiikin tulisi ollakin ollakseen kritiikkiä eikä kilttiä hymistelyä; pohdiskelevaa, älyllistä, filosofista ja näkymättömissä olevan jäävuoren tutkimista. Merkitykset ja tarkoitukset ovat usein piilossa ja niiden esiin saamiseksi pitää lukijan nähdä valtavasti vaivaa, jos on kiinnostunut timantista eikä yhdellä vilkaisulla vain kasasta kiteytynyttä hiiltä. Asiat kuin eivät useinkaan ole sellaisia, kuin ne näemme, kuvittelemme tai koemme ja uskomme niiden olevan kuin irrallaan siitä, mitä ne oikeasti ovat. Ne ovat useammin jotain paljon muuta. Kirjoitin kirjasta Kulttuurivihkoihin.
"From my mother`s sleep I fell into the State. And I hunched in its belly till my wet fur froze. Six miles from earth, loosed from its dream of life. I woke to black flak and nightmare fighters. When I died they washed me out of the turret with a hose." - Randal Jarrell: The Death of the Ball Turret Gunner
Runoa ei ole kääntäminen, kirjoittaa professori Timo Airaksinen kirjassaan Lukea, Kirjoittaa, Ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023). Se on ihan totta. Saman huomion tekee Helena Sinervo Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjassa 1995 (WSOY) kirjoituksessaan Seamus Heaneyn kirjasta Ojanpiennarten kuningas (WSOY, 1995). Sinervo kaipasi kirjoituksessaan runoa, joita ei tietäisi "käännetyksi", ja jotka toimisivat runouden lainalaisuuksien mukaisesti.
Se olisi Sinervon mukaan edellyttänyt tarkkuudesta luopumista. Hän kaipasi suomennokseen notkeaa ja rytmikästä suomea, mikä on hyvä edellytys runoudelle, mutta ei aivan välttämätön kaikissa tapauksissa, mutta koska kyseessä on mestarillinen runoilija ja vielä Nobel-palkittu (olin Dublinissa kaksi viikkoa itse samaan aikaan, kun Heaney sai kirjallisuusnobelinsa) käännökseltä kannattaa vaatia hieman enemmänkin kuin vain akateemista kuivakkuutta ja sanatarkkuutta.
Seamus Heyneyn runot edustavat, samalla lailla, kuin vaikkapa kaksi muuta hienona kirjallisuusnobelistia, Tomas Tranströmer sekä Joseph Brodsky, runouden korkeinta esteettis-eettistä kastia. Heaneyn runoudessa paikka, maisema ja muisti muodostavat kerroksia, jotka kaikessa aistivoimaisuudessaan ja konkreettisuudessaan luovat myyttisen ajan tuntua silloinkin, kun runo ei pohjaa mihinkään tunnettuun legendaan tai kirjalliseen lähteeseen Sinervon mukaan.
Sinervo avaa Heaneyn mielenmaisemaa lukijalle kerros kerrokselta: "Puhuja tarpoo lapsuusmaisemiensa ojanpientareita, tallentaa maisemaa, sen asukkaita, tapoja ja uskomuksia usein lapsen silmin katsottuna. Paikka, esimerkiksi kaivon pimeä silmä, laajenee tajunnan maisemaksi ja identiteetin peilauspinnaksi."
Sinervo ei ole lainkaan tyytyväinen Vainosen kuivaan käännökseen. Hänen mielestään esimerkiksi puoleensa vetäminen on kovin laimeaa ja rytmi asiaproosan kuuloista käännetyistä sanajärjestyksistä huolimatta. Samanlaisia sanavalintojen, rytmin ja äänteiden suhteen paperinmakuisia kohtia Vainosen suomennoksessa on Sinervon mukaan runsaasti.
Sinervon, itsekin palkittu kirjailija, kommentti on tärkeä, ja vie huomion runouden kielen syvämerkityksiin, mutta myös siihen runolliseen maailmapeliin, mikä niistä välittyy. Heayneyn runoudessa voimme havaita viitteitä kelttiläisestä mytologiasta ja Danten Jumalaisesta näytelmästä aina yeatsilaiseen kansallisromantiikkaan, mutta myös pohdintoihin paikallisuudesta, ja mitä se on tai mitä ei ole. Tämä on tärkeä huomio runouden aitoutta ja merkitystä etsittäessä.
Heayneyn runot eivät avaudu sellaiselle umpinaiselle mielelle, joka ei laajemmin ole kiinnostunut siitä, mitä irlantilainen runous on sisäänsä historian saatossa oikein syönyt. Siinä esteettis-eettisen runon yksi viehätys piileekin. Esimerkiksi Patrick Kavanaghin (1904-1967) nurkkapatriotismia ja paikallisen estetiikkaa pidetään Sinervon mukaan irlantilaisen nykyrunouden lähtökohtana. Paikallisuus on provinsiaalisuuden vastakohta. Jälkimmäinen merkitsi sokeaa kuuliaisuutta suurille metropoleille ja keskuksille sekä täydellistä oman tahdon ja ajattelun puuttumista.
Se mikä Heayneyssä on hienointa ja kiinnostavinta on hänen tapansa käsitellä paikan ja juurien merkitystä ihmisille. Esseissään hän käsittelee kotiseuturakkautta, nurkkapatriotismia ja paikallisuutta, mitkä kaikki liittyvät tiukoin sitein identiteettikysymykseen. Runoilija on Sinervon mukaan arkeologi, joka kaivautuu sekä yhteiseen maaperään että omaan sisimpäänsä.
Hyvässä runoudessa on kyse sekä kapinasta vallitsevia tylsyyslatteuksia vastaan, että myös rehellisyydestä omalle itselleen ja elämänilmiöiden avoimesta pohdiskelusta, kuten runoilija Eeva Kilpi tekee kirjassaan Sininen muistikirja (WSOY, 2019) selaillessaan päiväkirjamerkintöjään kahdeksanvuosikymmenen ajalta. Kirjan keskiössä on kertojana elämänyönteinen karjalaisevakko, jonka elämä on ollut lukijoiden iloksi vuoristorataa kaipuun, toivon ja ilojen ihmettelyn maasta (turvaa ei ole missään, vain syntymättömyydessä - mutta kun on syntynyt, ainoa turva on kestää).
Seamus Heaneyn kokoelman North (1975) suon luoma kollektiivisen piilotajunnan ulottuvuus on kaikille irlantilaisille yhteinen märkä ja pimeä muisti. Helena Sinervo näyttää, miten kynällä kaivava runoilija löytää turpeesta viikinkien muumioituneita ruumiita, jotka terroristien uhrien tavoin olivat rituaalisoidun väkivallan uhreja. Mutta ei ruusuja ilman piikkejä, sillä Vainosen käännöksessä Sinervoa arveluttaa mm. "kirjallisten sihtailujen lähes esseistinen luonne".
Aito runo, esteettis-eettinen, on sellainen tapaus, joka saa Sinervon taitavan kynänjäljen tavoin omanarvoisensa perustellun ja osaavan sekä tarkkanäköisen kritiikin, mikä innostaa lukemaan ja kaipaamaan rehellisyyttä lisää. Ja sitten se tärkein ja usein monilta taiteesta puhuttaessa unohtuva: jokainen ihminen on oman elämänsä taiteilija elokuvaohjaaja Francis Ford Coppolan sanoin. Siksi myös jokainen runo on kuin hengitetty ilma keuhkoihin: elintärkeää ja arvokasta!