10 Romaania (jatkosarja 1). Romaani 11 Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede. Otava, 2021,

05.10.2021

Teksti professori Timo Airaksinen

Otavan sivuilla Jenni Pääskysaaresta kerrotaan etta hän haluaisi olla "rohkea ajattelija". Miksi? Huono idea, ei tämä maa mitään rohkeita ajattelijoita kaipaa. Joku on joskus kai yrittänyt, luulen, mutta kuka sellaisesta sitten olisi muka kiinnostunut. Mutta Jenni on tietysti ironinen, ja sen käsittää vasta kun on tämän kirjan lukenut. Jenni on ironian taitaja, ei ivan tai pilkan harrastaja, vaan ihan niin lempeän ja hienovaraisen ironian ettei sitä heti edes huomaa. Kuitenkin kirja elää ironiasta, mistäs muusta? Jenni ironikko ja sitä myöten rohkea ajattelija ironisessa mielessä. Siis ironikko voi olla rohkea ajattelija vain ironisesti. "Minä olen rohkea ajattelija" on joko typerää itsekehua tai ironinen sivallus, itseironiaa. On siis outoa sanoa haluavansa rohkeaksi ajattelijaksi: jos onnistuu, ei voi lausua ääneen "olen rohkea ajattelija"; jos sanoo on typerys. Vain ironia jää, ja sen Jenni osaa. Mutta viljeleekö hän sitä tarpeeksi? Vain ironia pystyy pelastamaan tämän romaanin. Onkohan sitä tarpeeksi? Tietysti jo idea, tyttö Korsosta, on ironinen, mutta mitä sitten seuraa?

Jennin romaani on tyypillisesti kuvaus erään elämän polun alkupäästä lukioon asti. Cantell, jonka kirjan arvostelin tässä sarjasssa jo aikaisemmin, vannoo nimenomaan tarinan nimeen, mutta Pääskysaari osoittaa tämän preferenssin katteettomaksi. Kuvaus toimii romaanissa aivan yhtä hyvin. Tarinassa on juoni ja se kulkee alusta loppuun. Jenni kuljettaa tyttöään alusta uuteen alkuun - joka ei ole loppu - Kallion kuvaamataidon lukiossa. Tarina on parhaimmillaan jännittävä, kuvaus osuva, mutta molemmat ovat parhaimmillaan yhtä lailla kiinnostavia. Ja kiinnostaahan tämä kuvaus Korsosta ihmistaimen kasvualustana, ei siinä mitään.

Kirjan otsikko tulee pelottavan lähelle Anja Kaurasen "Pelon maantiedettä", joka on hieno ja osuva titteli, "Mielen maantiede" ei sitä ole. Miksi on niin vaikea keksiä kirjalle nimi, sitä vain ihmettelen. On tässä maantiedettä sen verran, että Korsosta puhutaan ja siellä eletään, mutta missä on se mieli, josta myös pitäisi puhua. Ei tämä todellakaan ole psykologinen romaani, ehkä kehitysromaani, mutta ennen kaikkea romaani pienestä, kiltistä, älykkäästä ja hyvin sopeutuvaisesta tytöstä ja siitä mitä hänelle sitten tapahtui malliin "Pikkutyttö eli elämäänsä". Mutta ei nimi romaania pahenna, ei vaikka aluksi johtaisi lukijaa harhaan.

Kansipaperin kuva on hieno ja kuvaa justiinsa mistä on kysymys: jokaisen meistä kantaa lapsesta aikuisuuteen naamiotaan, joka peittää jotakin - ei tietenkään kaikkea mutta jotakin. Tuo naamio peittää tarpeeksi, kun ihminen on sosiaalisesti sopeutunut siihen, mitä hänen oletetaan olevan. Jos naamio ei peitä tarpeeksi tai peittää väärät kohdat, ihminen on sopeutumaton ja enemmän tai vähemmän kelvoton elämään ihmisten kanssa. Tämä opitaan jo varhaisessa nuoruudessa ja muistetaan sitten aikuisena. Tätä sopeutumisprosessia Jenni Pääskysaari kuvaa niin oivaltavasti ja niin innostavasti, että ansaitsee lukijan kiitokset. Tyttöä kiusataan heti kun sosiaaliseen normiin tulee poikkeama. Tyttö panee hameen päälleen kouluun ja siitä alkaa hirmuinen jahti, kun kenelläkään muulla ei ole hametta. Tytöt ja pojat ovat heti helmoissa kiinni ja niitä nostelemassa. Sosiaalistuminen yhdenmukaisuuteen on pakko oppia jo nuorena, ja nuoriso pitää huolen siiitä, että näin todella käy. Vanhemmat estelevät, kun eivät tajua mistä on kysymys: pyhän konformismin perusteiden opettelemisesta.

Juuri tässä on koulukiusaaminen ydin ja syy miksi sen poistaminen on vaikeaa ja mahdotontakin. Se kun toimittaa tärkeää yhteiskunnallista tehtävää, sosiaalistumista. Meidän kaikkien on sopeuduttava yhdenmukaisuuden vaatimuksiin, koska yhteiskunnallinen elämä olisi liian vaikeaa ilman sitä, konfliktien määrä kasvaisi ja niiden ratkaisumenetelmien kirjo kapenisi. Laumaeläin elää laumassa lauman säännöin, muu ei ole mahdollista. Aisan yli potkija on rikollinen, hullu, paha ja poikkeava. Hinta on kova ja rima korkealla, joten treeni yhdenmukaisuuteen on aloitettava aikaisin. Ja ketkä ovat parempia sopeuttajia kuin lapset, jotka kohtaavat toisensa kaduilla ja pihoilla. Lapsi on nimittäin kova, raaka ja armoton - hänen ajattelunsa ja tunteidensa kehittymättömyys takaa toiminnan tehokkuuden: tuo on erilainen kuin me, suoraan turpiin vaan! Lasten maailmassa paine yhdenmukaisuuteen on raaka ja ehdoton. Olet erilainen, et kuulu meihin, pysy kaukana meistä tai ...

Tyttö sopetuu, eikä se ole edes vaikeaa, onhan hän sopetuvainen luonne. Samalla hän ponnistaa pois Korsosta Helsinkiin itselleen mieluisaan lukioon ja pääsee sisään. Ehkä siinäkin on jotakin ironiaa, että lähtee Korsosta ja päätyy Helsingin Kallioon, ojasta allikkoon. Katsotaan seuraavaksi Pääskysaaren ironiaa tämän romaanin keskeisenä tyylikeinona. Uskon jonkun lukijan missaavan tämän ironian, jolloin hän lukee pikkutytöille tarjottavaa nuortenkirjaa, sellaista, johon he uskaltavat samaistua - sosiaalistamista ja sosiaalistumista sekin. Niin minäkin ajattelin ensin: miksi ihmeessä minä tätä luen pikkutytöille tarjoiltua, valmiiksi pureskeltua kuvausta Korsosta. Ensimmäisellä sivulla naapurin äijä putoaa kännipäissään parvekkeelta puskiin, nousee ylös ja kömpii takaisin himaan, pudotakseen uudelleen. Tässä on korsolaisen elämän kuva nopeasti hahmotettuna, niinkö? Tyttökin kokeilee viinaa ja tuloksena on hirveät yrjöt ja sammuminen kylppärin lattialle. Hän toteaa, ettei ole mun juttu tämä alkoholi. Hän oppii kulkemaan puolitäys, tai -tyhjä, kaljapullo kädessä bileissä ja näyttelemään juopunutta. Hyvää harjoitusta Kallion ilmaisutaidon lukiota varten monessakin mielessä: näyttelijä näyttelee ja selviytyjä selviää. Jotakin ironiaa sitä on tässäkin. Kun osaa näytellä pääsee ilmaisutaidon lukioon ja toisaalta välttää nuo ikävät mutta pakolliset sosiaalistumisrituaalit, jotka pannaan toimeen viinan voimalla.

Missä tyttö, siinä ironia:

"Pienenä kävin mielelläni isä kanssa Korson Alkossa. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, joemutkan kaksikerroksisessa kaupparakennuksessa ... Alkon atmosfääri oli juhlava. Siellä asioitiin arvokkaasti ja hillitysti. Tyylikkäät pullot jöpöttivät hyllyillä suorissa riveissä ja kimaltelivat kauniisti loisteputkien valossa. ... Paikallinen juomakulttuuri ei varsinaisesti vastannut Alkon hienostunutta miljöötä."

Tässä väläytellään ironiaa heti alussa, kun Alko on kirkon vieressä. Ja teema jatkuu, Alkossa ollaan kuin kirkossa, arvokkaasti ja hillitysti pyhän äärellä. Pullon sakramentaalinen asema käy heti selväksi: kirkossa kimaltelevat kynttilät ja Alkossa pullot. Todellisuus on toinen Huttusen putoillessa parvekkeeltaan ja lasten sekoillessa kännipäissään.

Toinen esimerkki alkavan seksuaalisuuden parista, kun kakarat aloittavat seksikokeilunsa:

"Siinä maailmassa eivät Kaari Utrion tuoreimman historiallisen romaanin eroottisesti latautuneet juonenkäänteet olleet erityisen kovaa valuuttaa."

Tämä virke on sinänsä ironinen, mutta sen takana on piiloironiaa: eivät olleet lastenkaan kokemukset hääppöisiä, fritsuja, puserteluja ja kielipusuja - ei siis mitään kovaa valuttaa nekään.

Pääskysaaren kirja on erikoinen lukukokemus, lyhyt ja simppeli, tai oikeastaan lyhyt ja pettävän simppeli. Ja juuri tässä pettävyydessä on sen vahvuus, sen vahvuus sen heikkoudessa. Jos lukija vain lukee, hän lukee nuortenromaania pikkutytöstä, joka pääsee kuin pääseekin pois Korsosta ja sen mielenmaisemasta Kallioon, lukioon ja teatteriin, hyvin sopeutuneena mutta kaikin puolin itsensä ja viattomuutensa säilyttäneenä. Hän on oma itsensä, pian valmis persoona. Mutta lukijan on nähtävä vaivaa, jotta ja kunnes tämä aukeaa hänelle. Nopea luku pettää. Toiset panevat kirjan pettyneenä pois, toiset lukevat noin vain kuin pikku kertomuksena eräästä sympaattisesta tytöstä. Samalla kirjoituksen, kuvauksen ja kerronnan taide jää kokematta, koska tässä kirjassa kirjailija pitää naamaria kasvoillaan, juuri sitä mikä kansikuvassa on. Yksinkertaisuus on sen naamion nimi. Kuvaus tässä kirjassa on lempeää ja samalla ironista petosta, joka tarjoillaan lukijalle ilman mitään ilmeistä vihjettä siitä, miten hänen olisi luettava. Lue kuten haluat, mutta miten avata tämän pikku kirjan salaisuus? Tätä lukijan on pakko kysyä itseltään. Hyvä romaani on taidetta.

Toisaalta, ja tämä on aivan pakko sanoa: tämä on nuortenromaani, jota vanhempi ihminen nostagisesti lukee. Lukevatko nuoret naiset ja miten lukevat, on sitten eri asia. Ajatus Korsosta jää vaivaamaan, paikasta, joka ei ole missään eikä mitään. Lontoossa kysytään, "Is there life in Pecham", Helsingissä kysytään "Onko Korsossa elämää." Ongelmana on silloin se, että pitää olla Helsingistä kotoisin, jotta ymmärtäisi kirjan pohjimmaisen ironian. Korsossa kaikki on ironista sille, joka tietää mitä Korso on. Kuka Helsingin ulkopuolella tietää, sitä en tiedä?

xxx