10 uutta romaania Romaani 14 Heidi Airaksinen, Vierge Moderne.

Professori Timo Airaksinen

Kaikki Airaksiset ovat sukua toisilleen, mutta en tunne Heidiä, paitsi tämän kirjansa kautta, sen sanon heti nyt. Kansi on paras mitä olen varmaan koskaan nähnyt, siis loistava. Pakko ottaa kirja käteen ja katsoa, mitä siinä oikein seisoo. Punapukuisen naisen askeleessa on raakaa vetoa ja imua, kun auton valot kutsuvat suureen seikkailuun. Mustaa ja punaista, Stendhalin värit, kun punainen on maallista ja musta kirkollista ja papillista. Maallinen puna on syntistä ja kirkon musta pyhää, mutta pyhyys on vain synnin piilopaikka, sen Heidikin tulee todistaneeksi. Miksi kirkollinen olisi jotakin parempaa, pyhempää kuin tavallinen arki kaikkinensa? Vastausta ei ole kukaan vielä onnistunut antamaan.

Heta Gyllingin äiti oli sodan aikana ja jälkeen kätilönä Helsingissä. Hän vihasi pappeja. Miten nämä kaksi asiaa liittyvät yhteen? Helppo kysymys vastattavaksi: synnytyslaitoksella oli asiakkaina nuoria naisia aviottomia lapsiaan synnyttämässä, noita äpäriä. Ja papit, mustat naakat, heitä hakkumassa siveettömyydestä, haureudesta ja sukupuolisesta holtittomuudesta, kristillisen uskon vastaisesta yhteiskuntakehitystä vaarantavasta elämäntavasta. Nuoret äidit olivat surkea vastus pahoille papeille, ja arvata saattaa miten he kärsivät helvetin tulella uhattaessa. Tästä mentaliteetista Heidi kirjoittaa.

Pappi, lääkäri ja tuomari ovat kaikki läsnä kilpailemassa poikkeaviksi leimatuista asiakkaista. Synti, sairaus ja rikos, valitse siitä, kun rakastat toista ihmistä omalla tavallasi. Miksi minua ei jätetä rauhaan? Miksi en saisi elää niin kuin minun on kuitenkin elettävä? Heidi lohduttaa: joka tapauksessa nämä ihmiset löytävät toisensa, tapaavat toisiaan, rakastavat ja kärsivät yhdessä, oli se miten tahansa vaikeaa ja vaarallista. Tänään asiat ovat paremmin, mutta kuinka hyvin? Miten olisi, jos sitten keskustelisimme vaikkapa huumeista ja eutanasiasta? Miksi ei?

Malleus Maleficarum sanoo näin: kauheita ja vaarallisia ovat nämä kolme asiaa: kieli, nainen ja pappi. Nuo kolme lupaavat kaikkea hyvää, mutta kun ne sortuvat pahuuteen, jälki on kauheaa. Valheelliset puheet, viettelevä nainen ja paha pappi ovat uhista pahimmat. Näin siis keskiajalla, kun papit olivat miehiä ja naiset naisia kielen kukoistaessa omassa täydellisyydessään. Ei kai maailmassa ole mitään muuta täydellistä kuin kieli, sillä kieli ilmaisee kaiken eikä kielen ulkopuolella ole mitään. Jos olisi, sen voisi sanoa ja ottaa haltuun kielessä. Silloin kielen pahuus on suurin: täydellinen myös pahassa.

Heidin kirjan pystyy lukemaan dekkarina, jossa kysytään aina niin briljantisti, kuka sen teki. Sellaisen kirjan lasken heti kädestäni. Heta kuitenkin vakuutteli, ettei se sellainen ole. Alku on kuitenkin dekkarin alku, joten varomaton lukija menee lankaan ja alkaa lukea rikosjuttua. Esimerkiksi nimimerkki Sateenkaarimaalarin kulttuuriblogi (https://sateenkaarenmaalari.wordpress.com/2021/04/11/heidi-airaksisen-dekkari-vierge-moderne-tarjoaa-kurkistuksen-1930-luvun-helsingin-alakulttuureihin/) menee heti halpaan. Voihan tämän dekkarinakin lukea, mutta heikko kirja tämä silloin on. En rupea sitä puolta sen enempää ruotimaan.

Kuten kaikki tiedämme, rikos on pelkkää hekumaa ja imee mukaan kertomukseen pakottaen lukemaan kirjan kerralla loppuun. Sinänsä outo psykologinen ilmiö tuo rikoskertomuksen koukuttavuus. Mutta koukuttakoon miten paljon tahansa, on sitä muutakin luettavaa. En kuitenkaan pilaa juonipaljastuksien avulla dekkarihakuisen lukijan iloja, koska kirjailijarukka ansaitsee joka ikisen lukijan, joka vain hänen opukseensa tarttuu. Minäkin olen kirjailija, joten todistan oman kokemukseni voimalla.

Tämä romaani on lesboromaani ja kertoo seksuaalisen syrjinnän väkivaltaisiksi yltyvistä muodoista, menetelmistä ja tavoitteista. Samalla se on romaani 1930-luvun Stadista ja sen ihmisistä, sekä rikkaista että köyhistä, mutta ennen kaikkea rikkaista tai ainakin yläluokkaisista. Hyvä valinta, sillä maalaisista olemme kuulleet jo ihan tarpeeksi ja työväenluokkakin on ehtinyt tulla kovin tutuksi. Stadin kuvaus on osuvaa ja ottaa lukijansa mukaan kulkemaan Töölön ja Alppilan (tai Kallion, miten sen nyt katsoo) katuja Diakonissalaitoksen ja Runeberginkadun välillä, ja sitten Unioninkadulle, jossa on upea bordelli Firentse. Lähtöpaikka on Kuppala eli Kumpulan kartano. Siellä oli hetken Käytännöllisen filosofian työhuoneita, joten olen vieraillut siellä.

Kirja kertoo sorron muodoista ja kirkon roolista sortajan palveluksessa, mutta samalla se kertoo lääkäreistä pahan palveluksessa ja lain edustajista kaiken tuon oikeuttajana. Taustalla ovat ja sinne jäävät sitten lainlaatijat, nuo tässäkin kirjassa näkymättämät mutta aina valppaat vapauden vartijat, tai oikeastaan vapauden rajoitusten vartijat. Valtio on vaarallinen petikaveri, se kun yltyy ajoittain todella häjyksi yksityisen ihmisen viholliseksi. Kansanedustajat saavat paljon pahaa aikaan, osaksi velttouttaan, osaksi hulluttaan. Arkadiankatu todistaa ikävistä ihmisistä mäen päällä, vaikka ehkä siellä on joku hyviskin mukana.

Heidi rakentaa kirjansa dialektisesti kahdella eri tasolla, tai ehkä kirja vain rakentuu näin ilman tekijänsä tiedostavaa panostusta. Joka tapauksessa rakenne on jäntevä. Teksti pingottuu kahden dialektisen vastakohdan välille: kristillinen ahdasmielisyys ja sille perustuva terrori ja omaa vapauttaan tavoitteleva Stadin eliitti, homot, lesbot, sukupuolettomat, irstailijat, huorat ja huijarit. Jotkut rakastavat ja etsivät toista ihmistä, jotkut riistävät ja hyväksikäyttävät. Tämä on varjoyhteiskunta, jonka yllä on Damokleen miekkana kristillisyyden siunaama laki, joka riippuu ja roikkuu siitä narusta, jonka tuon ajan lääketiede ja psykiatria ovat punoneet. Elämänjano tuottaa Tantaloksen tuskat, kun kaiken virvoittava seksi on koko ajan läsnä, mutta samalla niin kaukana kaikesta sallitusta. Arkadianmäki on luonut kansalaisille Prokrusteen vuoteen, siis sen johon rosvo Prokrustes pani kidnappaamansa uhrin. Siihen vuoteeseen oli kaikkien mahtuminen, kun pitkiltä hakkasi liiat pois ja lyhyet venytti juuri sopivaan mittaan. Mutta ei rosvo kaikkia väärämittaisia koskaan kiinni saanut, vaikka yhä yrittää.

Mutta dialektiikka, se joka jännittyy kahden vastakohdan väliin, kovan uskonnon ja pehmeän rakkauden. Tässä on kaksi vaihtoehtoa eli teesiä, ja niiden vastakohta on tuleminen tai muutos kohti totuutta. Mikä tässä on totuus? Se on vapaus ilman vastuuta, siis vailla vastuuta, koska vastuu on vapauden surma ja vastuullinen vapaus ristiriitainen ilmaus vailla merkitystä, tai se on oksymoron.

Tässäkin kirjassa on monta kiusaajaa omaa vapauttaan toteuttamassa, joko diakonissan kaavussa tai lääkärin takissa. Heidin ratkaisu on tietysti rakkaus, jonka päähenkilö taas löytää menetettyään ensimmäisen vetiseen hautaan. Rakkaus on vapauden totuus, eikä rakkauden takana ole enää mitään muuta. Näin siis kirjailija, kuten häntä luen: "Painoin pääni Freddyn vartaloa vasten ja suljin silmäni" (s. 387). Rakkaus on fyysistä ja samalla sokeaa. Rakkaus todella on fyysistä, vaikka ei aina seksuaalista. Ei ole rakkautta ilman fyysisyyttä. Itse en niin kovasti rakkaudesta piittaa, en ainakaan sanasta "rakkaus". Sen merkityspotentiaali on kaluttu loppuun jo kauan sitten. Mutta ei Heidikään tuota sanaa lukijalle tyrkytä. Hän enemmänkin näyttää kuin puhuu, silloin kun rakkaus on tapetilla.

Toinen dialektiikan taso saadaan aikaiseksi puhuttaessa yksilötasolla. Pikkuinen Kerstin on papin tytär ja naisrakkauden jo kerran kokenut diakonissakokelas. Mikä mahtava jännite näiden kahden vastakohdan välille syntyykään: papin tytär diakonissan univormussa valmiina uhraamaan itsensä omien syntiensä tähden köyhien ja kurjien auttajana. Kerstin ei ole enää yksilö eikä siis ihminen, vaan vieraaseen panssariin tungettu hyvinvointikoneen osanen. Samalla hän kuitenkin edustaa super-yksilöllistä modernia naista, joka tultuaan Helsinkiin väistämättä ajautuu synnin pesään ja vastuuttoman vapauden irstaaseen maailmaan - Suomi-filmistä tuttu ratkaisu. Mikä jännite todella, Firentsen ja Kumpulan Kuppalan välillä, synnin suurin nautinto ja jumalan pilkkaamisen palkinto, kuolema kuppaan, kun kukaan ei piittaa - tai bordellin Madame ja Sisar Kristiina. Mitä näistä vastakohdista syntyy? Ensin kuolemaa ja kauhua, rikos vailla rangaistusta, mutta sitten kuitenkin rakkaus ja vapaus kaikesta vanhasta Meilahden hienossa huvilassa.

Siis dekkari onkin rakkausromaani ja samalla moderni queer-opus osuvasti kuvattuna yhden ainoan seksikohtauksen kautta. Jos dekkari ei toimi, toimiiko rakkausteema? Vaikea sanoa. Ihmiset jäävät aika pinnallisiksi eikä kirjan kieli maata kaada, siis ainakaan taiteellisen kunnianhimon vuoksi. Sisar Kerstin on sympaattinen ja kiinnostava persoona, toisaalta arka ja alistuvan tuntuinen, mutta sitten taas seikkailunhaluinen, rohkea ja määrätietoinen. Ja lopuksi Kerstin on himokas nainen, joka tuntee vastustamatonta veroa tanssin rytmeihin ja samppanjan kuplivuuteen - dialektiikkaa tämäkin.

Heidi on enemmän tai vähemmän vaistomaisesti vastakohtien mestari ja juuri nämä vastakohdat pitävät lukijan otteessaan. Vastakohdat merkitsevät myös sitä, ettei kirjassa mikään tunnu sittenkään olevan sitä miltä se näyttää. Freddy pukeutuu mieheksi ja panee Kerstiniä kuin mies, mutta oikea nainen hän silti on. Ulrika parka on sitten marttyyri, nainen varajeesuksena, jonka runneltu ruumis esitellään aluksi sekä Kuppalan väelle että lukijoilla. Ulrika olisi ollut tutustumisen arvoinen persoona. Kirjailija pettää lukijansa kieltäytyessään tutustuttamasta Ulrikaa ja lukijoita toisiinsa. Taiteellinen ratkaisuhan tässä on kyseessä. Ei lukijan kaikkea tarvitse suoraan kokea ja nähdä. Näin hunnutettu ja häivytetty aines jää askarruttamaan, juuri niin kuin pitääkin. Ulrika on päähenkilö, jonka hahmo kuin myytti nousee kaiken ylle tässä tanssissa yli hautojen, mutta päähenkilönäkin hän jää syrjään. Kai se on huoran osa, vaikka huora olisikin vahvin meistä kaikista. Taipumaton kohtalo, Moira, on valinnut hänet marttyyrin rooliin, tai sen on tehnyt kirjailija, tuo maailmojen luoja ja tuho, ainoa kaikkivaltias.