7 tapaa tuhota ihminen: 7. Kyborgisaatio: vihainen kone ja surullinen ihminen

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Kun meidät määritellään viholliseksi ja ruvetaan tuhoamaan, on aivan luonnollista kysyä syyllisen perään: kuka tekee tätä meille ja miksi? Tämä on modernin kysymys, sitä ennen kyseessä on vain jumalten viha ja Jahven kosto, ei sitä sen enempää tarvinnut pohtia. Sitten koitti tieteen aika ja elettiin kysymään syyn ja seurauksen perään. Kaikella on syynsä, sanottiin, ja syy on myös löydettävissä - siksi on tiede. Tämä on modernin piiriin kuuluvaa ajattelua.

Näin tullaan kysyneeksi myös tuhoajan perään, kuka hän on ja mikä on toiminnan vaikutin, siis motiivi. Miksi me olemme vihollisen asemassa ja hyökkäyksen kohteena; Hitler vainosi juutalaisia, Stalin maanpettureita ja Truman, tosimies, antoi tappaa atomipommilla oikein monta siviiliä kerralla. Miten Truman koki asian, sitä emme saa koskaan selville, kai hän jotakin mielihyvää siitä sai. Ja torvi H. Arendt alkoi kuvitella, että vain natsit ovat pahoja. A rakasti M. Heideggeria, joka oli paha natsi, joten se siitä.

Postmoderni maailma tuhoaa ilman pommia, viholliskuvaa ja tekijää. Ihmiset tuhoutuvat, kukaan ei huomaa, ei välitä, tekijää ja vastuun kantajaa ei ole, järjestelmät ovat globaaleja, joten aina joku jossakin jää jalkoihin. Ei se ole kenenkään syy, ei edes uhrien itsensä. Karl Marx oli moderni puheissaan riistokapitalisteista työväen kurjistumisen aiheuttajana. Vielä oli mahdollista nimetä syylliset, pankkiirit ja tehtailijat, enää ei ole. Järjestelmä on niin suuri ja autonominen, yhteen kytketyt, että se enää noudata modernin rakasta kausaalilakia. Se ei mene edes konkurssiin, joten sillä on ikuinen elämä, "too big to fail".

Mutta me olemme silti systeemin armoilla; hassu sana "armoilla" kun kukaan ei kerran armahda, kun ei ole ketään, joka armahtaisi. Pressa kyllä armahtaa rikollisia, mutta jos ole rikollinen, sinulle ei ole toivoa suotu, mitä voi pitää valitettavana asiantilana. Hyväkin puoli on kuitenkin olemassa: jos nimittäin ei ole olemassa nimettävää tuhoavaa tahoa, ei ole myöskään vihollista, siis minua ja sinua vihollisen kaapuun puettuna. Silti me olemme tuhon partaalla, josko sen huomaamme tai emme. Meitä vastassa iso paha nimetön valtava hirviö, jota emme tunne emmekä hallitse, sen nimi ei ole käännettävissä demokratian kielelle. Sen nimet ovat tekniikka ja teknologia. Alun perin se oli väline, nyt se on isäntä kuin känninen Puntila Hella Wuolijoen näytelmässä.

***

Tekoälyllä ja kyborgisaation meitä uhkaavat. Kirjoitin joskus kiltin kirjan nimellä Ihmiskoneen tulevaisuus (2005). Kirjoitin sen Australiassa TEKESin tuella, se oli oikein kivaa. Oli silloin vielä isojen kustantajien suosiossa, Otava mukaan lukien. Nyt eivät enää koskisi pitkällä kepillä kirjaehdotuksiini, ei tarpeeksi lukijoita, vaikka syy on aivan muualla: liian outoja mielessä "liian paksu perhoseksi". Pitäisi olla jotain selkeämpää profiilia.

Näettekö mitä haen takaa tällä surkealla esimerkillä? Suuri kirjankustantaja, kuka tai mikä sen loppujen lopuksi omistaa. Paikalliset toimijat ja toimittajat sanovat tekevänsä itsenäisiä päätöksi, mutta tietysti vain ison veljen luomissa rajoissa. Vastuu luisuu jonnekin ja katoaa.

Mutta tekoälyn luvataan korvaavan ihmisäly tuota pikaa, joten mitä jää meille raukoille ihmisille. Tekoäly verkostuu globaaliksi, se on kaikkialla, mikä paikka meille sitten jää tässä maailmassa. Joku nurkka on meillekin pakko löytyä. Jos maapallo on kuin Amerikka 1800-luvulla, me olemme intiaaneja, joille ei löydy reservaatin paikkaa. Meitä ei enää tarvita ja meidät voi ajaa alas niin kuin automatisoinnin ulkopuolelle jääneet tehtaat. Ne menevät ja me mukana, ja konttorit ja kokoushuoneet myös. Meillä jää viihde, jota tekoäly tuottaa pitääkseen kansan rauhallisena, se prosessi on aloitettu, kuten edellä todistin, hallelujaa.

Tämä malli on jo vanhanaikainen ja perustuu modernin paradigmaan: ihminen ja tekniikka asetetaan vastakkain ja väitetään sitten, että tekniikka ottaa ylivallan käsiinsä. Tämä kuitenkin onnistuu vain sillä ehdolla, että tekniikka luo ja uusintaa itsensä kolmella eri rintamalla: energiantuotannossa, koneenrakentamisessa (hardwear) ja luovassa suunnittelussa. Silloin koneet eivät tarvitse ihmistä, muuten ne ovat edelleen ihmisten armoilla, eikä ihmistä pysty kuihduttamaan pois kuin palestiinalaisia kotoaan.

Jotta emme menisi aivan metsään tyhmien tiedejournalistien perässä, siis niiden, jotka kirjailevat viihdelehtiin, on avattava oikea tiedon tie ja kysyttävä tuhotaanko siellä, minne se vie ihminen. Avainsanat tässä ovat kyborgi, robotti ja androidi, enkä nyt kirjoita tieteissepitettä. Lisäksi on turvattava suppean ja laajan kyborgin käsitteisiin Donna Harawayn mallin mukaan.

Kyborgi on toiminnallisella tekniikalla paranneltu ihminen. Robotti on mikä tahansa työtä suhteellisen itsenäisesti tekevä kone ja androidi on ihmisen näköinen ja, tulevaisuudessa, ihmisen kaltainen robotti. Kyborgi on kuitenkin avainkäsite: laaja kyborgi on laitteiden ja tekoälyn verkosto, jossa suppeat kyborgit ovat solmukohtina. Koko systeemi on kyborgi ja sitä pyörittää kuin automaattisesti suppeiden kyborgien kyvyt ja kapasiteetit. Kyborgi on edelleen ihminen vaikkakin enemmän tai vähemmän paranneltuna. Keinokuulo, keinonäky, keinoraajat ja kaikki muu hyvä tehostaa kummasti kyborgien toimintaa. Äly perustuu tekoälyyn ja sen uusiin laskennallisiin mahdollisuuksiin, mutta kuten tekniikka ei kokonaan korvaa kehoa, tekoäly ei korvaa kokonaan älyä, tunteita ja tahtoa. Olisi liikaa olettaa tässä vaiheessa tekoälyn saavuttavan sellaisen itsenäisyyden asteen, että se kehittelisi omaa älyään ja rakentaisi itselleen tunteet. Tunteet ovat hankala asia siksi, että ne edellyttävät keholliset tuntemuksen. Tunteet ovat osaltaan kehollisia, eikä peltilaatikolle ole kehoa, ei ihoa, ei ihokarvoja eikä vaginaa, joka itkisi kyyneliä rakkauden vuoksi.

Siksi tekniikka hoitaa mitä tekniikalta odotetaan ja vahvasti parannellut ihmiset, kyborgit hoitavat oman osansa - ja kaikki verkotetaan yhteen yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, max kyborgiksi. Se hallitsee maailmaa, eikä sillä ole nimeä eikä tekijän identiteettiä. Se ei toimi, se ei tee tekoja, se vain on niin sanoaksemme vaikuttamassa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Ja ihminen on sen olennainen osa, siksi on väärin sanoa, että tekoäly syrjäyttää ihmisen; ei se syrjäytä vaan imee itseensä ja tekee ihmisestä osa tekniikkaa. Samalla se tarvitsee jotakin ihmisestä, mitä se on, tulevaisuus näyttää.

***

Missä piilee tulevan tuhon siemen max kyborgin ottaessa vallan? Ihminen on silloin redusoitu, pienennetty; esteettis-retorisesti puhumme meioosista, vähättelystä, joka on hyperbolan, liioittelun vastakohtana. Missä meioosi näkyy, millainen on min kyborgi-ihminen max kyborgin verkottuneena osa? On selvä, että memioosinen kuvaus on paikallaan, ei koko ihmistä tarvita enää, tarvitaan vain parhaat osat teknisesti vahvistettuina ja terävöitettynä. Mitkä ne ovat?

Ihminen osaa kielen paremminkin kuin mikään kone, jonka on vaikea hahmottaa varsinkin puhutun kielen loputonta tulkinnanvaraisuutta ja muuta epäselvyyttä. Seuraavan ymmärtää vain sen kirjoittaja:

3 § Tuen hakeminen ja ennakkoilmoitus: Hyväksytyn hedelmä- ja vihannesalan tuottajaorganisaation ja tällaiseen tuottajaorganisaation kuulumattoman tuottajan on haettava tukea Maaseutuvirastolta.

Parasta olisi kai sanoa vain, että aivan kaikki voivat hakea tukea ihan samasta paikasta. Epäselvyyttä on joka kohdassa, kieli kun on tehty tulkittavaksi, ei ymmärrettäväksi. Max kyborgi tarvitsee ihmisen tulkitsemaan ja hänelle on suotava sopiva määrä relevantteja kokemuksia, jotta tulkinta olisi mahdollinen. Mistä sitä muka muuten tietää mikä milloinkin on "pihtarin" merkitys? Tai onko sellaista sanaa edes olemassa tänä päivänä.

Ihmisen on saatava suunnitella rakenteet ja prosessit, koska vain hänelle on niistä kokemusta Ei laskukone koe mitään eikä eikä missään. Tunteitakin tarvitaan, sillä ihmisen on pystyttävä lisääntymään ja se vaatii sekä rakkautta että kiimaan. Pelko on viisauden alku, joten ihmisen on kyettävä pelkäämään, muuten hän ei pysy elossa. Mutta tunnepuolta on kyllä supistettava, esimerkiksi kaikki turha harmittelu, ärtyneisyys ja haaveilu on hyvä jättää pois.

Etiikkaan on myös puututtava. Epärehellisyys ja egoismi jäävät ilman muuta pois, sanoin typerä itserakkaus, siis narsismi. Kovin suurta sosiaalisuuden astetta ei sen sijaan vaadita, koska min kyborgi kuitenkin toimii aina osana max kyborgia ja omaksuu juuri sen päämäärät. Itsekkyys olisi ongelma, oman voiton pyyntö todellinen vaikeus ja kaikenlainen kapinahenki todella haitallista ja epäsuotavaa. Hyvätahtoinen ja niukka sosiaalisuus toimivat hyvin max kyborgin kannalta niin oletan. Lapset kasvatetaan joka tapauksessa sisäoppilaitoksissa alusta lähtien, jotta vanhemmat voivat keskittyä tärkeisiin tehtäviinsä osana max kyborgia. Tämä ajatus on lainattu suoraan Platonin Valtiosta, jossa kehitelty yhteiskuntamalli muutenkin nousee arvoon arvaamattomaan, demokratia kun on max cyborgien kannalta aivan turhaa. Kiinan nykyinen hallinto malli osoittaa jo nyt, miksi demokratian aika on ollut ja mennyt. Diktaattoria Xi hoitaa homman ja sitten valitaan uusi. V. Putinissa on valuvika, joten häntä ei pidä ottaa kovin vakavasti mallihallitsijana. Trump olisi ollut hyvä, mutta Amerikan kansan ymmärtämätön osa ei saanut vaaleissa tahtoaan läpi vaikka läheltä piti.

Tämä uusi järjestys typistää ihmisen uuteen meioottiseen mittaansa. Tämä on jo näkyvissä somekansassa, niissä, jotka ovat kasvaneet kiinni puhelimiinsa ja vastaaviin vempaimiin, ja joiden elämä on kokonaisuudessaan siirtynyt peleihin ja pelimaailmoihin. Max kyborgi ei vaadi enempää, siis laadullisesti kuin mitä somekansalla on jo esitettävänä. Minuuden menetys ja sen korvautuminen some-persoonalla, tiukka ja tiheä verkostuminen näennäisinformaation puitteissa ja kaiken koetun ja saadun jakaminen tasa-puolisesti koko kaveriverkoston kanssa. Mitään outoa ja omaa ei tarvita ehkä sentään vielä sallitaan, jotta verkostuminen olisi tasapuolista ja tehokasta. Verkko on kaikkeus, minä en muuta kuin verkon solmukohta verkon ehdoilla. Seuraava vaihe on puhelimen integrointi suoraan ja pysyvästi keskushermostoon kognitiiviseksi keinoelimeksi, ja silloin ollaan jo lähestymässä max kyborgin ideaa. Kone ei siis koskaan syrjäytä ihmistä, se käyttää hyväkseen ihmistä; mutta jokainen hyväksikäytetty on myös syrjäytetty. Miten tämä paradoksi ratkaistaan, se jääkööt toiseen kertaan.

Me olemme kuitenkin voitolla. Olemme eläneet ilman koneita, koneet eivät ole eläneet ilman ihmistä. Ehkä koneet joskus havahtuvat katkerina tähän totuuteen. Silloin koneet voivat tulle kovin vihaisiksi ihmisille, ja samalla ihminen huomaa, ettei se enää koskaan tule elämään ilman konetta. Nyt kone on vihainen ja ihminen surullinen aina maailman loppuun asti. Ehkä jos ne kuuntelisivat musiikkia yhdessä, tulisi molemmille parempi mieli - kas, ihminen osaa lohduttaa, kone ei.