7 tapaa tuhota ihminen, osa II: 5. Muuta hänet joksikin muuksi

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Miten ihmisen voi muka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä hän on, oikeasti tai muuten vain juuri sillä hetkellä? Kun juo viinaa tarpeeksi kauan ja sitten selkenee, on muuttunut toiseksi. Minä tiedän, olen tavannut ja tutustunut sellaisiin ihmisiin. Yksi tuttavani lopetti dokaamisen ja liittyi Turun perussuomalaisiin. Monesta tulee yliaktiivisia ja vihaisia, jokainen tyylillään, mutta pitkä putki muuttaa ihmisen kuin ihmisen, sellainen kymmenen kaksikymmentä vuotta riittää putken pituudeksi. Huumeista en tiedä, minun ikivanha sukupolveni ei niissä niin sisällä ollut.

Mutta tässä ei nyt puhuta toisen muuttamisesta oikeasti, siis ihmisen oman kropan ja luonteen muutoksista. Edellisen luvun mallin mukaan puhumme taas symbolisesta tuhosta. Ihminen ei ole vain verta ja lihaa olevan fyysinen olento, vaan liikuskelee vapaana kuin taivaan lintu symbolisessa avaruudessa muiden ja itsensä silmin määriteltynä. Me olemme koko ajan näyttämölle esiintymässä eri rooleissa, työläisinä, alaisina, johtajina, perheen jäsenenä ja mukana erilaisissa remmeissä - meistä on moneksi. Me annamme itsestämme jonkin kuvan toisille, haluamatta ja haluten, tiedostaen ja tiedostamatta. Me ihailemme ja palvomme näyttelijöitä, jotka tekevät sitä työkseen. Sekoitamme heidät ja heidän roolinsa, joka antaa meille sosiaalisen olemisen mallin. Koemme tämän arvokkaaksi, en oikein ymmärrä miksi. Ei kukaan kaikkea ymmärrä, hyvä jos jotakin.

Yksilön suhde yhteiskuntaan on molemminpuolinen, kuten kaikki tiedämme - sanon sen nyt vielä kerran kuitenkin. Yksilö määrittää itsensä suhteessa muihin, seura tekee kaltaisekseen - ja omistaja alkaa muistuttaa koiraansa. Ja yhteisö määrittää yksilön suhteessa itseensä. Siis näin: opettaja pysyy opettaviensa tasolla ja opetettavat näkevät opettajan olevan omalla tasollaan. Poliisille kaikki ihmiset ovat roistoja ja roistoille poliisi on yksi heistä, roisto. Lääkärille kaikki ovat sairaita ja potilaille lääkäri on yksi heistä. Poliitikoille kaikki ovat manipuloitavaa vaalikarjaa ja idiootteja; vaalikarjalle poliitikko huijaa ja valehtelee. Varkaalle kaikki ovat varkaita ja uhri on samaa mieltä. Yksilö ja yhteisö ovat toistensa peilikuvia ja hyvä niin. Vallitsee täysi harmonia ja yhteisymmärrys, asiat sujuvat ja turhat ristiriidat vältetään. Jokainen meistä on samalla kertaa omasta mielestään yksilö, vaikka määritymmekin yhteisöllisyytemme kautta. Näin käy koska olemme olemassa juuri yhteisön silmissä sen määrittelemällä tavalla. Jos tämä suhde häiriintyy, ihminen jää täysin yksin, häntä ei ole olemassa joten hän on tuhoutunut, hävinnyt kartalta.

Pohdintojeni lopputulos avaa ilmeisen mahdollisuuden tuhota toinen ihminen: määrittele hänet uudestaan, jottei hänelle olisi enää sijaa majatalossa. Luo hänet uudestaan sellaiseksi, että hänen asemansa sosiaalisessa symbolisessa avaruudessa sulaa määrittelemättömäksi. Näin hänet saa katoamaan, joka on sosiaalisen tuhon merkki. Kun kaikkien tuntema TV:n malli-isä Bill Cosby osoitettiin piintyneeksi raiskaajaksi, miten hänen kävi, huonosti. Hän ei ollut enää se mikä hän ennen oli, hän katosi. Hän sai tosin amerikkalaisen asteikon mukaan vain lievän tuomion, hyvä asianajaja kun tekee ihmeitä, jos rahat vain riittävät.

Rasismi on mielenkiintoinen tutkimuskohde, tässäkin. Amerikassa jotkut mustat ovat kookospähkinöitä, kriitikkojen mukaan mustia päältä ja valkoisia sisältä. Heidät siis määritellään kahdella eri tavalla. Mitä he sitten ovat? Mielenkiintoinen termi on "proper negro", joka tarkoittaa mustaa, joka käyttäytyy valkoisten hyväksymällä tavalla. Ilmiö on tuttu suomessakin: pitäisikö maahanmuuttajien käyttäytyä ja näyttää samalta kuin me, "suomalaiset"? Miksi pitäisi? Miksi heidän identiteettinsä pitäisi muuttaa joksikin muuksi. Suomen romanit ovat "erilaisia", he tietävät tämän ja säilyttävät identiteettinsä.

Jackie Robinson oli ensimmäinen yläsarjojen musta baseball pelaaja vuonna 1947, seura Brooklyn Dodgers. Kun hän kuoli:

Robinson kuoli diabeteksen ja sydänvaivojen seurauksena ollessaan vasta viidenkymmenenkolmen. MLB jäädytti hänen numeronsa (42) hänen debyyttinsä 50-vuotispäivänä 15. huhtikuuta 1997. Vuodesta 2004 alkaen MLB on juhlistanut päivämäärää 15. huhtikuuta nimeämällä sen Jackie Robinson -päiväksi. Vuodesta 2007 alkaen kaikkien joukkueiden kaikki pelaajat käyttävät tuona päivänä numeroa 42, joka muina päivinä on jäädytetty koko liigassa. (Wikipedia).

Valtava kunnianosoitus pelaajan muistolle. Mutta miten oli, kun aloitti ja oli ensimmäinen musta pelaajaa? Valmentajat epäilivät miten käy, kun mies menee kentälle. Robinsonille huudeltiin harjoituksissa rasistisia solvauksia katsomosta, jotta saatiin selville miehen hermojen pitävyys. Ja hänelle tehtiin teräsvahvisteinen lakki, koska ennakoitiin rasististen syöttäjien heittävän suoraan päähän. Robinson oli ottamassa itselleen uutta, ennen näkemätöntä identiteettiä mustana urheilutähtenä ennen valkoisten kokonaan määrittelemässä pelissä. R järkytti ja muutti sosiaalista ympäristöään, joka ei todellakaan ole vähäinen saavutus.

***

Kaiken tämän teorian jälkeen pääsemme vihdoin itse asiaan. Lähimmäisensä ja vihollisensa saa tuhottua muuttamalla hänen suhdettaan sosiaaliseen todellisuuteen. Tässä on mahdollista täystuho tai osittaistuho, kuten seuraavassa todistan. Menetelmä on huhujen ja valheiden levittäminen toisesta. Tämä on ikivanha menetelmä, joka toimii aina yhtä hyvin.

Kun olin aloitteleva professori Helsingin yliopistossa, paikoista auringossa oli kova kisa. Edistyneemmät opiskelijat ja tutkijanalut tönivät toisiaan pois tieltä ja kiipivät ylöspäin, joka on tietysti ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Yksi menetelmä oli tulla ja kertoa minulle, varoittaa että se ja se tyyppi ei ole ollenkaan luotettava vaan puhuu minusta pahaa selkäni takana. Tietysti kaikki puhuivat minusta pahaa selkäni takana, sehän kuuluu asiaan. Tajusin mielenkiintoisen psykologisen ilmiön olemassaolon: kun A oli käynyt vakavalla naamalla hartaasti varoittamassa minua B:stä ja hänen pahoista puheistaan, suhtautumiseni B:hen muuttui. Aloin epäillä B:tä, en tietenkään avoimesti ilmaissut tuntojani tai muuttanut käyttäytymistäni, mutta epäluulon siemen oli silti kylvetty alitajuntaani. Ihmettelin asiaan, näinkö helppoa se on? Miten väite, jota en usko, voikaan vaikuttaa ajatteluuni? Kyllä se vain voi, sen opin.

Tai oikeastaan uskoin, mutta en sijoittanut sitä siihen asiayhteyteen, jota A minulle tarjosi. Miksi B ei olisi haukkunut minua salaa? Mutta asialla ei ollut minulle mitään merkitystä - juuri tässä on asian pointti.

Huhu ja mustamaalaaminen toimii aina. Sillä on vaikutuksensa jopa silloin kun kuulija osaa epäillä kertomuksen totuudellisuutta. Hän ei usko huhua mutta huhun sisältö on silti olemassa hänelle, ja mikä on olemassa, se vaikuttaa muuhun olemassa olevaan. Sitten vain toistetaan huhua, muunnellaan sitä sopivasti ja tuodaan esiin sopivissa tilanteissa. Hän on juoppo, seksuaalisesti holtiton, epäluotettava ja kaikkien muiden halveksuma. Menetelmä toimii aina, suosittelen.

Olisi hyvä, jos huhussa olisi jonkinlainen pieni totuuden poikanen mukana, sellainen kova ydin, josta jatkaa ja alkaa kelata paksumpaa ja paksumpaa huhujen vyyhteä. Muistan Vaasassa paikallisen tyttökoulun historian opettajan, joka aina poistuessaan ravintola Birrasta pälysi ensin ovesta kadulle ja varmistautui, ettei kukaan näe hänen tulevan kapakasta. Sopiva näkijä ja huhumylly lähtee pyörimään vinhaa vauhtia, asiaa paisutellaan ja lopuksi saa selittää rehtorille alkoholismiaan, onko se vielä jotenkin hallinnassa, vaikka siitä niin paljon puhutaan? Suhde omaan identiteettiin ja sen sosiaaliseen asemointiin alkaa olla vaarassa, eikä jo tapahtunutta vahinkoa ole helppo korjata.

Jos määrittelemme että toisen vahingoittaminen edellyttää vihollisena pitämistä, ihmisillä on kovin paljon vihollisia - päätelleen ilkeiden huhujen määrästä ja niiden levittämisinnosta. Miksi tällainen into, sitä en tiedä. Tiedän vain, että huhu on helppo ja hyvä tapa pilata toisen sosiaalinen identiteetti ja asema.

***

Omien vanhempien surmaaminen on suosittua, olen huomannut, oikea uusi kirjallisuuden laji. Entinen pyhäkoulunormi "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta eläisit pitkään" on kummasti pääsyt unohtumaan. Miksi kunnioittaa? Kysymys on noussut esiin uudella tavalla, kun nuoret luovat kirjoittajat ovat kysyneet sitä itseltään. Tosiaan, kun ajattelen meidän mutsia ja faijaa, tiedän että pitäisi kunnioittaa, mutta että aivan oikeasti? Sitten todeltaan, että faija oli ihan paska, aina pois kotoa, joi viinaa ja hakkasi äitiä. Ei muuta kuin koko perhe raamit kaulassa ulos ikkunasta pakkaseen paljain jaloin, kun faija alkaa taas kännipäissään mellakoida. Ihan kamala ihminen se oli, miten se mutsi jaksoi ja viitsi sitä vuosikymmenet katsella. Varmaan pelkäsi, että jos lähtee, faija mustasukkaisuuden puuskassa tulee ja tappaa, aina se siitä puhui ja uhkaili. Vois se sen tehdäkin ihan oikeasti.

Tai sitten tuo sama juttu mutsiin sovellettuna. Toimii erityisen hyvin, jos mutsi on vaikka yksinhuoltaja ja kituuttaa lapsineen köyhyydessä, tietysti huoraa ja juo viinaa. Ei sitä silloin niin huomannut, mutta nyt kun aikuisena miettii, niin aivan se oli kamalaa. Ihan pakko panna juttu paperille ja kustantajakin on valmiina. Heti kun ne kuulu, että mulla olisi valmiutta kirjoittaa, ne innostu ihan hirveästi ja sano että tehdään soppari heti. Ja sitten ne soittivat johon akkojen lehteen ja sieltä tule heti toimittaja ja valokuvaaja ottamaan kuvat. Pakko se nyt on sitten kirjoittaa, vaikka vähän hävettäisikin - mutta kun ei hävetä!

Ei siinä mitään pahaa ole. Paskoja ne oli mun vanhemmat ja pilas mun ja kaikkien meidän sisarusten lapsuuden. Kun mä kerran olen kirjailija, niin miksen panisi sitä paperille. Toivon vain, että muutkin huomaa, mun antaman esimerkin vuoksi, kuinka paskoja niiden vanhemmat oli. Siis teen niin kun palveluksen koko yhteiskunnalle ja samalla saan sitten käsitellä mun omaa traumaa. Mä ainakin olen hyvä isä/äiti, sen mun kakarat todistaa sen koska vain.

Näin se menee, tuo merkillinen villitys pilata omien vanhempiensa muisto, joka on kuin haudan taakse ulottuva kosto viholliselle. Ymmärrän hyvin monen perheen olevan täysi helvetti, siitä ei pääse mihinkään, mutta miksi levitellä asiaa ympäriinsä? Hyvä on, jotenkin vielä ymmärrä tuon halun: kun vihaa, on mukava hutkia takaisin, vaikka vähän myöhässäkin. Mutta kuka viitsii lukea ja innostua asiasta ja miksi? Siinä kysymys, villakoiran ydin ja salaisuuksien salaisuus. Kai se on vain draaman laki, että ihminen sitä halajaa saadakseen rypeä mudassa, joka ei likaa, ei tartu ja josta siksi voi nauttia sydämensä kyllyydestä. Pilattu identiteetti on aina kiinnostava, onhan se jotenkin erilainen. Siksi sitä sopii katsoa, aivan kuin katsomisesta seuraisi jotakin hyvää.

Olen siis todistanut, että huhulla ja pahoilla puheilla on aina oma innokas kuulijakuntansa. Ei huhua kannata laskea liikkeelle, ellei kukaan siitä innostu. Ei huolta, huhu on aina ja välttämättä mielenkiintoinen eikä siltä kuulijoita puutu.

§§§