7 tapaa tuhota ihminen, kyyninen realisti muistelee, osa I : 2. Syleile vihollisiasi

19.11.2020

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Johdanto


Kerran, kauan sitten, istuin kasvatustieteen professori Erkki A. Niskasen vieressä taksin takapenkillä Helsingin rautatieaseman edessä. En muista minne olimme menossa ja miksi, mutta se muistan kuin eilisen päivän kun Erkki lausui,"on seitsemän tapaa tuhota ihminen". Hänen äänensä ja tyylinsä, silloin kun hän heittäytyy dramaattiseksi, on oma ja ikimuistoinen: kivikova, kolkko, kähisevä, riemastuttava. Käännyin heti hänen puoleensa korva tarkkana, nyt opin tärkeää asiaa, mutta sitten tapahtui jotakin, en enää muista mitä, ja asia jäi sikseen. En koskaan saanut tietää mitä nuo seitsemän tapaa ovat. Seitsemän on joka tapauksessa maaginen valehtelijan luku, mutta silti - tai siksi - olen siitä päivästä lähtien miettinyt mitä nuo tavat ovat. Ainoa mahdollisuus on keksiä ne itse, ja tässä ne sitten ovat ylös kirjoitettuna ja paperille pantuna, kahteen eri luokkaan jaettuna. Onhan todella eri asia tuhota itsensä kuin joku muu, joten kaksi kategoriaa tarvitaan. Ihminen harvemmin haluaa tuhota itsensä mutta tekee sitä silti koko ajan. Ihminen haluaa tuhota vihollisensa mutta harvemmin edes yrittää. Siis ensimmäinen luku kuvaa sitä mitä ihminen melkein kuin huomaamattaan tekee ja toinen kuvaa sitä mitä ihminen ei tee vaikka pitäisi. Miksi tuhota itseään kun voi keskittyä vihollisiinsa? On tietysti mahdollista tuhota itsensä tuhotessaan vihollistaan. Moni kuvittelee tuhoavansa vihollisensa tuhotessaan itseään, tai kuvittelee tuhonneensa vihollisensa tuhottuaan itsensä - joka tarkoittaa, että minä itse olen oma viholliseni. Ei kuitenkaan sotketa asioita: minä olen minä ja viholliseni on joku aivan toinen ihminen. Entä jos ei ole vihollisia? Kaikilla on vihollisia, turha toivo, ettei niitä olisi. Mutta jos ei millään keksi yhtään, siitä voi hyvin päätellä, että elämä on jäänyt aivan kokonaan elämättä. Sekin on yksi itsetuhon tapa ja muoto, olla elämättä ja keskittyä elämättömään elämään, tyyliin "kun ei mitään yritä, ei mitään häviäkään "tai "avain onnellisuutteen on pienissä asioissa". Jos olet elämässäsi tehnyt yhdenkin peliliikkeen, sinulla on vihollisia. Eikä sen peliliikkeen herra paratkoon tarvitse olla mikään ilkeä, paha ja tuhma liike. Päinvastoin, onnistunut ja hieno peliliike on paras keino hankki vihollisia. Mutta jos vihollisten tohoaminen on harvinaista, sinulle ei ole aihetta huoleen: tuskin hekään viitsivät ryhtyä toimeen sinua vastaan; mutta jos joukossa on yrittelijäitä yrittäjiä, olet liemessä. Ja mitä enemmän sinulla on vihollisia, sitä suurempi todennäköisyys, että joku viitsii tehdä jotakin. Miksi et siis itse ryhdistäytyisi ja aloittaisi jo tänään tuhoamiskampanjaasi eli astuisi sotapolulle, tuhon tielle? Olet joka tapauksessa jo aloittanut lukemalla joka päivä murhamysteereitä ja katsomalla väkivaltaohjelmia televisiosta. Mikä muu ihmistä kiinnostaisi kuin väkivalta, kuolema ja verenvuodatus? Seksi tietysti on toinen iso asia, mutta kun seksi piilotetaan, tuho ja kuolema jäävät jäljelle. Mikään muu ei kiinnosta oikeasti ja kuljeta mielikuvitusta mukanaan samalla tavalla.


1. Ole itsesi pahin vihollinen ................................................................................................................ 4

2. Syleile vihollisiasi............................................................................................................................. 8

3. Ole aina oma itsesi/ole ihan kuin muutkin .......................................................................................12

4. Luota maailman oikeudenmukaisuuteen .........................................................................................12

5. Elämäni pyrkyrinä...........................................................................................................................12

6. Tee aina niin kuin muutkin ..............................................................................................................12

7. Tapa itsesi.........


7 tapaa tuhota itsensä, osa I: 2. Syleile vihollisiasi


Yleinen tapa tuhota itseään - tai itsensä - on elättää kyytä povellansa. Tämä näkyy erityisen selvästi rakkaudessa ja parisuhteessa, mutta myös muualla, jos vain osaa katsoa sillä silmällä. Parisuhteessa homma menee dramaattiseksi: toinen vetelee turpaan, haukkuu ja kenkkuilee sen kun ehtii, ja toinen sen kun rakastaa, tulee aina takaisin kuin jojo, ei luovuta, uskoo ja toivoo ja saa taas turpiinsa. Tosielämän tarina muistini lokeroista, onneksi ei itse koettu vaan vain kuultu. Ystävä sanoo naiselle, miksi et eroa miehestäsi. Nainen vastaa, onhan hän häjy ja sitten: "Mutta kun on sitä rakkauttakin." Rakkautta kyynelten läpi, siinä vasta romanttinen kuva ja idea. Rakkaus voittaa kaiken, unohtaa ja antaa anteeksi, syleilee vihollista ja jatkaa kuin ei mitään. Sitten erotaan ja nainen alkaa vihata ex-miestään niin synkästi ja kaameasti kuin vain hylätty ihminen tekee.


Itsetuhoa ajatellen tärkeä huomio: viha on ankara myös silloin kun vihaajana on itse hylkääjä. Ken hylkää, se vihaa. Kuinka tämä muka on mahdollista, hylkääjä vihaa kuin olisi hylätty? Näyttää että roolit menevät sekaisin, eikä hylkääjää ja hylättyä pystytä enää erottamaan toisistaan. Miksi sekoittaa roolit tällä tavalla? Aivan yksinkertaisesti siksi, että ne ovat jo sekaantuneet. Selitän asiaa.


Oletetaan pariskunta Pirkko ja Pekka, heteropari ja homopari eivät eroa toisistaan, mutta pitäydytään havainnollisessa hetoroparissa ja oletetaan vielä, että Pirkko on väkivallan kohde ja Pekka tekijä. Tämäkin on vain myönnytys tavanomaiselle tavalla ajatella, tiedän sen, mutta olkoon. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu mies-homoparin kesken, kun molemmilla on voimia lyödä toista. Onko kuitenkin niin, että toinen on alistuva eli submissiivinen ja sallii alistavan eli dominoivan kumppanin hakata. Antaa tämän asian olla ja palataan ruotuun.


Pekka on mustasukkainen, tulee kännissä kotiin ja vaatii Pirkkoa tilille. Riita eskaloituu ja Pirkko ottaa taas kerran turpiinsa. Aamulla asia sovitaan keskinäisen rakkauden ja luottamuksen hengessä ja elämä jatkuu tavalliseen tapaan - ja taas Pirkko saa turpiin. Lopuksi Pirkko alkaa pelätä ja vihata Pekkaa ja lähtee suhteesta ja kotoa. Tunsin naisen, jolle mies oli iskenyt aivovaurion ja silti asuivat yhdessä, koska Moskovasta ei saanut asuntoja mihin muuttaa - siis Moskovassa 1980-luvulla. Mutta Suomessa muutetaan erilleen, käydään terapiassa ja rakastutaan uudelleen.


Pirkko on nyt hylkääjä mutta silti hän vihaa kuin hylätty ikään. Näin on ja pitää olla, koska Pekka on hylännyt Pirkon jo kauan sitten, alkamalla vihoitella hänelle ihan oikeasti, esimerkissämme väkivaltaa käyttäen. Muutenkin asian voi hoitaa, hienovaraisemmin mutta yhtä tehokkaasti; väkivalta on kovin helppo esimerkki mutta riittäköön tässä. Pirkko on siis hylätty jo kauan sitten, kuten hän alkaa vähitellen tajuta. Sovinto ja seuraavan päivän rakkaudentunnustukset ovat vain valetta, kuten laulaja niin osuvasti sanoo "kaunista valhetta vainen".


Jätetyksi tulemisen vaikutukset ovat dramaattiset ja viha hirmuinen. "Jätin jo minut törkeästi, siksi minä jätän sinut nyt". Pelkkä jättäminen ei kuitenkaan enää riitä, sitä on höystettävä vihalla.


Kovin ilmeinen esimerkki, eikö vain. Aivan liian ilmeinen ollakseen oikeasti kiinnostavat, paitsi ehkä yhdessä suhteessa: kuka jätti ja koska? Pekka tosiasiassa jätti Pirkon alkaessaan hakata häntä. Tämä tarkoittaa, että paria Pirkko/Pekka ei oikeastaan ollut enää olemassa; oli vain Pekka ja Pirkko. Koska Pirkko kuitenkin edelleen investoi suhteeseen ikään kuin Pirkko/Pekka olisi olemassa, Pirkko typistää itseään, toisin sanoen tuhoaa itseään ollessaan Pekan kanssa yhdessä. Outoa, mutta on totta, että luullessaan vielä olevansa suhteessa Pirkko/Pekkaan, hän tosiasiassa on vain Pirkko ja jopa vähemmän kuin Pirkko. Siis Pirkko/Pekkaa ei enää ole olemassa, Pirkko luulee että Pirkko/Pekka on olemassa, tämä luulo tuhoaa Pirkkoa niin että hän on vähemmän kuin Pirkko. Juuri tässä mielessä huono ihmissuhde on itsetuhon tie.


Miten oikeastaan on? Miksi Pirkko, harhojensa vallassa olisi vähemmän kuin Pirkko muuten olisi. Olin kerran junassa Tampereen ja Helsingin välillä. Menin ravintolavaunuun tuopin toivossa, mutta joko pöytä oli varattu. Yhdessä oli vapaa paikka, pöydässä istui jo kaksi nuorta naista ja keski-ikäinen mies. Kysyin voinko istua tähän, johon mies innostuneesti nyökkäsi. Hän puhui jotain naisille, kääntyi puoleeni ja aloitti virnistellen sanoen minulle: "Nämä pirkot tässä . . ." Naiset olivat saaneet tarpeekseen, tuhahtivat ja poistuivat nenät pystyssä paikalta. En ihmettele, miehen ilmaisu oli niin halventava ja alentava kuin vain mahdollista. Samalla olin syvästi huvittunut. Yritin selittää vitsiä vaimolle kotona, mutta erittäin huonolla menestyksellä. En yritä enää. Mistä tässä oikeastaan onkaan kysymys?


Mies junassa kavensi ja kevensi naiset joksikin melkein olemattomaksi kutsumalla heitä pirkoiksi. Naiset jättivät hänet heti, noin vain, sanomatta mitään, inhoten ehkä mutta varmasti ilman vihaa. Mies yritti pienentää eli redusoida naiset, mutta he pakenivat itsensä pelastaen. He lukivat tilanteen oikein: heitä vastassa oli ylivoimainen vihollinen, joka oli juuri saamassa itselleen yleisöä, minut. Yleisön hyväksyvä reaktio olisi lopullisesti sinetöinyt heidän typistämisensä, josta he siis kieltäytyivät. Se oli helppoa, koska he eivät rakastaneet miestä. Alkuperäisen esimerkkimme Pirkon ongelma on siis juuri rakkaudessa, joka ei salli poistumista takavasemmalle heti silloin kun pitäisi ja olisi aihetta.


Vihollisen syleily jatkuu ja jatkuu, joskus loputtomiin. Ja niin kauan kuin se jatkuu, Pirkko on typistetty vain osaksi omaa itseään. Rakkauden piti rikastuttaa ja enentää niin Pekkaa kuin Pirkkoakin, mutta toisin kävi: Pirkko on vain oman itsensä varjo, harhojensa ohjaama raukka, joka ei enää osaa ajatella omaa parastaan. Eikä eron jälkeinen vihakaan paljon auta. Ei kukaan tule täydeksi ja aidoksi, autenttiseksi persoonaksi vihaamalla toista. Viha ei rakenna ihmistä, vaikka usein helpottaakin tuskaa, joka uhkaa käydä sietämättömäksi. Vihaan häntä niin kauan, kun tunnen olevani hänen takiaan typistetty, petetty, ei enää kokonainen. Minulta on varastettu osa minääni ja sitä minä vihaan, kunnes olen taas kokonainen. Mutta en ole kokonainen niin kauan kuin vihaan. Eheytyminen ei tosiaan ole helppoa.


Älä syleile vihollistasi edes rakkauden varjolla, koska silloin typistät itseäsi tavalla, jota rakkaus ei pysty paikkaamaan. Olet itsetuhoinen, myönnä se.


Parisuhde ei todellakaan ole ainoa tilanne, jossa syleillään vihollista. Tein joskus itselleni kokeen, tai tein itselläni kokeen. Psykologiassa viehättää mahdollisuus oppia ihmisestä jotakin uutta, siksi koe. Oli kalastamassa ja samalla alukselle vieressäni oli aivan fantastinen nuori öykkäri häntä palvovan tyttöystävän kanssa. Sanoin tyypille jotakin yhdentekevää ja sitten aloin kysellä häneltä kalastusneuvoja, joita hän alkoi antaa minulle mitä alentuvimpaan sävyyn. Se miten koin asian oli todella yllättävä, mutta samalla hirveän vaikea kuvata. Otin masokistin roolin, jossa alistuin ehdoitta nuoren nilkin valtaan hänen tyttöystävänsä katseen alla, siis hänen yleisönsä edessä. Kokemus oli samalla kertaa pelottava ja jotenkin oudosti nautinnollinen, ehkä verrattavissa jonkinlaiseen sielun ruumiista irtautumisen kokemukseen. En ollut enää oma itseni, vaan tuon nilkin varjo, jota hän esitteli yleisölleen. Sitten jatkoin kalastamista ja unohdin koko tyypin.


Isäni, joka oli valokuvaaja ja ammattitaikuri, teki tätä paljon ja olen matkinut häntä monen monituista kertaa. Resepti oli aina sama: heittäydy tyhmäksi ja nauti tilanteesta toisen luullessa dominoivansa sinua, vaikka tilanne on päinvastainen. Annan esimerkin: Isäni oli lääkärin vastaanotolla terveystarkastuksessa. Isäni sanoi: "Miten se oikein on, kun minä olen näin pitkä, mutta vanhempani ja veljeni olivat hyvinkin lyhyitä; josko se olisi ollut se meidän pitkä talonmies?" Johon lääkäri vastasi pitkällä tieteellisellä esitelmällä geneettisen valinnan oikuista. Kotona isäni nauroi ihan vääränä ja kertoi kuunnelleensa ymmärtämättä mitään. Lääkäri oli kohdannut vaarallisen vihollisen omaa tilannettaan tajuamatta.


Kirjallisuudessa tätä kutsutaan sokraattiseksi ironiaksi. Silloin tietävä tekeytyy tietämättömäksi ja teeskentelee opinhalua samalla paljastaen keskustelukumppanin hölmöyden. Sokrates teki tätä koko ajan, inhottava mies kun oli. Ei ihme, että ateenalaiset pistivät hänet juomaan myrkkyä vankilassa. On katkeraa tajuta menneensä lankaan. Se on nöyryyttävää ja ihmistä typistävää. Isäni ei koskaan paljastanut jekkujaan, paitsi kotona omalle yleisölleen. Turha mennä ottamaan päälleen ihmisten vihat. Nöyryytetty on typistetty ja se nostaa pintaan vaarallisen vihan - isäni tuntui tajunneensa tämä sokraattisen ongelman enemmän kuin selvästi.


***


Ihmiset roikkuvat riippuvuuksissaan kuin pelastusrenkaasta. Miksi takertua pelastusrenkaaseen, joka on tehty lyijystä. Ei se ketään pelasta, vetääpä vain syvemmälle ja syvemmälle. Miksi roikkua, kun voisi yhtä hyvin elää omana itsenään kokonaisena ihmisenä ilman itsetuhon vaaraa? Tutkimattomat ovat ihmisen tiet.


Jokaisen tehköön omalla kohdallaan listan tuttavistaan, työkavereistaan ja rakkaistaan ja sitten antaa jokaisen kohdalla riippuvuuspisteet. Plus-merkkiset merkitsevät, että minä dominoin, miinus-merkkiset että olen alistuja, siis minua dominoidaan. Enemmän miinuksia laitetaan kohtiin, jossa dominointi alkaa olla liiallista ja sitten punaista väriä sairaanloisiin suhteisiin. Jokaisen ihmisen kohdalla tällainen lista on olemassa, mutta kenellä on voimia, kykyä ja rohkeutta sellainen laatia, on eri asia. Todellisuuden kohtaaminen on liian usein liian vaikeaa ja kovaa.


Jos miinuksia on paljon, olet vaarassa, olet itsetuhoinen ja kaipaan päästä eroon omasta persoonastasi ja sen mukanaan tuomista vastuista. Kaipaat ulos omista nahoistasi, haluat olla joku muu kuin olet ja siksi haet helpotusta noiden miinus-merkkien alta. Vanha vitsi: yhteiskunnan suuriin ongelmiin kuuluu se, ettei jokaiselle masokistille riitä omaa alistajaa. Siksi niin moni on niin onneton.


Ihmisen mieli on peto peli, se kun kuiskii itselleen kummia: syleile tuota, se vihaa sinua ja siksi se varastaa ja turmelee osan persoonaasi heti kun vain sen sallit. Ja ihminen sallii, toivottaa tervetulleeksi tuon oudon ajatuksen oman minän typistämisestä ja jopa kadottamisesta. Idolisi halveksii ihailijoitaan ja juuri siksi sinä ihailet. Valta toimii näin: sinä pääset valtani piiriin, kun myönnät valtani ja alistut tahtooni samalla kieltäen itsesi. Minä vihaan sinua, sinä rakastat. Kuvittelivatko Kekkosen ihailijat Kekkosen rakastaneen heitä siksi että he ihailivat - päinvastoin. Entä Stalin?


Mutta ääriesimerkit sikseen. Jäljelle jää vain se viha, jota alistettu tuntee vapauduttaan alistajan taikapiiristä. Mutta kuten jo sanoin, viha ei tee ketään kokonaiseksi. Paras kun ei syleile ketään, ettei pety, mutta kuka voisi elää ilman syliä ja syleilyä, ei ainakaan kokonainen ihminen. Sylin kielto on myös itsetuhoisuutta ja oma oman itsen typistämistä.