7 tapaa tuhota ihminen: kyyninen realisti muistelee, osa I: 4. Luota maailman oikeudenmukaisuuteen

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Kerran, kauan sitten, istuin kasvatustieteen professori Erkki A. Niskasen vieressä taksin takapenkillä Helsingin rautatieaseman edessä. En muista minne olimme menossa ja miksi, mutta se muistan kuin eilisen päivän kun Erkki lausui,"on seitsemän tapaa tuhota ihminen". Hänen äänensä ja tyylinsä, silloin kun hän heittäytyy dramaattiseksi, on oma ja ikimuistoinen: kivikova, kolkko, kähisevä, riemastuttava. Käännyin heti hänen puoleensa korva tarkkana, nyt opin tärkeää asiaa, mutta sitten tapahtui jotakin, en enää muista mitä, ja asia jäi sikseen. En koskaan saanut tietää mitä nuo seitsemän tapaa ovat. Seitsemän on joka tapauksessa maaginen valehtelijan luku, mutta silti - tai siksi - olen siitä päivästä lähtien miettinyt mitä nuo tavat ovat. Ainoa mahdollisuus on keksiä ne itse, ja tässä ne sitten ovat ylös kirjoitettuna ja paperille pantuna, kahteen eri luokkaan jaettuna. Onhan todella eri asia tuhota itsensä kuin joku muu, joten kaksi kategoriaa tarvitaan. Ihminen harvemmin haluaa tuhota itsensä mutta tekee sitä silti koko ajan. Ihminen haluaa tuhota vihollisensa mutta harvemmin edes yrittää. Siis ensimmäinen luku kuvaa sitä mitä ihminen melkein kuin huomaamattaan tekee ja toinen kuvaa sitä mitä ihminen ei tee vaikka pitäisi. Miksi tuhota itseään kun voi keskittyä vihollisiinsa? On tietysti mahdollista tuhota itsensä tuhotessaan vihollistaan. Moni kuvittelee tuhoavansa vihollisensa tuhotessaan itseään, tai kuvittelee tuhonneensa vihollisensa tuhottuaan itsensä - joka tarkoittaa, että minä itse olen oma viholliseni. Ei kuitenkaan sotketa asioita: minä olen minä ja viholliseni on joku aivan toinen ihminen. Entä jos ei ole vihollisia? Kaikilla on vihollisia, turha toivo, ettei niitä olisi. Mutta jos ei millään keksi yhtään, siitä voi hyvin päätellä, että elämä on jäänyt aivan kokonaan elämättä. Sekin on yksi itsetuhon tapa ja muoto, olla elämättä ja keskittyä elämättömään elämään, tyyliin "kun ei mitään yritä, ei mitään häviäkään "tai "avain onnellisuutteen on pienissä asioissa". Jos olet elämässäsi tehnyt yhdenkin peliliikkeen, sinulla on vihollisia. Eikä sen peliliikkeen herra paratkoon tarvitse olla mikään ilkeä, paha ja tuhma liike. Päinvastoin, onnistunut ja hieno peliliike on paras keino hankki vihollisia. Mutta jos vihollisten tohoaminen on harvinaista, sinulle ei ole aihetta huoleen: tuskin hekään viitsivät ryhtyä toimeen sinua vastaan; mutta jos joukossa on yrittelijäitä yrittäjiä, olet liemessä. Ja mitä enemmän sinulla on vihollisia, sitä suurempi todennäköisyys, että joku viitsii tehdä jotakin. Miksi et siis itse ryhdistäytyisi ja aloittaisi jo tänään tuhoamiskampanjaasi eli astuisi sotapolulle, tuhon tielle? Olet joka tapauksessa jo aloittanut lukemalla joka päivä murhamysteereitä ja katsomalla väkivaltaohjelmia televisiosta. Mikä muu ihmistä kiinnostaisi kuin väkivalta, kuolema ja verenvuodatus? Seksi tietysti on toinen iso asia, mutta kun seksi piilotetaan, tuho ja kuolema jäävät jäljelle. Mikään muu ei kiinnosta oikeasti ja kuljeta mielikuvitusta mukanaan samalla tavalla.

1. Ole itsesi pahin vihollinen ................................................................................................................ 4

2. Syleile vihollisiasi............................................................................................................................. 8

3. Ole aina oma itsesi/ole ihan kuin muutkin .......................................................................................12

4. Luota maailman oikeudenmukaisuuteen .........................................................................................12

5. Elämäni pyrkyrinä...........................................................................................................................12

6. Tee aina niin kuin muutkin ..............................................................................................................12

7. Tapa itsesi.........

7 tapaa tuhota ihminen: kyyninen realisti muistelee, osa I: 4. Luota maailman oikeudenmukaisuuteen

Tämä on vähän käsitelty ja huonosti ymmärretty sielun vika ja järjenkäytön ongelma: ihminen uskoo ihan luonnostaan maailman oikeudenmukaisuuteen ja perustavaan hyvyyteen. Joka sanoo minulle, kuulen sen korvissani, "niin kai" ja hymyilee ivallisesti. Mutta totuus on totuus ja asia niin kuin se on - ihminen luottaa maailmaan niin kuin hän sen tulkitsee. Ei tämä tietenkään ole ihmisen oma tulkinta, se on kulttuurin meemi, yliyksilöllinen totuus, joka on ollut kanssamme aikojen alusta saakka. Miten sitä muka jaksaisi elää, ellei uskoisi maailman hyvyyteen ja siinä avautuvien oivien mahdollisuuksien kirjoon?

Samalla tuo meemi ja uskomus, tai oikeastaan suuri kertomus, on haitallinen ja vaarallinen, jos nimittäin alkaisi perustaa toimintansa sen varaan, siis toimisi ikään kuin uskomus olisi totta. Sanot, ettei kukaan oikeasti ja vakavissaan ajattele maailman olevan oikeudenmukainen; kyseessä on sellainen paha tapa, joka jossakin omituisissa oloissa putkahtaa pintaan. Se on ikään-kuin-uskomus, toisin sanoen me elämme ja toimimme ikään kuin uskoisimme. Onhan tosiaan niin, että ihminen perustaa toimintansa kahden peruspilarin varaan, uskomuksen ja halun. Uskon, että ovi on auki ja haluan oven olevan kiinni, siis menen ja suljen oven. Jos siis uskon tämän maailman hyvyyteen, sen on jotenkin näyttävä toiminnassani tai muuten en usko.

Usko maailman hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen on uskomus suurena kertomuksena. Toinen samanlainen on usko syyn ja seurauksen lakiin, kausaalilakiin. Jos tapahtuu A, niin siitä seuraa B; siis jos tiili putoaa katolta päähän, siihen kuolee; tiili aiheuttaa kuoleman. Tämä ajatustapa ei salli poikkeuksia, koska se hallitsee ja vallitsee ajatteluamme ja auttaa meitä suunnistautumaan fysikaalisessa maailmassa. Kaikella on seuraksensa eikä mitään poikkeuksia ole. Jos juot viinaa tulet humalaan, etkä itse voi asialle mitään. Sokrates tosin ei tullut viinistä humalaan ja Hollywoodin villissä lännessä sankari selviää humalatilastaan juomalla kupin mustaa kahvia. Sepite on tietysti sepitettä, maailman kausaalisuhteisiin on pakko sopeutua.

Yhdistetään nyt uskomus maailman oikeudenmukaisuudesta ja kausaalilaista. Sanomme että oikeudenmukaisuus toteutuu kausaalilain kautta, joka on pelkkää roskaa ja kuuluu höpsismin alaan. Mutta ihmisen arkinen ajattelu noudattaa omia lakejaan, jotka eivät aina ole niin kovin järkeviä, kunhan on lohduttavia, mukavia ja mieluisia. Tekee hyvää ajatella, että maailman meno kausaalilain alaisuudessa sittenkin lopulta johtaa hyvään.

Pyhä kristillinen uskontulkintannekin perustuu tälle ajatukselle. Jahve on luonut hyvän maailman, jossa kaikki tapahtuminen on hänen tahtonsa alaista, hänen tahtonsa on hyvä - hän on hyvä jumala - ja siksi mitä maailmassa tapahtuu, on loppujen lopuksi hyvää. Kaikki tapahtuu kausaalilain mukaisesti ja samalla hyvä toteutuu. Gnostilaisuus myöhäisantiikissa ja alkukristillisenä aikana kyllä esitti, että paha demiurgi loi pahimman mahdollisen maailman, josta ihminen sitten yrittää pelastua. Mutta tämä on tietysti kauhea kristillinen harhaoppi.

Maailma on siis hyvä ja kausaalilaki tottelee tätä periaatetta. Filosofisesti ja loogisesti kyseessä on pelkkä ajattelun harha ja sekasotku: ei syy ja seuraus johda hyvään sen paremmin kuin pahaankaan. Mitä teosta ja tapahtumista kausaalisesti seuraa on arvojen kannalta neutraalia, sitten ihminen katsoo tilannetta ja arvio sitä omalta arvoväritteiseltä kannaltaan. Susi söin koiran, hyvä asia jos söi naapurin koiran, paha jos söi oman koiran. Maaliman tapahtumat seurauksineen ovat tosiasioita, faktoja, joiden arvo on arvioitsijan ihan oma asia.

***

Siinä se, vähän metafysiikkaa taustaksi, sitten itse asiaan. Ihminen, joka uskoo maailman oikeudenmukaisuuteen, tuhoaa itsensä aste asteelta ja pala palalta. Miten kukaan koskaan pystyisi kestämään itseään kohtaavat vääryydet, jos ei ajattelisi, että paha saa palkkansa. Tässä se nyt tuli: paha saa aina palkkansa. Toinen vastaava totuus on, rikos ei kannata. Lapsille opetetaan näitä periaatteita, ainakin minun sukupolvelleni niitä opetettiin sekä lohdutuksena että totuutena. Jos sinua loukataan, loukkaaja saa vielä kärsiä (lohdutus) ja samoin, jos sinä teet pahaa, joudut siitä kärsimään (totuus). Meille uskoteltiin, ei tietenkään sanottu suoraan vaan kautta rantain, että maailma on sellainen, pohjimmiltaan oikeudenmukainen, että kannattaa toimia oikein ja jopa antaa toiselle anteeksi pahat teot.

Elämme maailmassa, jossa kasvatus hoidetaan suurelta osin viihteellisten niiden kertomusten avulla, joita kirjallisuus ja elävät kuvat tuotavat. Ei tarvitse paljon tutkia todetakseen miten luottamus etiikkaan ja maailman oikeudenmukaisuuteen hoidetaan: onnellinen loppu on palkollinen elokuvassa, romaaneissa ei ehkä niinkään. Toki poikkeuksia on, sitä en kiellä, mutta onnellisen lopun vaatimus on kuitenkin perustava ja siitä sitten tehdään poikkeuksia. Tämä järjestys on kuvaava, mikä on normi ja mikä poikkeus. Onneton loppu on yleisölle enemmän tai vähemmän sietämätön. Elokuva, jonka pääosassa sankari kärsii vääryyden toisen perään ja lopuksi tuhoutuu, pahojen ihmisten nauraessa ivallisesti, on aivan liian ahdistava toimiakseen "oikeana" loppuna.

Sääntö on: jos yleisö samaistuu henkilöön, hänen ei voi käydä huonosti lopussa, tai toisin sanoen, henkilöt joihin samaistuta, eivät saa jäädä lopuksi voitolle.

Tarinalla on aina alku ja loppu, joka tarkoittaa, ettei oikeassa elämässä ole tarinoita. USA:n joissakin osavaltiossa murhatun omaiset pääsivät katsomaan murhaajan teloitusta. Kuolemantuomiota on usein puolustettu sanoen, että murhaajan teloittaminen päättää jutun, siis antaa sopivan lopun tarinalle juuri tästä murhasta. Veikeää, eikö vain, ikään kuin elämässä olisi tarinoita kuin elokuvassa tai romaanissa? Murhaaja kuolee, hyvä voittaa, "The End", mennään kotiin, "Gotta go now", ja aloitetaan taas kerran uusi tarina, siis alusta kohti jotakin hyvää lopetusta.

Ajatus maailman perimmäisestä hyvyydestä, kristillinen myytti, on lohduttava, ja sellaisena aika harmiton, tuskin tuomittava. Mutta jos todella uskot maailman oikeudenmukaisuuteen, ole tuhon oma, luuseri ja ennakolta tuomittu epäonnistumaan. Sinun on pakko myöntää maailman olevan paha ja kelvoton paikka, jotta menestyisit tai edes tulisit jotenkuten toimeen.

Ihminen on monitahoinen ja -kerroksinen ajattelija: toisaalta hän tietää ja tuntee maailman pahuuden ja perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden ja toisaalta kieltää sen. Hän toisaalta luottaa maailmaan ja sitten kuitenkin toimii aivan kuin päinvastaisen uskomuksen varassa, silloin kun itse toimii. Hän on kuin entinen romukauppias - kaupungeissa oli ennen aikaan isoja romukauppoja tai osto ja myyntiliikkeitä. Etevän sanonnan mukaan kauppias ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa - sellaista ihmisen elämä on, jos kaikki menee hyvin ja onni on myötä. Kaikki me olemme elämän romukauppiaita, ihmissuhteissa, kotona, töissä ja vapaa-aikana, siis hurskaita ja hyvää tarkoittavia varkaita kaikki, tekopyhiä ja kaksinaismoralistisia persoonia; "persoona" on se teatterinaamari, jonka taakse ihminen yhteiskunnassa piiloutuu.

Hyvin sopeutunut ja sosiaalisesti kompetentti ihminen osaa kaikki temput ja selittää asiat itselleen oikein päin niin, että usko omaan ja maailman oikeudenmukaisuuteen säilyy. Mutta tämä kulissi peittää taakseen suuren vaaran, hyväuskoisuuden kuolemansynnin. Uskottelet itsellesi olevasi kunnollinen ihminen oikeudenmukaisessa maailmassa, ilmennät ja suorastaan säteilet kaikkea hyvää ympäristöösi, tai et ainakaan tee mitään väärää, jos vain aikomuksesi ymmärretään oikein.

Vaarana on tulla petetyksi, ja meitä petetään armottomasti koko ajan. Kieltäydymme huomaamasta, koska maailma kerran on hyvä ja oikeudenmukainen. Ihmistä on kovin helppo huijata ja pettää. Yksinkertaisin mahdollinen esimerkki on valehtelu ja harhauttaminen puheessa. Puheen interaktiiviseen logiikkaan nimittäin kuuluu sääntö "mitä sanoo, se on totta". Tämä on eräänlainen taloudellisuusperiaate. Jos nimittäin epäilisin kaikkea sanottua, kaikki pitäisi tarkistaa ennen kuin uskoo, joka taas on mahdottoman hankalaa ja usein myös mahdotonta. On siis uskottava kun sanotaan.

Huijari sanoo vakavalla naamalla, ja kaikki menee läpi. Huijaus on tietysti erityinen taito, koska kuulija osaa kyllä lukea puhujan ajatuksia, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Huijatuksi tuleminen on emotionaalisesti ikävä ja outo kokemus sekä tuntemus, samalainen kuin silloin kun joutuu varkauden uhriksi, jonkinlainen tyhjyyden ja vierauden tunne. Tuo tunne ikään kuin sanoo, ettet olekaan siinä maailmassa jossa luulit olevasi, olet jotenkin pienempi ja avuttomampi kuin koskaan olet uskonut voivasi olla. Tämä on sukua onnettomuuden uhrin ensi kokemukselle tai pahoinpitelyn uhrille - koko maailma järkkyy sen perimäisen pahuuden tullessa iholle.

Joskus huijatuksi tulemista ei pysty välttämään. Rakkaasi pettää sinua toisen kanssa, niin se vai menee vaikka olisit itse kuinka rakastunut tahansa. Olet nyt tuhonnut osan itsestäsi herkkäuskoisuutesi vuoksi. Hieno suomenkielen sana tuo "herkkäuskoisuus", se kuvaa kaiken. Miksi uskoa, kun ei kuitenkaan voi luottaa, kysyy kyyninen realisti ja hymyilee. Mitä muuta sitä voisi sanoa. Jos haluat pysyä kokonaisena ihmisenä ja välttää kaikin keinoin tuhoamasta itseäsi elä luota maailmaan.

Tässä on ratkaiseva ero: en suinkaan sano "älä luota ihmiseen" vaan "älä luota maailmaan ja sen oikeudenmukaisuuteen". Elämä ei ole nippu kertomuksia, joilla on alku ja tunnistettavissa oleva loppu, siis lappu "The End" lopussa. Siksi maailman menoa ei koskaan voi arvioida ikään kuin lopusta käsin, elämä aina jatkuu ilman alkua ja loppua, kunnes kaikki loppuu muistisairauteen, aivovammaan ja kuolemaan. Prosessi on jatkuvaa taistelu ja kiistaa totuudesta ja tapahtuneen arvosta. Joku tässä taistelussa pärjää ja menestyy elon tiellä, ja menestyjä on se, joka näkee maailman valheen läpi ja osaa myös käyttää valhetta hyväkseen.

Historia on valhetta, politiikka on valhetta, markkinointi on valhetta, osa tieteestä on patenttivalhetta ja niin edelleen. Tietysti on pakko valehdella, ei mistään tulisi muuten mitään. Uskotko vaalilupauksiin? Uskotko mainoksiin tai työnantajasi lupauksiin? Vai ymmärrätkö ettei maailma ole lainkaan sellainen kuin sen pitäisi olla. Ken uskoo on luuseri, joka jo aikojen alussa menetti persoonansa ja minuutensa. Jos ei usko, saattaa olla jopa voittaja. Mutta luuseri osa on onnellinen osa, auvoinen maailma jossa kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Epäilijän osa on ikuinen epäily, vaivaa ja harmia kaikki.

Lopuksi paradoksi: Selväjärkisenä itseään pitävä epäilijä väittää, että onnellinen luuseri vielä kerran pettyy, pää tulee vetävän käteen, ja itsepetos kostaa itsensä, todellisuuden vastaisku on musertava. Mutta, kauhistuksen kauhistus, tämähän on taas uskoa maailman oikeudenmukaisuuteen, toisin sanoen itsepetos kostautuu. Miksi sen pitäisi kostautua. Vakaa itsepetos saattaa hyvin voittaa kaikki vastukset ja pitää ihmisen onnellisten kirjossa. Ehkä itsepetos kannattaa. Luuseri on kuitenkin luuseri, mutta mitä sillä sitten olisi väliä? Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka mitään loppua ei olisikaan. Elämä loppuu aina kesken ja täysin välinpitämätön maailma jatkaa juoksuaan.

§§§