7 tapaa tuhota ihminen, kyyninen realisti muistelee: osa I, 6. Elämäni pyrkyrinä

11.01.2021

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Muumit eivät pyri eivätkä he myöskään saavuta mitään. Heille sellaista käsitettä kuin "saavuttaminen" ei ole olemassa, siinä on osa heidän ajatonta viehätystään. Mutta "pyrkyreitä äidin oomme kaikki, kaikki" - kuten laulaja niin kovin kaunisti sanoo. Ja on totta, että maailma kuuluu pyrkyreille, tieteessä, taiteessa, liike-elämässä ja politiikassa. Ilman pyrkyä ei ole mitään, mutta pyrkimiselle ja erityisesti pyrkyryydellä on hintansa: pyrkyri on osapäiväihminen, itsensä pienentänyt persoona, joka on päättänyt olla suurempi kuin onkaan. Olisi ihanaa laittaa tähän lista pyrkyreistä, jotka olen tuntenut ja hieman kommentoida heitä ja heidän toimiaan ja tekojaan; mutta sitä en tietenkään tee - en osaa, jaksa tai muuten vain halua. Ei kaikkea hyvää pidä suoda edes itselleen.


Nyt on oltava tarkkana, ettemme sotke asioita enemmän kuin on tarpeen. Pyrkyri on henkilö, joka pyrkii ja pyrkiminen edellyttää päämäärän, yleensä yhteiskunnallisen aseman. Hänen pyrkimyksensä on kuitenkin enemmän kuin tavoitteleminen, jossa sinänsä ei ole mitään pahaa tai kummallista, yritystä ja ponnistelua sitä enemmän. Pyrkijä pyrkii, vai onko se "pyrkivä pyrkii", tiedä häntä. Mutta pyrkyri on aivan eri asia.


Netin Urbaanisanakirja määrittelee "pyrkyrin" näin: "Henkilön, jonka elämänasenne on menestyä lähes keinolla millä hyvänsä." Tällaista se on netissä, kun jo ensimmäisessä sanassa on painovirhe ja "lähes" sanakin kuulostaa kömpelöhköltä. Asiapuoli sen sijaan mielenkiintoinen, erityisesti viittaus elämänasenteeseen. Pyrkyri on oman määritelmäni mukaan ihminen, joka ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin entistä korkeamman yhteiskunnallisen aseman saavuttamista ja tekee töitä sen eteen mistään muusta piittaamatta. Minusta pyrkimys rikastua ei ole pyrkyryyttä, vaan korkeintaan ahneutta. Pyrkyri on aseman perään, mukaan lukien arvonimet, palkinnot ja muut kunnianosoitukset.


Olen kerran hyvin tuntemani puolalaisen filosofin ja yhteiskuntatieteilijän kanssa katsomassa Helsingin yliopiston komeata kirjastoa. Hän tunki heti hyllylle, jossa oli pitkä rivi kuka-kukin-on-typpisiä kansainvälisiä hakuteoksia, siis sellaisia, joissa on merkittävien ihmisten nimet aakkosjärjestyksessä, kuva ja sitten lyhyt elämänkerta. Hän kävi läpi kirjan toisensa jälkeen ja esitteli nimeään kustakin kirjasta. Oloni oli vähintään vaivautunut, mutta yritin tietysti olla asianmukaisen kiinnostunut. Hän oli mielestään asemassa, jonka merkittävyyden nimi hakuteoksessa vahvisti, pyrkyryyden merkki sekin.


***


Pyrkyri siis pyrkii yhteiskunnallisen asemansa korottamiseen keinoja kaihtamatta, kaikkensa antaen, vaikeudet voittaen ja itsensä uhraten. Poliittinen asema on hyvä esimerkki, ennen aikaan professorinimitys oli iso asia, viraston päällikkyys houkuttaa ja johtajan titteli on unelmien täyttymys. Yhteiskuntahan on niin järjestetty, että tavoiteltavia asemia riittää, eikä kuitenkaan riitä kaikille, jolla saadaan aikaan kunnon kisa ja kilpailu. Rahasta on tietysti alinomainen puute, myös rikkailla, joiden on tehtävä lisää rahaa aivan samoin kuin köyhienkin. Rahan tarve on alinomainen ja lisääntyvä, mutta saman voi sanoa yhteiskuunnallisista asemista: ei jokainen voi olla pomo eikä kunnianosoituksia voi antaa, joka ikiselle niitä kaipaavalle, mitä siitäkin sitten tulisi. Kaikki kuuluisivat eliittiin, niinkö? Mikä eliitti se sellainen olisi? Tasa-arvo kyllä toteutuisi, mutta pervolla tavalla. Joskus minusta tuntuu, että rahasta puhutaan aivan liikaa, ja ahneudesta, jolloin saa vaikutelman, että nimenomaan rahasta kilpaillaan ja juuri sitä tavoitellaan hullu lailla.


Ei asia ole näin yksinkertainen, ei todellakaan. Aivan ahneuden veroinen elämän suola on pyrkiminen ja pyrkyryys, joka siis kohdistuu asemaan yhteiskunnassa ja ennen kaikkea sen korottamiseen. Rahalla saattaa tässäkin olla oma roolinsa niin että aseman korotukseen pitäisi kohdistua samalla taloudellinen etu; tai ainakaan aseman korottamine ei saisi johtaa taloudellisen edun menettämiseen. Näin ajatellaan, mutta haluan silti erottaa toisistaan rahanahneuden ja asemapyrkyryyden, joita voi hyvin pitää toisistaan riippumattomina elämänuran määrittäjinä. Ahne saattaa hyvin luopua asemasta, jos rahapalkinto on riittävä. Ei ole totta, että raha ratkaisee aina ja kaikkialla.


Muistan aina filosofian professori Jussi Tenkun toteamuksen: valtaa saa, kun tekee toisten työt. Hauskasti sanottu ja tottahan tuo on. Tässä yksi esimerkki. Organisaatioissa on tarjolla töitä, joita jaetaan kokouksissa. Osallistu aina niin moniin kokouksiin kuin suinkin, ja missä tarjotaan tehtäviä ja töitä, ilmoittaudu. Muut ovat tyytyväisiä, kun joku tekee, välttyy itse siltäkin haitalta, mutta samalla menettää osan valtaansa. Näin se menee, kun turvautuu toisen apuun, menettää valtaansa, ihan vähän kerrallaan, mutta menettää kuitenkin. Luottamistehtävät ovat tärkeitä, niiden eteen kannatta ponnistella ja niitä pitää oikein kerätä itselleen. Pitää omistautua tehtävälle ja antaa kuva, että asiat kyllä hoituvat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä.


Nietzschen mukaan ihmistä ohjaa kaikessa tahto valtaan, se on motiiveista ensimmäinen ja viimeinen - hän on oikeassa. Pyrkyryys on tahtoa valtaan, eikä mitään muuta. Rahakin merkitsee tahtoa valtaan, mutta rahan kohdalla voi puhua myös hedonismista, kalliista viineistä, hienoista autoista, huvipursista ja viiden tähden hotellissviiteistä. Pyrkyri ei niistä välitä tuon taivaallista, jos ne kuuluvat asemaan niin kuulukoot, mutta ei hän niitä tavoittele. Hän tavoittelee asemaa ja sen valtaa, siis asemavaltaa, määräysvaltaa. Se riittää, koska siinä on kaikki mitä kannattaa tavoitella. Vain asema antaa sen tyydytyksen, jota pyrkyri tavoittelee ja joka hänelle omasta mielestään kuuluu.


***


Mitä pahaa tässä on, pyrkyryydessä? Sana on ruma, varmasti vain kateellisten kateuden ilmausta, niin väitetään. Yhteiskunnan asemat ovat joka tapauksessa jaossa ja jonkun ne kuuluu ottaa ja saada. Jokaisella on samat mahdollisuudet, paras voittakoon reilun pelin sääntöjen mukaan, kun valitaan. Mutta kuten sanoin jo edellä, pyrkyrin pyrkiminen, pyrky, on jotakin muuta kuin tarmokas hakeutuminen houkuttelevaan asemaan. Tämä himo saattaa iskeä kehen tahansa. Tässä tunnustan oman syntini. Minulla oli Puolan tiedeakatemian kutsu luennoimaan, olen pitkään ollut hyvässä maineessa Varsovassa, tietyistä hyvistä syistä johtuen, mitä en kuitenkaan tässä viitsi selostaa. Olisi luennoinut siellä oman työn ohessa, joka tuntui hauskalta idealta. Mutta kesken kaiken tapahtui jotakin kamalaa: tiedekunnan kokouksessa kyseltiin kuka ottaisi vastaan varadekaanin tehtävät, ja minä nostin käteni, että minä otan.


En tänä päivänä tajua mikä minuun meni, vaikka muistan edelleen, kuinka mairittelevaa oli tulla valituksia ja saada asema ja sen mukanaan tuomaa valtaa. Huomasin tietysti nopeasti, että vaikka sain vähän kunnioitustakin osakseni, tehtävä oli sekä ikävä että hankala - ei todellakaan minua varten. Sitten sain apurahaa ja lähdin Amerikkaan, joten sain syyn erota varadekaanin asemasta. Sitten dekaani sairastui, joka tarkoitti, että olisi joutunut dekaaniksi, ellen olisi jo ollut turvassa Amerikassa. Kokemus oli kauhistuttava. Olin maistanut pyrkyryyden hunajaa, oli yhden kiitävän hetken ajan sortunut aseman houkutukseen.


Pyrkiminen on pyrkyrille huume, johon hän on addiktoitunut. Eroon siitä ei enää pääse eikä terapiaa ole tarjolla. Sairauden tunto puuttuu ja avun tarvitsija on aivan yksin ongelmansa kanssa. On pakko saada lisää asemaa, lisää valtaa, kunniaa, palkintoja ja kunnianosoituksia, ehkä jopa muotokuva firman seinälle. Sen eteen uhraan kaiken, perheen, ystävät ja vapaa ajan - mitä niillä olisikaan merkitystä, elleivät ne edistä pyrkimystä.


Ja kellä asema on, se aseman pitäköön. Pahinta on silloin kun on päässyt ihan huipulle. UKK ja muut diktatoriseen asemaan päässet ovat todella vaikeassa tilanteessa. Korkeampaa asemaa ei ole, kun ollaan huipulla, ja kilpailijat on eliminoitu jo kauan sitten. Mutta ikää karttuu vuosi vuodelta, kello käy, miten olisi luopumine seuraajan hyväksi. UKK ilmoitti ottavansa vastaan seuraavankin presidenttikauden mutta vierastavansa vaaleja ja niiden rasittavuutta, joten miten olisi poikkeuslaki presidentin seuraavan valtakauden takeeksi (1973). Poikkeuslaki tuli ja hyväksyttiin eduskunnassa lähes yksimielisesti, koska "Kekkosen jatkaminen presidenttinä koettiin välttämättömäksi."


Huhtikuussa 1972 Kekkonen ilmoitti julkisesti suostuvansa jatkamaan virassaan. Millä tavalla tämä saavutettaisiin ei ollut Kekkosen mukaan hänen huolensa. Presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa hän ei kuitenkaan enää suostuisi. Kekkosen mukaan "vuoden 1968 vaalitaistelu oli eräiltä osin sen laatuinen, että minua ei voida sellaiseen vaalitaisteluun velvoittaa". Lisäksi Kekkonen tiedotti: "Jos valintani, mikäli sitä yritetään, ei onnistu, olen siitä vain tyytyväinen." (Wikipedia).


Viimeinen virke on mainio, se kertoo kaiken, poliittisen valheen machiavellistinen malliesimerkki. Eikä UKK nimennyt seuraajaansa, ei edes Ahti Karjalaista, uskollista soturiaan. Diktaattori ei koskaan nimeä seuraajaansa, koska hänen asenteensa on "minun jälkeeni vedenpaisumus", minua ei ole mahdollista korvata.


Pyrkyri tuhoaa itseään, jokainen uusi askel uuteen asemaan pilaa häntä itseään, suurentaa asemaa, pienentää ihmistä, kunnes on vain asema, ei ihmistä. Riippuvuus toisesta, siis aseman haltijasta, on lopultakin kiusallista, jopa tuskallista. Alaisiin on vaikea saada aitoa kontaktia. Alaiset imartelevat, joka on ongelma. Kuka kertoisi totuuden, selittäisi mistä on kysymys, mitä olisi pitänyt tehdä ja kysyisi valitun suunnan hyvyyttä, jos imarrellaan ja ollaan myötäkarvaan? Kuka olisi oikea kaveri ja hyvä tuttava?


Lopulta pyrkyri on yksin pyrkimystensä kanssa, eikä kukaan ole kauaa oikea ihminen ollessaan yksin ihmisten keskellä. Kun vielä oma ajattelu kapenee ja kapenee, ollaan itsetuhon tiellä. Ajattelu on aina strategista ja taktista, ei koskaan joutilaisuudessa pohtivaa, ymmärtävää ja ironista. Ainoa tärkeä asia on valmistautuminen seuraavaan askeleeseen kohti parempaa asemaa, mitä tehdä, kenelle puhua ja mitä. Onko nyt oikea hetki vai onko myöhempi parempi? Menestys on tärkeää, mikä muu voisi olla tärkeämpää? Koko ihminen on valjastettu pyrkimään, se on pyrkyryyttä. Mutta nyt ei pitäisi puhua koko ihmisestä, sellaistahan ei enää ole. Siis kuka pyrkii? Onko pyrkijää edes olemassa, on vain pyrky itse kaiken nielevänä haluna ja tarkoituksena. Outoa, lopulta ei ole pyrkijää, vaikka teoilla on aina tekijänsä, ajatuksilla ajattelijansa ja haluilla haluajansa. Tämä on kuitenkin vain kieliopin aiheuttama harha: ei teolla aina ole tekijää, ei ainakaan kokonaista ihmistä. Uusi, suuri ja ihmeellinen esimerkki tästä kaikesta on Donald Trump.


§§§