7 tapaa tuhota ihminen, kyyninen realisti muistelee: osa II - 2. Rakasta kuoliaaksi

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Oscar Wild runoilee näin, siteeraan runon alusta:

Yet each man kills the thing he loves,
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;

Oikein nätti pikku runo ja niin ihmeen romanttinen: rakkaus teettää kuolemaa. Jotakin samaa haen tässä kirjassani, siis tapoja hävittää ihminen. Mutta Oscar lykkää mukaan runollisen väännön, rakkauden. Miksi kukaan tappaisi sen mitä rakastaa? Proosallinen tapa ajatella on, että rakkaus on tappamisen menetelmä. Tai sitten Oscar sanoo vain, että jokainen tappaa myös sen mitä rakastaa ja lisäksi sitten paljon muuta. Toisin sanoen rakkaus ei suojaa ketään; näin siksi, että rakastava tappaa rakkaansa. Kukaan ei siis ole turvassa, sanoo rakkaudessaan pettynyt Oscar.

Tutkikaamme miten rakkauden avulla saa tuhottua ihmisen. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä onnistuisi, kuten on helppo osoittaa. En ryhdy matkimaan Wilden kaltaista romanttista otetta, en osaa, vaan pitäydyn ajatuksessa tuhoavasta rakkaudesta, myrkyllisestä rakkaudesta, joka tuhoaa kohteensa aivan yhtä väistämättömästi kuin vihakin. Erona on se, että vihattu ihminen ja vihollinen tuhotaan tietoisesti ja tarkoituksella, odotetaan ja yritetään, kunnes tilaisuus tulee - ellei tule mennään katkerana hautaan. Rakkaus ei tuhoa kohdettaan samalla tavalla tietoisesti vaan tiedostamattomasti, ikään kuin huomaamatta, salaa ja hitaasti, koskaan oikeastaan tarkoittamatta tuhoisia seurauksia. Tuhon tullessa sekä rakastava että rakkauden kohde saattavat olla yhtä yllättyneitä. Vihollisen tuhoaa teko, rakkaan tuhoaa prosessi, pitkä tapahtumien ketju. Ei ole olemassa erityistä, tuhoavaa rakkauden tekoa. Jos on, kertokaa siitä minulle.

***

Ehkä rakastavan tuhon keinovalikoimat eivät ole kovin monipuoliset, näin ajattelen, mutta katsotaan, miten on. Ilmeinen ensin: myrkyllinen rakkaus tukahduttaa kohteensa, tuntuu aivan itsestään selvältä oivallukselta. Otetaan esimerkki: 25.11. 2020 tuo suomalainen uutiskummajaisten lähde Helsingin Sanomat kertoo, että Sveitsissä joku pervo pappi oli pitänyt suomalaissyntyistä naista vankinaan kaksitoista vuotta - saavutus sekin. Pappi, ajattelin ensin uutisen luettuani, että sehän sopii, että oikein pappi. Olisikohan ollut paavin puolen selibaattipappeja? Mutta tuo on asiaton kysymys, tärkeää olisi tietää motiivi: miksi piti vankina, rakastiko kovastikin, vai rakastiko aluksi ja sitten vanki oli neljä seinän sisällä vain tavan ja tottumuksen vuoksi? Vai eikö uskaltanut enää päästää vankiaan vapauteen syytteen pelossa. Tässä on juuri se rakkauden tuhoava prosessi, tapahtumakulku, jonka päätteeksi poliisi tulee hakemaan raunioituneen uhrin ja vie mukanaan sekä papin että tuon onnettoman rakkaan.

En tiedä mitä oikeasti tapahtui, mutta onko sillä sitten niin väliä, kunhan tietää ettei tiedä. Tarina on kuitenkin kerrottavissa myrkyllisen rakkauden kuvauksena: rakastaa ja rakkaus tukahduttaa kaiken.

Dominoiva äiti rakastaa niin paljon, ettei anna lapsilleen tilaa elää, tyyliin "joka lastaan vihaa, se vitsaa säästää", siis kuvainnollisesti ymmärrettynä. "Joka kuritta kastaa, se kunniatta kuolee" ja muita valittuja kansanviisauksia; ne kertovat mistä on kysymys. Rakkaus kurittaa, ja kuri on tietysti välttämätöntä nuoren sosiaalistumisen kannalta, vaikka ajatus siitä, että hakataan nuoresta sisu pois, lieneekin liioiteltu. Kurin retoriikka ja merkitys ovat nykyään katoavaa kansanperinnettä ja alati vähenevä luonnonvara. Lain mukaan vitsan käyttö on pahoinpitely, josta myös saa tuomion - joten sen verran siitä. Laki tekee rankaisemisesta pahoinpitelyn, joka samalla luo viholliskuvan. Ei rakastaan kukaan piekse, näin ajattelemme.

Paavali kirjoittaa Raamatun mukaan näin: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." Oikea runoilija on tuo Paavali, tai jumalan sanahan tuossa on kyseessä. Oli miten oli, kun rakkaus määritellään näin, kukaan ei rakkauden avulla tuhoa ketään, kyllä siihen vihaa tarvitaan.

Rakkaus on Paavalin mukaan ennen muuta masokistista alistumista kaikkeen, mitä rakkauden kohde sattuu vaatimaan ja tekemään. Paavalin rakkaus on paremminkin tie itsetuhoon kuin rakkauden kohteen tuhoon. "Kaiken se kestää" - ei ole hyvä asennoitua kestämään mitä tahansa. Eikä aivan kaikkea kestä kukaan, vaikka kuinka rakastaisi, pakko ottaa lopuksi avioero. Jos haluaa alistaa rakkaansa, Paavali antaa oivat ohjeet: kerro rakkaallesi, että näin pitää rakastaa ja sitten olet itse vapaa tekemään aivan mitä haluat. Hän kyllä sietää mitä tahansa ilman että kohtelu kotona siitä mitenkään heikkenee. Ongelma tulee siitä, että toinen on saatava uskomaan Paavalin puheiden totuuteen. Mutta ei hätää, aina voi vedota siihen, ettei tämä mikään runo ole vaan oikean, elävän Jumalan sanaa. Päinvastoin kuin Oscarin katkerat säkeet, tämä ei olekaan taidetta vaan vakaa totuus, jonka kanssa leikkiminen ei käy laatuun. Helvetti odottaa, ellei usko; tosin jos uskoo Paavalin puheita, helvetti puhkeaa jo kotona hyvissä ajoin ennen taivasosuuden lähtölaukausta.

Siis ensimmäinen neuvoni on: opeta toiselle juuri sopivan masokistinen käsitys rakkaudesta. Mutta tämä on nyt liian helppoa ja jopa harhaanjohtavaa. Piti puhumani rakastavasta ihmisestä, jonka rakkaus tuhoaa toisen. Paavalin käsitys ei tässä paljon auta, koska rakkaus on määritelty alistuneisuudeksi, mutta tässä tarvitaan alistajaa ja alistavaa rakkautta. Kysyn siis suoraan: miten rakkaus alistaa ja tuhoaa.

Tässä tarvitaan rakkautta, joka ei usko, toivo ja kärsi loputtomiin, vaan ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa toimia. Otetaan esimerkki, joka viittaa samalla edelliseen kappaleeseen, nimittäin isänmaanrakkaus. Kaikki me rakastamme tätä Suomen maata, vaikka kuinka köyhää ja kylmää: "on maamme köyhä, siksi aina jää." Mikä masentava ajatus, jota lapsina yritimme torjua lausumalla ja laulamalla, "on maamme köyhä, siksi jää", kun tietysti tarkoitimme jäällä jäätynyttä vettä. Meille vaasalaispojille jäätynyt meri oli kuin toinen koti, joten tiesimme mistä oli puhe.

Isänmaanrakkaus on kuitenkin vaarallinen rakkauden muoto, jolla ei ole mitään tekemistä Paavalin masokismin kanssa. Isänmaanrakkaus saattaa olla topeliaanista uinuvaa mielihyvää kesäpäivänä Kangasalla, oksalla ylimmällä, kun on niin mukava olla - ymmärrettynä sekä kirjaimellisesti puuksi että metaforisesti yhteiskunnaksi. Mutta sitten on se toinen puoli, se, joka tuottaa viholliskuvan ja se, joka vaatii mielipuolisia uhreja, kun kerran rakastaa. Elmo Kaila, sotien välisen ajan ideologi ja isänmaallinen toimija allekirjoitti kirjeessä "veljesi ryssänvihassa" ja sanoin, että ryssän saa puheessa mainita vain hampaitaan kiiskutellen - sitä se rakkaus teettää, kun se lakkaa kestämästä aivan mitä tahansa. Tuloksena on vihollinen, ryssä, jota vastaa suomalainen käy ase tanassa. Lopuksi on tietysti UKK, Kekkonen, joka opetti meitä rakastamaan suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa ja sen kansoja Paavalin hengessä. Kuinka profeetallinen Paavali olikaan.

Mutta isänmaanrakkaus vaatii nimenomaan uhrimieltä ja uhrautumista. Kun isänmaa kutsuu, sen pojat ja tytöt ovat valmiina, vaikka kuolemaan sen puolesta. Harva ajattelee näin tänä päivänä, koko juttu tuntuu jääneen 30-luvulla ja unohtuneen sen mukana. Mutta kyllä Suomen raskas on edelleen voimissaan, vaikka asepalveluksesta kieltäytymin on tänään suhteellisen luontevaa, armeija on edelleen iso ja raskas; ehkä aseistuksessa on heikkouksia, ihmisvoimaa riittää, erityisesti nyt kun naissoturit on saatu mukaan.

Armeijassa kuuluu kuolla, sitä siellä opetellaan. Sitä se rakkaus teettää. Sulkeiset ovat yhtä tärkeitä kuin taistelukoulutus, edellinen opettaa kuinka mennään kuolemaan, jälkimmäinen miten vihollinen tapetaan. Menemättä sen syvemmälle yksityiskohtiin, isänmaanrakkaus on vaarallinen hyvä. Minä rakastan isämaatani ja isänmaa omassa rakkaudessaan vaati minulta uhrautumista loppuun saakka - ainakin oletan isänmaan rakastavan minua, jos minä kerran rakastan sinua. Tarkemmin ajatellen kuvio on tällainen: minä rakastan isänmaata, me kaikki rakastamme isänmaata; siksi me kaikki olemme velvollisia puolustamaan sitä; siksi isänmaan eliitti lähettää nuoren rahvaan sotimaan puolestaan, isänmaanrakkauden nimissä.

Filosofinen etiikka puhuu hyveen velvollisuuksista, tässä puhutaan rakkauden velvollisuuksista. Niitä on kahta lajia, Paavalin masokistinen alistumisen vaatimus ja sitten edellä käsitelty toiminnallinen velvollisuus, siis vaatimus toimia ja uhrautua. Tämä aktiivinen hyveen velvollisuus saattaa tuhota toisen ihmisen.

Jos rakkaus on hyve, ja tässä se nimenomaan on hyve, sillä on velvollisuutensa. Hyve on erinomainen luonteenpiirre, joten esimerkiksi rehellisyys tuottaa velvollisuuden puhua totta, olla pettämättä toista ja pidättäytyä varastelemasta toisen omaa. Tavallisen velvollisuuden ja hyveen velvollisuuden ero on hyveen eräänlaisessa lempeydessä. Annan esimerkin:

Velvollisuusetiikka: "Älä varasta" on velvollisuus, joten varastaminen on väärin ja jokainen varkaus tekee ihmisestä tuomittavan. Normin rikkominen on aina väärin ja siksi tuomittavaa.

Hyve-etiikka: Sorrut kerran varastamaan, mutta tämä ei vielä tee sinusta paheellista ja pahaa ihmistä. Olennaista on luonteesi kuvaus, jota yksi ainokainen virhe ei muuta miksikään.

Rakkaus hyveenä sallii sinun tuhota rakkaasi ilman että lakkaat olemasta rakastava ihminen. Tässä palaamme Oscarin oppien pariin. Mustasukkaisuus on myrkyllistä rakkautta, joka jatkuessaan ja alaltaan laajentuessaan on pahe, mutta mustasukkaiset tuhoteot eivät aina tarkoita, etteikö rakkautta olisi olemassa. Mustasukkaisuus saattaa olla tuomittavaa velvollisuuseettisesti, mutta tämä ei tarkoita etteikö mustasukkainen henkilö rakastaisi ja olisi rakastava, siis edelleen hyveellinen. Oscar on kuin onkin oikeassa, ainakin siinä määrin kuin runoilija voi oikeassa olla.

Minä rakastan sinua ja siksi tuhoan sinut ennemmin kuin luovu sinusta jonkun muun hyväksi. Mitä outoa tai ihmeellistä tässä muka on? Rakkauden velvollisuus on palvella ja edistää toisen hyvää, mutta ellei tämä ole enää mahdollista, entä sitten. Toisen vahingoittaminen on aina väärin velvollisuusetiikan kannalta, mutta miten on hyve-etiikan laita? Mustasukkaisuus merkinnee sortumista sivuun rakkauden polulta, mutta ei se silti tarkoita, etteikö ihminen rakastaisi. Ei yksi lumihiutale talvea tee. Mustasukkaisuus saattaa olla virhe ja vääryyskin, mutta kuka rakastaisi aina ja kaikkialla ilman sitä ja sen kiusallisia tuntemuksia? Rakkauden velvollisuus sallii musasukkaisuuden, mutta samalla se avaa mahdollisuuden rakkauden nimissä tehtyyn tuhotyöhön, aina tappoihin ja murhiin asti. Rakkaus saattaa tukahduttaa toisen, mutta se myös tappaa.

§§§