7 tapaa tuhota ihminen - kyyninen realisti muistelee osa II: 4. Unohda hänet, hylkää hänet

23.03.2021

Professori

Timo Airaksinen

Kun tulin hulluksi, aloin haaveilla vihollisteni tuhosta, täydellisestä tuhosta, hitaasta tai nopeasta, asteittaisesti tai kerrasta poikki. Se oli kaikki mitä nyt osasin ajatella, ja se tuotti minulle suurta tyydytystä. Lakkasin muistelemasta menneitä, vaikka se oli ennen antanut minulle niin paljon, varsinkin yön hiljaisten hetkien pimeydessä. Mutta kuten kaikki hulluus, tämäkin alkoi laantua, ja aloin ajatella asioita uudestaan, vatkata niitä mielessäni yrittäen saada ajatuksiini jotakin selkeyttä.

Tämä kesti aikansa. Mutta sitten tajusin ratkaisun, joka oli koko ajan ollut lähempänä kuin uskoinkaan, tai niin lähellä, ettei sitä pystynyt silmä näkemään. Niin kuin sitten myös ajattelin, ratkaisu oli omassa silmässäni, ja omaa silmää ei näe. Ellette usko, katsokaa havaintokuvaa Ludwig Wittgesteinin kirjasta Tractatus Logico Philosophicus, tai jotakin sinne päin, hieno kirja joka tapauksessa. Siinä sanotaan, ettei pidä puhua sellaisesta, josta ei pysty puhumaan - totta kai niin on. Mutta voi sitä toki yrittää viheltää, jos joku sitten ymmärtäisi. Sitten siinä sanotaan, että kun on noussut tikapuita pitkin katolle, tikkaat pitää heittää pois. Tätä ideaa en ole koskaan tajunnut. Kyllä tikapuut tarvitaan myös laskeutumista varten, ja uudelleen kapuamista. Muuten tämä W oli viisas mies, homo, kansakoulunopettaja ja sotavanki, joka piileskeli mökissä Norjan rannikolle ja pelkäsi koko ajan tulevansa hulluksi, siis ehta filosofi.

Mutta se siitä, oma hulluuteni - jota ei siis pidä verrata W:n hulluudeksi naamioituun nerouteen - alkoi sitten hellittää ja keksin ratkaisun. Näemmä hulluus ei hellitä ennen kuin keksii ratkaisun, eikä ratkaisu kuitenkaan löydy helpolla, jos ollenkaan. Mutta minä löysin sen, ja ratkaisun viisaus virtasi ylleni päätäni vilvoittavana virtana. Paljastan ratkaisuni nyt ja tässä, koska siitä saattaa olla hyötyä muillekin kaltaisilleni, jotka painivat samojen katkerien ajatusten kanssa kuin minä. Mitä tehdä vihollisilleen? Kuten entinen opettaja sanoin oppilaistaan, "kun ei tappaakaan voi", joka on aivan tosi lause, siis sellainen, jonka loogikot merkkaavat merkillä "T" (true), mutta jonka minä, keksintöni perusteella, merkitsen "F" (false, suomeksi epätosi).

Ratkaisuni logiikka perustuu pohjimmiltaan ajatukseen, ettei pidä ajatella vaikeita ajatuksia vaan helppoja, sellaisia, jotka ovat luontevia ja silti kiinnostavia. Siinä on kaiken oikean ajattelun resepti, ei pidä ajatella vaikeita ajatuksia. Olen varma, että W kärsi kamalasti taipumuksestaan ajatella juuri ja vain vaikeita ajatuksia, niin vaikeita ettei hän Tractatuksen jälkeen halunnut kenenkään niitä lukevan - ei siis julkaissut mitään. Postuumeja opuksia sai kyllä julkaista; miksikähän W kuvitteli, että niitä sitten joku ymmärtäisi? Mitä se kuoleminen tässä auttaa, ei mitään.

Mutta se ratkaisuni, tässä se on: jos et pysty tuhoamaan vihollistasi, unohda hänet, hylkää hänet mielestäsi niin ettei hän koskaan enää palaa. Tämä on jopa tehokkaampi resepti kuin tappaminen, näet kuolevat kummittelevat eläville ja kiusaavat heitä hulluuteen asti. Vaikka vihollisesti olisi kuinka tuhottu ja tuhoutunut, hänen muistonsa elää. Voit tietysti lohduttautua sillä, että kuollut se on, mutta mitä siitä kun muistot piinaavat edelleen. Laiha lohtu tuo kuolema, kun muisto kuitenkin elää aivan kuin ennenkin.

On siis unohdettava koko asia, surmattava symbolisesti, ja se ratkaisee kaiken. Stalin tosin sanoi, että kuolema ratkaisee kaiken ja oli väärässä. Minä sanon, unohtaminen ratkaisee kaiken, aivan kaiken ja lopullisesti. Unohduksen yö on lopullinen ratkaisu.

Unohdus on, jos sinulla on tuuria, samalla kosto. Monet ihmiset rakentavat itselleen kuolemanjälkeistä elämää historiankirjoihin tai ainakin ihmisen muistoihin. Sitä tekee jotakin merkittävää, nousee korkeaan asemaan ja saa muotokuvansa työpaikan kokoushuoneen seinälle. Työpaperit arkistoidaan tutkijoiden myöhempää käyttöä varten ja nimikkorahastosi antaa stipendejä nuorille toivoille. Näin ihminen uskoo pysyvänsä elossa melkein kuin ikuisesti, ajasta aikaan kuitenkin. Moni toivoo tekevänsä tekoja, joista on muisteltavaksi. Ihminen ajattelee, tästä minut muistetaan tulevaisuudessa.

Kaiken tämä pystyy estämään, kun unohtaa tuon ihmisen, pyyhkii hänet pois muistoistaan, kirjoista ja kansioista. Tuntuu helpolta, mutta vihollinen pirulainen panee vastaan eikä suostu katoaan. Otetaan ääriesimerkki, niin ajatuksen kulku helpottuu ja sujuvoituu.

Ole Egyptin faarao. Ellet osaa kuvitella itseäsi faaroiksi, voit lukea Sinuhen, mutta muutenkin pärjätään, koska esimerkki on kuitenkin ihan helppo. Vihaat edeltäjääsi, joka on jo kuollut. Et voi enää tappaa häntä, joten ainoa keino on unohtaa hänet. Mutta miten unohtaa hänet, kun hän on jo rakentanut itselleen hautapaikaksi ihan hirveän korkean pyramidin naapuritontille. Siinä se muistuttaa vihamiehestäsi halusit sinä sitten muistella tai et. Mitään ei ole tehtävissä, pyramidia ei saa siitä enää pois; ainoa keino on rakentaa isompi, mutta se on laiha lohtu - tyyppi elää edelleen mielessäsi.

Tappaminen ja unohtaminen ovat kaksi äärimmäistä ratkaisua piinalliseen ongelmaan. Molemmissa on etunsa ja haittansa. Jos tappaa, muistot kuitenkin jäävät ja piinaavat loputtomiin. Kun unohtaa, muistot katoavat, mutta miten unohtaa, jos toinen on onnistunut rakentamaan itselleen muistomerkkejä? Vaatii kamalasti vallankäyttöä ja yritystä hävittää toisen ihmisen rakentamat muistomerkit. Kirjat pystyy vielä varastamaan kirjastosta ja rikkomaan muutaman muotokuvan, mutta muu jää.

Unohtaminen on sittenkin paras ratkaisu, kuten jo aikaisemmin uumoilin. Mutta nyt puhutaan oikeasta unohtamisesta, kutsuisin sitä syväunohtamiseksi. Tämä syväunohtaminen vaaditaan, vaikka vihollinen olisi jo siirtymässä manan majoille. Idea on tämä: unohdat toisen totaalisesti, siis niin, ettei mikään virike koskaan ja missään tapauksessa luo mieleesi mielikuvaa hänestä ja hänen vaikutuksistaan elämääsi. Tämä on syväunohtamista. Siis kun faarao taas kerran näkee palatsin parvekkeella mielivaimoa rakastellessaan tuon vihollisen rakentaman hirmuisen pyramidin, hän ei mitenkään miellä sitä hänen rakentamakseen. Kun joku mainitsee nimen, sitä pyörittele silmiään ja kysyy "kuka?" Jos sitä yritetään selittää, annat teloituttaa tuollaiset hullut, poistut paikalta tai yksinkertaisesti siedät noita kummallisia höpöttäjiä, aina tilanteen mukaan. Mutta koskaan et enää koe vihollisesti läsnäoloa.

Unet saattavat olla ongelma, mutta syväunohtaminen ulottuu unen hallintaan saakka. Miten se tapahtuu, on asia, johon en tässä puutu. Suosittelen Sigmund Freudin kirjaa Unien tulkinta. Siitä oppii ainakin kaksi asiaa: miten unia tulkitaan ja kuinka pöhköjä ihminen ylipäänsä voi kirjoittaa. Freudista pitää muistaa, että käytti kokaiinia ja poltti koko ajan sikaria. Sikarit hänet tappoivat, ei kokaiini. Suomessa kokaiinista saa vankeutta, ei sikareista. Minäkin olen polttanut tosi paljon kuubalaisia, ne vetävät huonosti ja ovat pahanmakuisia. Olen tämän jo unohtanut, mutta taas tuli mieleen. Tulihan niitäkin kokeiltua, parempia ne kuitenkin ovat kuin kansantanhut, sukurutsaa en viitsi edes ajatella.

Kuten huomaamme, unohtaminen ei ole helppoa, vaikka onkin moni tavoin tehokasta. Yksin unohtamisen ongelmatiikka (fantastinen sana, pakko käyttää kerran elämässään, että tietää miltä se tuntuu) vaatii ratkaisua. Kuten jo todettiin, yksinunohtaminen ei aina tunnu riittävän, kun muut puheillaan aivan kuin pakottavat muistamaan. Olisi siis todella edullista, jos muutkin unohtaisivat, erityisesti omassa lähipiirissä. Tätä on tosi vaikea järjestää, vaikka olisi valtaa kuin Stalinilla ikään, koska muut muistavat mitä tahtovat ja aina välillä lipsauttavat kuuluvilla tuon väärän nimen.

Muistamisen ja unohtamisen sosiaalinen puoli saa kiinnostavia sävyjä, kun huomaa seuraavan: ihmiset jakautuvat kahtia, yksi ryhmä ei ole muistamishakuinen, toinen on. Siis useimmille ihmisille on aivan herttaisen yhdentekevää, muistaako joku heitä vain ei - kunhan lähisukulaiset eivät ihan unohtaisi. Sitten ovat tietysti ne kekkoset jotka huolehtivat postuumista maineestaan, mutta en nyt tarkoita heitä. Tarkoitan ihmisiä, jotka elävät julkisuudessa ja julkisuudesta. Heidän koko olonsa ja olemuksensa perustuu ja on riippuvainen siitä, että heitä muistetaan säännöllisesti, koko ajan ja myönteisesti.

Jos vihollinen kuuluu tällaiseen joukkoon, unohtaminen on hänelle erityisen kiusallista. Jos vaikkapa iskelmälaulaja on ryhtynyt viholliseksi, sinun kannattaa pyrkiä luomaan tilanne, jossa kysytään "Tapio Rautalapio, siis kuka???" Mutta tämä vaatii sellaista valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia, joita tavallisella ihmisellä ei ole, ja vaikka olisi valtaa niin - kuten jo sanoin - muiden ihmisten muistin hallinta on kovin hankalaa.

***

Niin vain on, että vihamiehen unohtaminen on laiha lohtu, ellei sitten kykene syväunohtamiseen. Jos olisin jatkanut elämääni psykologina, olisin hyvin saattanut erikoistua kehittämääni syväunohtamisen ideologiaan ja menetelmiin. Terapiani olisi todella tehokasta. Kun hoitamani ihminen sattuu samoille kokkareille, hän aivan selvin päin pystyy juttelemaan ex-puolisonsa kanssa, tajuamatta kenen kanssa puhuu. On siinä toisella ihmettelemistä, kun exä ei reagoi mitenkään olivat sanat miten piikikkäitä tahansa. Asiakkaani vain ihmettelee, mitä tuo ihminen noin kummia puhuu. Kun puheena on entinen esimies, asiakaani ehkä kokee vihollisen läsnäolon jonkinlaisena kylmänä viimana ympärillään, mutta aivojen otsalohko ei reagoin mitenkään - tämä voidaan todentaa nykyaikaisen aivotutkimuksen parhain menetelmin.

Mitään enempää kuin syväunohtaminen ei ole olemassa tai tulossa. Ajatelkaa asiaa vihollisen kannalta. Noilla samoilla kokkarella sinua lähestyy entinen esimiehesi maireasti hymyten valmiina taas kerran iskemään piikin lihaasi. Jos muistaisit hänet, tuntisit kupletin juonen: ensin ystävällinen ota sinuun, jutellaan sitä sun tätä ja heti kun relaat, tuo pahalainen iskee heikkoon kohtaasi, muistuttamalla miksi sait potkut ja miten kehno työntekijä muutenkin olet. Juuri tämä on se riski, jota olet aina halunnut välttää etkä ole pystynyt. Itkien vain kotiin ja pullo punaviiniä lohduksi, mutta ei enää.

Syväunohtamisterapian jälkeen sitä vain ihmettelee, mikä tyyppi tuo oli, aivan samaa höperteli kuin se toinenkin, mutta selvästi se oli eri ihminen. Onkohan täällä joku hullujenhuoneen asukkien kevätjuhla, ovatko he kaikki väärässä paikassa vain mitä. Muutaman drinkin jälkeen nämäkin ajatuksen haihtuvat aivojesi otsalohkolta ja katoavat aivojesi yleiseen suhinaan hermoverkkojen syvimpiin kätköihin. Tietysti joku tulee ja kysyy mitä pomosi ja puolisosi sinusta halusivat, mutta mitä siitä. Sanot, "ai, niitäkö ne oli", mutta mitään tunnetilaa ei esiinny, niin tehokas olisi terapiani.


§§§