Äärivasemmiston ikuisuusongelma Norjassa

Teksti Harald Olausen

"Etter mange år som miniparti fikk Rødt sitt endelige gjennombrudd i årets stortingsvalg. Bjørnar Moxnes får mange røde kolleger på Stortinget de neste fire årene. De har ventet lenge, men i går kunne 250 nye og gamle Rødt-folk på Logehaven i Bergen omsider slippe jubelen løs."

-Avisen Klassekampen 14.9.2021

Norjan vaalien todellinen voittaja ovat Punaiset - RÖDT - eli Norjan kommunistit. On hyvä tietää hieman historiallista taustaa sille, miksi Norjassa ei ole samanlaista vasemmistoa, kuin muissa Pohjoismaissa ja miksi sen äärivasemmistolla on ikuinen ongelma. Norjan politiikka oli rajussa murroksessa I:sen ms:n päätyttyä ja työväenpuolue 1920-luvulla vakavassa kriisissä samaan aikaan kun kansainvälinen työväenliike jakaantui keskenään vihamielisiin suuntauksiin. Magnus Nilssonin johdolla Norjan oikeistososialistit olivat eronneet jo työväenpuolueesta, ja 1923 niin myös vasemmistososialistit, jotka Olav Sheflon johdolla muodostivat Norjan kommunistisen puolueen. Suomen Kristianin-lähettiläs Allan Serlachius kirjoitti keväällä 1919: "Jos puheista saisi päättää, olisi Norjan sisäinen turvallisuus hyvinkin vaaranalaisessa kohdassa. Niin ei kuitenkaan luullakseni ole asianlaita, eikä sitä näy pelkäävän täkäläiset viranomaisetkaan. Demokraattisuus myös taloudellisella alalla - ja siitähän tässä on pääkysymys - on niin pitkälle kehitetty (paljon pitemmälle kuin esim. meillä), ja kehitetään rohkein askelin yhä pitemmälle, joten tuskin on luultavaa, että työväenpuolue todella siirtyy sanoista toimeen."

Eilisissä Norjan eduskuntavaaleissa poliittinen tuuli kääntyi vasemmalle ja työväenpuolue palaa kahdeksan pitkän oppositiovuoden jälkeen valtaan. Vasemmalle kääntyminen saattaa olla hieman liioiteltua. Medioista on saanut sellaisen käsityksen, että vaalit olisivat olleet jotenkin erityiset Norjan poliittisella kentällä, mutta näin ei ole. Norjaa hallitsivat muutamaa hallitusta lukuun ottamatta ennen II maailmansotaa joko koalitiohallitukset tai työväenpuolueen vähemmistöhallitukset. Sotien jälkeen AP (Ap- Arbeiderparti) - työväenpuolue hallitsi yksin aina 1980-luvulle saakka muutamaa lyhyttä poikkeuksetta lukuun ottamatta Norjan poliittista karttaa. Störe saa työväenpuolueen johtaman hallituksensa kokoon vaivatta keskustalla ja sosialistinen vasemmistopuolue SV:lla täydennettynä. Työväenpuolue sai 48, keskusta 27 ja SV 12 paikkaa eli yhteensä enemmistön 87 paikkaa 169 paikkaisesta Stortingetistä. Kommunistit eli RÖDT, vaalien todellinen voittaja, saa kahdeksan paikkaa ja vihreät kolme. Mutta ei RÖDT tee vaalivoitollaan mitään, varsinkin kun se ei päässyt porvarillisen leirin ja AP:n johtaman tulevan hallituskoalition väliin tasapainotekijäksi, kuten se odotti käyvän.

RÖDTILLÄ ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa hallituspolitiikkaan, sillä Norjassa on ollut kommunismin peikko jo 1920-luvulta lähtien. Ja vaikka vaaleissa hyvin menestyneet kommunistit (ennen 1 paikka puheenjohtajalla Oslossa ja nyt 8 paikkaa tasaisesti koko maassa) menestyivätkin hyvin, heillä ei ole perinteisesti mitään muuta tehtävää Norjassa kuin soittaa suutaan medioissa ja toimia nuorten, maahanmuuttajien ja taiteilijoiden äänitorvena suositun johtajansa Bjørnar Moxnesin johdolla. Suomen ja Norjan eron huomaa analysoimalla sen historiallisten äärivasemmistojen kehityksen eroja. Suomessa vasemmisto kävi verisen sisällissodan osittain Venäjän bolsevikkien rohkaisemana ja menetti sen jälkeen otteen valtaan aina vuoteen 1926-27, jolloin SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner muodosti sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Norjassa ylioppilasnuoriso oli, toisin kuin Suomessa, vasemmistolainen. Vasemmistoradikalismi oli niin voimakasta vuoden 1917 jälkeen, että paikallinen sosialidemokraattinen puolue liittyi vuonna 1919 Moskovan johtamaan kommunistiseen internationaalin, jota kutsuttiin Kominteriksi poikkeuksena muista veljespuolueistaan.

Norjan työväenpuolue kuitenkin erosi Kominterista lyhyen jäsenyyskautensa jälkeen vuonna 1923. Norjan työväenpuolue oli jo ehtinyt hyväksyä jo vuonna 1921 ns. Moskovan teesit, jolla se olisi alistunut Kominterin muiden puolueiden tapaan Moskovan määräiltäväksi, mutta pitkien keskustelujen jälkeen se ei halunnutkaan alistua muiden määräiltäväksi, vaan erosi enemmistön halutessa muuttua sosialidemokraattiseksi pohjoismaiseksi puolueeksi Kominterista vuonna 1923. Työväenpuolue muodosti ensimmäisen sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen Norjaan jo vuonna 1928. Myöhemmin Norjan työväenpuolueesta kehittyi eurooppalaisissa mittasuhteissa Einar Gerhardsenin, joka itsekin oli Kominternin kaudella vuosina 1919-1923 kuulunut Norjan kommunistisen nuorisoliiton keskuskomiteaan, puheenjohtajakaudella oikeistolainen työväenpuolue, joka toimi Pohjoismaissa Amerikan äänenä yrittäen saada muita Pohjoismaita liittymään lännen leiriin, erityisesti Natoon.

Norjan sosialidemokraattisen työväenpuolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja pääministeri Einar Gerhardsen kirjoittaa muistelmissaan, miten kommunistit kukkoilivat ja esittivät kovaan ääneen suuria ja uhrautuvia isänmaanystäviä, vaikka totuus oli hänen mielestään hieman toisenlainen. Pinnan alla kyti ja kommunisteihin ei luotettu siitä huolimatta, että heti sodan jälkeen ensimmäisissä Stortingetin vaaleissa työväenpuolue sai 76 ja kommunistit 11 paikkaa. Vasemmisto sai enemmistön eli yhteensä 87 paikkaa oikeiston 63 paikkaa vastaan. Erityisesti oikeistopuolue Höyre menetti paljon edellisistä vaaleista, peräti 11 paikkaa 36:sta saaden silloin vain 25 paikkaa. Vaalivoiton jälkeen Gerhardsen oli aluksi sitä mieltä, että kommunistit voitasiin ottaa hallitukseen tukipuolueeksi, olivathan he vahvistaneet asemiaan myös ammattiyhdistysliikkeessä. Gerhardsenin ajatus oli näin estää kommunistien masinoimia levottomuuksia. Työväenpuolue ei kuitenkaan ottanut hallitukseen kommunisteja, ja poliittiseen marginaaliin jääneiden, tai oikeammin pakotettujen, kommunistien menestys ei sen jälkeen Norjassa ollut pitkäikäinen. Vuoden 1949 vaaleissa kommunistit menettivät kaikki paikkansa. Uuden vaalilain myötä kommunistit palasivat hetkeksi Stortingetiin vuoden 1953 vaaleissa kolmella paikalla. Vuoden 1957 vaaleissa he saivat enää yhden paikan, ja jo seuraavissa vaaleissa vuonna 1961 he menettivät viimeisenkin paikkansa - tästä prosessista alkoi äärivasemmiston pitkä kujanjuoksu vailla valtaa Norjassa.

Gerhardsenin uraa varjosti kaksi asiaa: hänen arveltiin tienneen Israelin käyttävän norjalaista raskasta vettä mahdollisesti ydinaseiden tekemiseen vuonna 1958, sekä työväenpuolueen hairahtuminen kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuksessa kommunistien Kominterniin, jonka ensisijainen tehtävä oli "eliminoida reformistiset poliittiset puolueet työväenliikkeestä sekä lyödä taantumuksellinen työläisaristokratia ammattiyhdistyksistä". Norjalaiset huomasivat kuitenkin pian, että Stalin käytti Kominterniä käsikassaranaan poliittisia vastustajiaan vastaan ja kuri oli kirjaimellisesti tappavan ankara. Kominternin syntyminen oli vakava virhe, minkä tunnistivat monet siihen osallistuneet norjalaiset myöhemmin. Mutta Kominternin puheenjohtaja Grigori Zinovjevin sanoin vaihtoehtoja ei ollut, sillä vakiintuneet työväenpuolueet olivat kommunismille kuolemaksi. Gerhadsen oli näkyvästi mukana näissä alun kärhämöissä saaden sulkia hattuunsa osaavana ja ovelana järjestömiehenä, mutta se jätti häneen myös syvän epäluulon kommunistien toimintatapoja, ja aivan erityisesti Neuvostoliiton häikäilemättömyyttä, kohtaan. Norjassakin noudatettiin aluksi Kominternin ohjeita. Kominternilaisessa retoriikassa sosiaalidemokratia ja fasismi eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan ikään kuin siamilaiset kaksoset, jotka piti molemmat tuhota, jotta ikuinen onnela nimeltään proletariaatin diktatuuri onnistuisi. Hieman yli kaksikymmentä vuotta Komintern-seikkailun jälkeen Gerhardsen, vei puolueensa ja maansa amerikkalaisten syliin Nato-jäseneksi lännen viimeiseksi turvaksi puolueensa vasemmistosiiven ja kommunistien nikotteluista huolimatta pohjoisessa Neuvostoliittoa vastaan kylmän sodan puhkeamisen aikoihin rautaesiripun laskeuduttua Euroopan halki, yrittäen samalla Kekkosen kiusaksi houkutella suomalaisia puoluetovereitaan hylkäämään YYA-sopimuksen ja liittymään avoimesti Norjan seuraksi lännen leiriin.

Työväenpuolueen hallituksien pitkäaikainen (1946-1965) ulkoministeri Halvard M. Lange, sama heppu, joka Norjan ylioppilaiden puheenjohtajana kutsui Suomen rauhanoppositioon kuuluneen tunnetun edustajan, kansanedustaja Cay Sundströmin - sodanjälkeinen Suomen Moskovan-lähettilään Oslossa, puhumaan sodan vaarasta ja puolueettomuudesta vuonna 1938, oli muuttunut idealistisesta haihattelijasta kyyniseksi reaalipoliitikoksi kantapään kautta sodan aikana, ja erityisen vankaksi antikommunistiseksi Nato-jäsenyyden kannattajaksi, lähetti Norjan Helsingin lähetystöön sosiaaliattasean peiteviran suojissa salaisia suhteita ja rahavirtoja järjestelleen Joachim Hellenin Gerhardsenin pyynnöstä. Pääministeri Gerhadsenin aktiivinen rooli edistää lännen intressejä laajassa työväenpuolueen kansainvälisessä kentässä ei jäänyt Neuvostoliitolta, eikä varsinkaan silloin nousussa olleelta maalaisliittolaiselta Urho Kekkoselta huomaamatta - asia, joka myöhemmin hiersi Kekkosen suhteita Norjaan kuin kivi kengässä niin kauan kuin Kekkonen oli presidenttinä, ja vaikutti hänen suhtautumiseensa sekä norjalaisiin että erityisesti kotkannorjalaisiin jopa niin, että hänen kohdallaan on syytä puhua sekä Norja-raivosta että Norja-vihasta. Einar Gerhardsenin, jota voisi hyvin kutsua myös joko Norjan ensimmäiseksi Nato ja CIA-mieliseksi pääministeriksi, tekee mielenkiintoiseksi myös hänen veljensä Rolf Gerhardsen, joka toimi puolueen lehden Arbeiderbladetin toimittajana, ja jota pidettiin yleisesti työväenpuolueen epävirallisena tiedustelupäällikkönä ja yhteyshenkilönä sotilastiedusteluun ja veljeensä, sekä CIA:lta kanavoitujen voitelurahojen leviämiseen muihin pohjoismaisiin ammattiyhdistysliikkeisiin ja sosialidemokraattisiin puolueisiin, juuri alkaneessa työväenliikkeen maailmanlaajuisessa verisessä taistelussa ahtaista etupiirirajoista laajentumiseen pyrkiviä kommunisteja vastaan.

Ennen sotia Pohjoismaiset sosiaalidemokraatit olivat juuri nousseet valtaan joko yksin tai koalitioissa harjoittelemaan valtiolaivan kipparointia. Sotia edeltänyt työväenliike oli pasifistisena puolueettomuuden kannalla uskoen sinisilmäisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustuksessa. Skandinavismi ei ollutkaan johtanut pohjoismaisen suuntauksen kannattajien harmiksi 1800-luvulla Pohjoismaita yhteen isommiksi valtioiksi Saksan ja Italian tapaan; Tanskalle ja Ruotsille pohjoismaisuus oli tärkeä asia, Suomelle ja Norjalle taas vähemmän tärkeä. 1900-luvun kansainväliset kriisit ja sodanuhkat toivat 1930-luvulla Pohjoismaat yhteisten neuvottelupöytien ääreen. Läheinen suhde Britteihin ja Britannian vuoden 1945 sotien jälkeen ensimmäiset vaalit voittaneeseen Labouriin ajoi Pohjoismaita mukaan aktiivisiksi osapuoliksi Neuvostoliiton pelon takia kylmään sotaan, joka oli Stalinin syytä, kuten John Lewis Gaddis väitti, ja kehotti ainoana lääkkeenä tätä tautia vastaan olevan kovan paneminen kovaa vastaan, kun oli kyseessä maailmanvalloituksesta haaveilevalle ja muulle maailmalle uhittelevalle Neuvostoliittolle II ms:n jälkeisessä voitonhuumassaan. Gaddis myös ymmärsi marxilais-leninismin nimeen vannoneiden tyrannien olevan enemminkin brutaaleja romantikkoja kuin kovapintaisia realisteja, ja siksi myös loppupeleissä helppoja maalitauluja hegemoniataistelussa maailman herruudesta kunhan vain jaksettiin laitaa se kova kovaa vastaan, minkä Reagan vei omalta osaltaan onnistuneesti loppuun niin, että koko kommunistinen järjestelmä romahti omaan mahdottomuuteensa ja valheisiinsa.

Myös Pohjoismaissa uskonto, ideologiat sekä niiden pikkuveljinä aina pakettiin kuuluvat uskomukset ja määräykset, tarjoavat sen normatiivisen perustan, jota vasten arvioidaan sekä omaa että muiden käyttäytymistä ja haetaan toiminnalle oikeutusta. Ideologioiden merkitys lähestyy myös mentaliteettien huomioon ottamista. Esimerkiksi Neuvostoliitolle oli tappio kun Labour voitti Britannian vaalit, sillä suurvaltasuhteisiin tuli tämän jälkeen ideologinen elementti, mikä vaikutti kommunismin tappioon länsimaissa, vaikka kommunistit yrittivät sopuilla heti sodan jälkeen pyrkimällä sosiaalidemokraattien kanssa hallitsemaan kansanrintama-taktiikalla. Kommunistit saivat huomata hyvin pian Labourin kiertävän aktiivisesti ympäri eurooppalaisia veljespuolueitaan puhumassa Naton piikkiin ja kritisoimassa kovin sanoin kommunistien valtapyrkimyksiä sekä Neuvostoliiton vallanhimoisesta röyhkeydestä. Ruotsalaisten sosiaalidemokraattien johdolla käynnistettiin pohjoismaisten sosiaalidemokraattien yhteistyö ja ideologinen elementti. Mutta mikä oli tämä ideologinen elementti, joka lähestyi mentaliteetin huomioon ottamista määritellen pitkälle maailman kylmän sodan loppumiseen saakka? Se oli vanhan jakaantuneen työväenliikkeen perintönä ja sodan aikana tauolle jäänyt taistelu työläissieluista siitä kenen evankeliumi ihmiselämän paremmuudesta oli menestysekkäin. Silloin sanojen asemesta taisteluun tuli mukaan myös raha ja elintaso Ruotsin sosialidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta etunenässä. Siitä lähtien läntisillä sosiaalidemokratioilla oli merkittävä rooli läntisen demokratian puolustamisessa kapitalistisissa yhteiskunnissa, jopa niin että SDP:n puoluesihteeri Unto Varjonen sanoi vuonna 1946 "suomalaisen sosialidemokratian olevan rengas kansainvälisessä ketjussa, joka kestää".

Juuri tässä kamppailussa eturiviin nousee Pohjolassa työväenliikkeen sodanaikaisiin sankareihin lukeutuva Gerhardsen, kun itä ja länsi alkoivat lujittaa leirejään kilpaa vuonna 1947. Mutta miksi Gerhardsen on myös niin kiinnostava henkilö yritettäessä avata myyttisen nykynorjalaisuuden sankariroolin taustoja rakennettaessa kommunisminvastaista länsimaista demokratiaa ja sen pohjoismaista hyvinvointiversiota? Gerhardsen nimi on Norjan sosialidemokraattisessa liikkeessä käsite ja synonyymi sankaruudelle siinä missä Quisling taas petturuudelle, koska juuri Gerhardsenin tarina kuvaa hyvin myyttisen nyky-Norjan luomista ja niitä henkilöitä eli massoja, jotka olivat sitä tekemässä. Kyse on samoista sissihenkisistä vapaustaistelijoista kuin II ms:n jälkeen maailman jälleenrakentamiseen osallistuneiden ja valtaannousseiden työväenpuolueiden myyttiset johtajat Saksan Willy Brandtista Israelin Golda Meiriin. Norjassa tiedettiin, että pohjoismainen yhteistyö ja erityisesti lämpimäksi muodostuneet puoluesuhteet sosiaalidemokraattien välillä olivat myrkkyä Neuvostoliitolle. Ehkä siksi myös suomalaiset valoivat öljyä laineille antaessaan panoksensa myyttiin nimeltä Einar Gerhardsen. Työväen Joulualbumissa vuodelta 1945 silloisen Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittaja ja kansanedustaja Eino Kilpi esitti kirjoituksessaan Gerhardsenin kanonisoidun tarinan juuri sellaisena kun sitä on levitetty "imelästi (piiloneuvostovastaisesti)" sosialidemokraattisen yhteispohjoismaisen liikkeen toimesta ympäri Pohjoismaita.

Parhaimman näkökulman, vaikkakin "tunnustuksellisen" ja siksi myös itsestään todistavana epäluotettavan, antaa itse Einar Gerhardsen muistelmatrilogiassaan "Kamrater i krig och fred - Minnen 1940-45" (Tiden 1971) ja "Samarbete och strid - Minnen 1945-55" (Tiden 1972) sekä "I medgång och motgång - Minnen 1955-65" (Tiden 1973), jota me tässä luvussa myöhemmin hieman ominpäin aitonorjalaiseen tapaan hieman kyseenalaistaen tulkitsemme. Gerhardsenin legenda saa siivet alleen sen jälkeen kun hän on palannut maanpaosta kesken Natsi-Saksan miehityksen johtaakseen Oslon kaupunginvaltuustoa. Gestapo pidätti hänet melkein heti mutta päästi hänet vapaalle pitkien ja uuvuttavien kuulustelun jälkeen. Häneltä kiellettiin osallistuminen politiikkaan ja hän palasi entiseen ammattiinsa tavalliseksi katutyöntekijäksi, kunnes Oslossa 1941 puhkesi ns. maitolakko ja saksalaiset julistivat kaupunkiin poikkeustilan. Saksalaisten terrori norjalaisia kohtaan alkoi tästä tapahtumasta ja Gerhardsenin sankaruus. Ihmisiä teloitettiin, varsinkin vastarintamiehiksi epäiltyjä ja keskitysleirejä avattiin. Gerhardsenkin joutui surullisenkuuluisaan Grinin keskitysleiriin Oslon lähelle.

Gerhardsenista tuli pian keskistysleirin vankien ja illegaalin toiminnan johtaja niin, että hänet siirrettiin Möllersgaden kuuluisaan vankilaan Osloon, jossa häntä kidutettiin niin rajusti, että maaliskuussa 1942 alkoi kaupungilla liikkua huhu hänen kuolemastaan, vaikka hänet oli siirretty Saksaan Sachsenhauseniin Grinin keskistysleiriin. Toinen näkyvä sosiaalidemokraattinen politiikko Halvard M. Lange, joka oli paitsi Gerhardsenin hyvä ystävä, myös vankitoveri keskistysleirillä, kuvasi Gerhardsenia kirjoituksissaan näin: "Kaikki, jotka ovat olleet yhdessä Einar Gerhardsenin kanssa näinä vankeus-ja vankilavuosina - tunsimme hänet sitten aikaisemmin tai emme, omasimme hänen poliitiset käsityksensä taikka olimme olleet hänen vastustajiaan taikka olleet kokonaan politiikan ulkopuolellla, kunnes kansallinen taistelumme pakotti meidät määrittelemään kantamme - kaikki me poikkeuksetta keräännyimme hänen ympärilleen, josta oli tullut luonnollinen, kokoava keskus. Hymyilevänä, rauhallisena aina tasapainoisena, aina hyväntuulisena ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia - vieläpä silloinkin, kun tiesimme hänen olleen sairaana ja fyysisesti voimattomana - oli hän aina ja häntä me etsimme ja häneltä me saimme voimaa."

Ja vaikka kirjoitus on tyypillistä poliittisen johtajan tuohon aikaan kuuluvaa nuolemisjargonia, varsinkin kun on voittajan kaveri, jota on palkittu siitä, Langen antamasta kuvasta välittyy kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin Gerhardsen oli sen ajan mukaan tavallinen työläinen, joita ei enää nykyisissä pohjoismaisissa sosialidemokraattisten puolueiden johdossa Ruotsin pääministeri ja metallimies Stefan Löfveniä lukuunottamatta löydy, sellainen, joka nousi aikoinaan työväenliikkeen johtoon, ja ihan kuten oli K.A. Fagerholm siviiliammatiltaan parturi, Gerhardsen oli katutyöläinen, ja juuri sellainen legendoja synnyttävä johtatyyppi, jota aika ja hallitukseen pitkäksi aikaa noussut norjalainen työväenliike silloin tarvitsi levittämänsä optimismin ja jälleenrakennussanoman myyntimieheksi. Toiseksi Lange puhui tarkoituksella vielä tärkeämmästä asiasta eli Norjan vahvasta kansallistunteesta "kunnes kansallinen taistelumme pakotti meidät määrittelemään kantamme", mikä syntyi jo vuonna 1814 Norjan saadessa hetken maistaa itsenäisyyttä ja perustuslain, joka sisälsi ensimmäiset demokratiaa koskevat säännökset.

Voisi väittää Norjan päässeen tuolloin sellaiseen poikkeukselliseen vapaudenhuumaan, josta he eivät halunneet enää koskaan sen jälkeen mistään hinnasta luopua. Norjan lipun värit tulivat ihan kuten Yhdysvaltojenkin, Ranskan Suuren Vallankumouksen innoittamina symbolisoimaan tuolloin muodissa ollutta ihmisten ja kansakuntien vapautta päättää omista asioistaan. Tuota huumaa Norja elää edelleenkin ja sitä kutsutaan vieläkin "17. toukokuuta- ilmiöksi" itsenäisyyspäivän mukaan - eikä syyttä, sillä esimerkiksi Gerhardsenin ajattelussa kantavina periaatteina henkilökohtainen vapaus ja itsenäisyys olivat ylitse muiden. Ne kaksi hänelle maailman tärkeintä asiaa, jotka säilyivät hänen ajattelussaan läpi koko hänen pitkän elämänsä. Eino Kilpi ei väsy hehkuttamasta artikkelissaan vuodelta 1945 Työväen Joulualbumissa ajan tapaan Norjan suurimmalle kansallissankarille sitten Norjan yhdistäneen kuningas Harald Kaunotukan: "Koko Norjan työväenluokka tervehti häntä sydämellisesti, voimme sanoa koko Norjan kansa. Kun alussa mainitussa puoluekokouksessa jälleen kuuntelin hänen esityksiään, käsitin hänen suuren henkisen voimansa salaisuuden. Hän on yksilö Norjan työväenliikkeen riveissä, mutta samalla ehdoton johtaja. Primus inter pares. Ensimmäinen vertaistensa joukossa, istuupa hän sitten puolueensa puheenjohtajan taikka maansa hallituksen pääministerin tuolilla. Ennen kaikkea Norjan työväestö voi olla ylpeä hänestä. Eikä vähemmän koko Norjan kansa."

Einar Gerhardsenista tulee pääministeri ja Norjan todellinen johtaja kahdeksi vuosikymmeneksi vuonna 1945. Ja vaikka kolmiosaiset muistelmat on pantu hänen nimiinsä, on ne todennäköissti kirjoitettu työväenpuolueen luottotoimittaja Egil Hellen ja Einarin pitkäaikainen avustaja Olof Solumsmoen sekä Rolf-veljen suosiollisella avustuksella, ja ovat lajissaan yhtä yksiniittisiä ja totuusarvoltaan yhtä vähäisiä, kuin sodan jälkeen kaikissa Pohjoismaissa muotiin tulleet ja lähes omaksi teollisuudenhaarakseen muodostuneet vastaavanlaiset tarkoituksenmukaiset jälkiään kauniilla sanoillaan puhdistamaan tottuneiden muidenkin työväenliikkeen ammattijohtajien vastaavat muistelmat. Suomen näkökulmasta on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että Norjassa vasemmistoradikaaleja pidetään edelleenkin hyödyllisinä idiootteina eli viideskolonnalaisina. Gerhardsen on "viideskolonnaisuudesta" kirjoittanut muistelmiensa toiseen osaan, missä hän pohtii samanaikaisesti kysymystä vuonna 1947 Huippuvuorten yhteisestä sotilastukikohdasta venäläisten kanssa. Ehdotuksen tekivät venäläiset samaan aikaan kun Gerhadsenin poliittinen oppi-isä, Martin Tranmael kirjoitti puolueen pää-äänenkannattajassa Arbeiderbladetissa tulikivenkatkuisen syytöskirjoituksen Norjan kommunistipuoluetta kohtaan niin, ettei kenelläkään jäänyt epäselväksi kenen kynästä se oikeasti tuli ja miksi.

Kyseessä oli amerikkalaisten tukema taistelu työväenpuolueessa Nato-jäsenyyden puolesta, ja sen johtajina toimivat itseoikeutetusti entiset vasemmistoradikaalit ystävykset: pääministeri Gerhardsen sekä Ulkoministeri Lange kuin sovitustyönä koko kansan puolesta vaarallisesta ja viattomasta idealismistaan pasifistihössötysten kanssa samaan aikaan, kun koko muu maailma oli kynsin ja hampain aseistautumassa II ms:aa varten. Kommunistien vallankaappaus Tsekkoslovakiassa 1948 ei ollut vienyt Norjaa vain Naton jäseneksi vaan teki myös Norjan työväenpuolueen vahvasti Tsekkolovakian miehityksen puolesta liputtaneen Norjan kommunistisen puolueen viholliseksi. Tämän jälkeen työväenpuolue alkoi toimia voimakkaasti yhdessä CIA:n kanssa pohjoismaisissa veljes- ja ay-järjestöissä vahvistaakseen antikommunistista rintamaa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen ja Norjan vasemmistoradikaaleilla ei ole paljon muuta yhteistä kuin aatteen nimi. Norjan työläiset olivat omien lehtiensä välityksellä seuranneet tarkkaan Suomen sisällissodan tapahtumia. Mm. norjalainen eversti Ivar Aavatsmark tutustui Suomen oloihin sisällissodan rintamilla. Sisällissodan valkoiset voittajat herättivät vihaa norjalaistyöläisissä heidän luettuaan lehdistään järkyttäviä punavankikuvauksia. Vasemmistoradikaalit pitivät Mannerheimia syyllisenä valkoiseen terroriin ja se aiheutti jännitteitä Norjassa.

Kommunistikansanedustaja Mauri Ryömä oli yrittänyt viritellä työläisten vapaaehtoisjoukkoja vapauttamaan Pohjois-Norjaa vetäytyvistä saksalaisista huonolla tuloksella syksyllä 1944. Norjan ja suomalaisten kommunistien suhteita ei ainakaan parantanut se, kun SKP vuonna 1948 Oslossa järjestetyssä pohjoismaisessa kommunistikokouksessa kovisteli isoveljen röyhkeydellä pohjoismaisia sisarpuolueitaan tiukasti Neuvostoliiton talutusnuoraan, sillä verukkeella, että oli sekä isoin äänimääräisesti puolueista että omasi Neuvostoliittoon parhaat suhteet sen luonnollisena lähinaapurina ja uskollisimpana käskyläisenä. Vasemmistoradikaaleille tuli ongelmaksi myös vahvan kansallistunteen omaavien norjalaisten keskuudessa epäisänmaallisena pidetty kansainvälisyys, joka toimi viime kädessä vain Neuvostoliiton hyväksi, sekä II ms:n jälkeen pohjoismaisten sosialidemokraattien johdolla valtavaan kasvuun lähtenyt vahva hyvinvointiyhteiskunta, joka jakeli avokätisesti rahaa kaikille yhteiskuntaryhmille muodostaen lähes paratiisinkaltaisen vastakohdana lännessä riehuvalle kylmälle ja ihmisvastaiselle kapitalismille, sekä idässä Stalinin kurjalle kommunistidiktatuurille ja erityisesti etelän feodaaliajan pysähtyneisyyttä omanneelle konservatiiviselle katolilaisuudelle.

Ongelma liian rajuilla ja ehdottomilla vasemmistoradikaaleilla oli myös Pohjoismaisten perimmäisten arvojen "vapaus" ja "yksilöllisyys" puuttuminen tai väärin ymmärtäminen hegeliläisesti suuremman edun mukaisesti valtion kulloinkin määrittelemäksi asiaksi, jota joko oli tai ei riippuen siitä, mikä oli valtion kyky sallia niiden olemassaolo ilman, ettei se alkanut vainoharhaisesti kommunistidiktatuurien tapaan vainoamaan niitä, joiden mielestä niitä ei ollut riittävästi. Norjassa vapaus- ja yksilöllisyys -käsitteen ymmärrettävyyttä ovat muovanneet karut olosuhteet, maantieteellinen eristäytyneisyys, pitkät välimatkat, luonnon läheisyys sekä tietty omaperäinen omapäisyys, mutta siitä huolimatta myös kokea kansallista yhteenkuuluvaisuutta, ja kyky löytää tiukoissa paikoissa yhteinen sävel yhteiseksi viholliseksi kokemiaan muukalaisia kohtaan. Norjalaiseen poikkeukselliseen laajaan kansanvaltaan, avoimuudelle ja hallinto-sekä päätöksentekojärjestelmän läpinäkyvyyteen tottuneille oli vaikea kuvitella tyytyvänsä vasemmistoradikaalien mainostamaan suljettuun yhden vähemmistön johtamaan diktatuuriin.