ADHD voimavarana ja rahastuskeinona

Teksti:

Harald Olausen

Moni epäilevä lukija hieraisi varmasti silmiään otsikkoa lukiessaan ja luuli kirjoittajan vahingossa unohtaneen kysymysmerkin otsikon perästä. En unohtanut ja miksi? Sen saa selville lukemalla suositun ruotsalaispsykiatri Anders Hansenin kirjaa "ADHD voimavarana - missä kohtaa kirjoja olet?" (Atena 2018). Hansenin aikaisempia tiedettä popularisoivia terveyskirjoja on ylistetty ruotsalaismedioissa niiden helppotajuisuuden takia. Toden totta. Kirjaa lukiessa muuta ei tule mieleenkään kuin sen helppolukuisuus. Paitsi että kirja on selvästikin suunnattu markettien pysyville alehyllyille, missä näitä tämän päivän kustantajien selkokielisiä bestselleitä myydään kilohintaan sunnuntaivierailujen entisaikojen kukkapuskia korvaamassa siinä jossain vitosen ja kympin välimaastossa - näppärää ja tätä päivää, eikö totta?

Hansen sanoo kirjoittaneensa kirjan siksi, että psykiatrina hänen tehtävänsä on auttaa ihmisiä, jotka kärsivät erilaisten psykiatristen häiriöiden aiheuttamista ongelmista. Juuri näin sanotaan kaikissa muissakin amerikkalaistyylisessä pikaoppaassa vauvan kynsien leikuusta vaarin munaisten kotihoitoon eikä se silti tarkoita sitä, että kirja olisi millään tasolla järkevä tai hyvä. Tämä kirjallisuudenlajin voittokulku alkoi 80-luvulla Alice Millerin Lahjakaan lapsen tragediasta ja kesti Golemanin Tunneälyyn. Se siitä ja sen kestävyydestä. Sen jälkeen alkoi ihmisten tunnenälkään tulla selkeän proosallista sääli -ja selviytymiskirjallisuuttaa, joka sai huipennuksensa Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli-kirjassa ja siitä tehdyssä elokuvassa. Laji ei kokonaan kuollut vaan elää hyvin, kuten Hansenin kirjasta, joka ei ole huono tai hyvä, vaikka hyvä rahastusyritys onkin, käy selville. Yksi syys, miksi Hansenin kirjaa ei jaksa lukea tietokirjana, on Hansenin kirjan harrastama "juoruilu" ja kevyt ote vaikeaan aiheeseensa. Ehkä jopa liian kevyt ote vakavan asian kärsiessä siitä.

Puhuu Hansen asiaakin selkokielisen ja ei-ärsyttävän empaattisen tunnekielensä seasta asiakkaalleen marketin hyllyjen seasta. Hän osaa olla koko rahan edestä täydellä sydämellään ymmärtäväinen ja opastava ja siksi hänen kirjansa kiinnostavat suurta yleisöä ja erityisesti niitä, jotka tuntevat itsessään tai muissa läheisissään selittämättömän tarpeen etsiä adhd-oireyhtymää ajan muotitautina, josta voi vaihtaa kuulumiset naapurin äidin kanssa hiekkalaatikolla muksuja paimentaessa ja siinä sivussa illan ruokaa suunnitellessa. Hansen painottaa ensimmäisten 15-20 vuotta olevan äärimmäisen tärkeitä ihmisen loppuelämän ja erityisesti minäkuvan kannalta. Onko se jotain uutta? Ei ole? Näin sanotaan aina ja kakialla. kaikki alkaa näin. Mutta on hansenilla asiaakin. Hän muistuttaa, että jos adhd-lasta ilman ymmärrystä aletaan verrata muihin lapsiin ja hän tuntee itsensä arvottomaksi ja ulkopuoliseksi seuraukset voivat olla dramaattiset.

Mutta tuleeko Hansenin kirja hieman liian myöhään miljoonille? Kolmekymmentä vuotta sitten sitä ei edes tunnettu. Muistan ulkomaankirjeenvaihtaja-ajoiltani Oslossa kesältä 2007 tutkimuksen norjalaisvangeista, joista yllättävän monella oli diagnosoitu vasta aikuisiällä jonkin sortin adhd. Silloin alettiin keskustella adhd:stä laajemmin muuallakin Pohjoismaissa ihan samalla ymmäryksellä, kuin Hansenin kirjan neurologi ja kirjailija Antonio Damasioilta lainaama kirjan mottokin kehottaa ymmärtämään yhä useammalla ihmisellä olevan jokin "häiriö, ja silti he ovat äärimmäisen lahjakkaita jollakin alalla (taas pöhkösti ja liian yleisesti sanottu; esimerkiksi yhtä typerästi voisi sanoa: Hitler rakasti ja koiraansa Blondia ja oli raitis, ei tupakoinnut ja söi vain kasviksia ja oli silti murhanhimoinen hullu). ADHD ei enää ole 1990-luvun lopun tapaan poltinmerkki otsassa, jota pitäisi hävetä. Mutta ei se ole myöskään " tekosyys tai synninpäästö" ilkeälle ja muita vahingoittavalle käytöshäiriölle, jonka ikäviä puolia pitäisi peitellä ja hyväksyä ne kuuluvaksi osaksi kohta puhki selitettäväksi joutunutta muotitautia. ADHD on Hansenin mukaan tämän päivän todellisuutta eikä mikään keksitty sairaus selittämään huonoa käytöstä.

Hansen muistuttaa adhd:n piirteiden olevan synnynnäisiä ominaisuuksia, jotka johtuvat suurelta osin biologisista tekijöistä. Hansenin mukaan adhd:n ansiosta ihminen ei ole jäänyt paikoilleen yhteen paikkaan vaan asuttanut koko maailman. Hän näkee adhd:n vahvuuden myös nykypäivässä toisin kuin monet muut siitä huolimatta, ettei elämä adhd:n kanssa ole ruusuilla tanssimista. Tässä tulee kirjan paras kohta. Hansen haluaa kirjallaan auttaa ymmärtämään adhd:n voimavarana ja selvittää millaisia myönteisiä piirteitä siihen kuuluu sekä kuinka niitä voi vahvistaa itse ja miten niitä voi oppia myös hyödyntämään. En usko, että tästä taudista, jonka oireet ovat tarkkaavaisuusongelmat, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus (väärissä paikoissa ja tilanteissa) kärsivät uskovat Hansenin vakuutteluja adhd:n hyvien puolien (kekseliäisyys, aikaansaavuus ja tehokkuus, lähes rajaton energisyys, luovuus ja kyky ajatella "laatikon ulkopuolelta", joustavuus, täydellinen keskittymiskyky, sinnikkyys, kyky kyseenalaistaa, kyky unohtaa vastoinkäymiset, rohkeus ja uteliaisuus sekä heittäytymiskyky) ostaa täysillä Hansenin ylipositiivisen adhd-kirjan myymää ajatusta adhs:ta voimavarana ja jopa supervoimana elämää jalostamassa ainutlaatuiseksi seikkailuksi.

Hänen mielestään aikamme suurin lääketieteellinen väärinkäsitys on se, että ihmisellä joko on ahdh tai ei ole. Hansenin mielestä ero on häilyvä, sillä terveen ja sairaan välille ei voi vetää selvää rajaa. Hansen on kiltti ja hyväntahtoinen psykiatri (vai onko?), jonka tarkoituksena on nostaa adhd-ihmisten itsetuntoa, kun hän väittää, "että ihmisellä on käytössään hieman erilaiset - ja ainutlaatuiset työkalut, joita hänen tätyy vain oppia käyttämään". Näin hän yrittää estää adhd-ihmisen tunteen jäämisestä ulkopuolelle ja kokemusta siitä, että on olemassa asioita, joihin hän ei kykene. Mihin sitten vetää rajan, milloin kyse on adhd:sta ja milloin "normaalista" keskittymisvaikeudesta? Se onkin tuhannen taalan kysymys. ADHD-diagnoosi edellyttää, että oireita on esiintynyt lapsesta saakka, sillä adhd ei kehity iän myötä. ADHD on siis synnynnäinen ominaisuus, joka on vaikeuttanut elämää jo lapsesta tarkkavaisuushäiriöinä ja aiheuttanut impulsiivisuudesta johtuvia ongelmia lapsen elämään joskus oikein ikäviäkin.

Entä häviääkö adhd iän myötä? Ei valitettavasti, vaikka oireet muuttuvatkin ja ehkä osin lieventyvät. Yliaktiivisuus vähenee kyllä iän myötä mutta tarkkavaisuusongelmat pysyvät. Hansen uskoo, että syys siihen, miksi adhd on yleisempää lapsilla kuin aikuisilla on se, että aikuisen on helpompi kontrolloida elämäänsä ja hän voi tietoisesti vältellä työpaikkoja, joissa edellytetään tarkkaavaisuutta ja rutiineja. Entä voiko adhd:n saada aikuisena? Ei, vastaa Hansen toistamiseen. Se voidaan havaita vasta aikuisena. ADH:ta diagnosoidaan enemmän pojilla kuin tytöillä mutta se ei välttämättä Hansenin mukaan tarkoita sitä, että adhd olisi yleisempää poikien keskuudessa. Hansen muistuttaa myös posttraumaattisen stressin voivan aiheuttaa keskittymisvaikeuksia, joita jotkut luulevat adhd-oireiksi.

Onko kirja tarpeellinen lisä adhd-keskusteluun? On ja ei riippuu millä mielellä kirjaa lukee. Kirjasta paistaa kyllä läpi kustantajan hyvä titeoisuus aiheella rahastamisen mahdollisuudesta. Silti kirjassa on paljon informaatiota ja kysymyksiä herättäviä kohtia. Kirjan lopulla Hansen pohtii vielä kerran, mistä adhd:ssa oikein on kysymys: onko se sairaus vai supervoima? Voiko se auttaa elämässä vai tuhoaako se sen? Juuri nämä yleiset ja liian epämääräiset pohdinnat tekevät kirjasta hankalasti lähestyttävän. Miksei hän ei sano suoraan tutkimustuloksiin perustuen omaa mielipidettään? Siksikö että hän on ruotsalainen, jolla on miellyttämisenhalu geeneissään, vai että hän on Bonnierin uuden kirjakonseptin (aiemmin julkaissut samassa hyvinvointisarjassa bestsellerinä kirjan Aivovoimaa) kultamunia muniva hanhi?