Aiheuttiko nokkela kostofarssi Kansan palvelija Ukrainan sodan eskaloitumisen?

Harald Olausen

Ukrainan nykyinen presidentti näytteli vuonna 2015 tehdyssä Kansan palvelija-farssissa tavallista historianopettajaa, josta tuli yhden suorasukaisen, koulussa salaa kuvatun purkauksen jälkeen huippusuosittu presidentti. Televisiosarja oli niin suosittu vuosisataisten höyryjen päästäjänä naurun keinoin, että sen pääosanesittäjä voitti leikiten istuvan presidentin lähes murskalukemin. Mutta Kansan palvelijan komediallisuus on suoraviivaista toiminnallista säheltämistä rasittavuuteen ja lapsellisuuteen asti läpi uhittelevan kollektiivisen vainoharhan.

Alussa sarja naurattaa ja sitä jaksaa katsoa hymy huulilla. Mutta sitten jo muutaman jakson jälkeen hymy hyytyy ja perse puutuu. Henkilöt on vedetty muutaman sata metriä yli alkuperäisistä tarkoituksella, sillä sarjan idea on olla ymmärrettävä alleviivaamalla niin vauvasta vaariin pahan naurettavuuden ja sillä vahingoniloisen ilakoimisen. Mikä sarjassa viehättää on se, että kaikki irvailut korruptiosta ja vallan laajamittaisesta väärinkäytöksestä ovat täyttä totta. Ja juuri siinä piilee televisiosarjan vaarallisuus vallanpitäjille sekä sen suuri, yli maanrajojen yltävä kansansuosio. Televisiosarja on kuin tehty poliittiseksi kostoksi venäläisille vuosi Krimin miehittämisen jälkeen.

Onko Putinilla huumorintajua lainkaan? On ja ei, mutta hänen oletettu huumorintajunsa tai sen puuttuminen, on osa hänestä rakennettua myyttiä kansalle palvelemaan vallan tarpeita. Muutoin Putin on yhä edelleenkin kansalaisille tarkoituksellisesti mies vailla ominaisuuksia eli arvoitus ja muille pelottava paha. Arto Mustajoki on kirjoittanut osoitteessa: https://journal.fi/idantutkimus/issue/view/5626, Idäntutkimus-lehdessä jo vuonna 2006 Putinin huumorista. Kovempaa kamaa löytyy osoitteessa https://www.vladimirvladimirovich.com/photojoke.php?offset=408.

Mutta se, miten slaavien italialaisiksi tunteellisuutensa takia kutsutut ukrainalaiset pistävät surutta sarjassa alta lipan entisiä miehittäjiään venäläisiä, pistää kysymään ärsyttivätkö ukrainalaiset liikaa nukkuvaa karhua? Kun sarjaa katsoo tänään tarkemmin, huomaa siinä vakavan poliittisen viestin Putinille. Putin on sarjan iso näkymätön isovenäläinen paha, joka vaanii kaikkialla korruption ja vallan väärinkäytön merkeissä, samoin itse entiset vallanpitäjät venäläiset ja venäjämieliset. Putin on ISO PAHA!

Se on myös ikävänä koko ajan ihmisten mielissä pelotteena jopa niin, että aina kun tilanteet kärjistyvät ja ihmiset ovat toistensa niskassa, presidentin ei tarvitse kuin huutaa "Putin on syrjäytetty" ja ihmiset äkillisesti vaikenevat järkyttyneinä. Kirjoitin digivallila.comiin 27.6.2020 otsikolla Holodomor ukrainalaisten edellisestä kriisistä venäläisten kanssa soitteessa -https://www.digivallila.com/l/holodomor/

"Tällä viikolla Finnkinon elokuvateattereihin tuli ensi-iltaan omalaatuinen elokuva Mr Jones, Holodomorista eli Ukrainan nälänhädästä, joka todistaa traagisella tavalla oikeaksi monen geologin väittämän elämästä hyvin järjestettynä hiilen kemiana. Se todistaa myös ikävällä tavalla valheen voimasta ja merkityksestä ihmisen maailmaa ohjatessa. Mr. Jones on kauhuseikkailu läpi vaietun kansanmurhan yhden aidon todistajan silmin kuvattuna, ja siksi todentuntuisuudessaan myös karmaisevan koskettava."

Elokuvan, ja nyt esillä olevan komediallisen televisiosarjan, yhteinen sanoma on se, että julkisuus on aina kuviteltua, vaikka niin ei aina uskottaisi tai haluttaisi uskoa, sillä julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Julkisuus ja julkinen elämä ovat täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertovat keitä me olemme, mistä olemme tulleet, minne olemme matkalla, mikä meitä uhkaa sekä mikä meille on ja ei ole mahdollista. Taistelu mielistä julkisuudessa koveni heti I ms:n päättymisen jälkeen modernismin alettua viimeistään vuonna 1923: mediat ärhäköityvät ja niitä luetaan kuin piru raamattua.

Lenin tajusi kaukonäköisesti elokuvan vuosisadan propagandavälineeksi. Goebbels kehitti propagandan sairaaseen hypnoottiseen loistoonsa palvelemaan johtajaa ja unelmaa tuhatvuotisesta yli-ihmisten germaani-valtakunnasta. Mr. Jones kertoo juuri tästä aikakaudesta ja sen manipuloidusta ja häilyvästä totuuskäsityksestä, eräänlaisesta kilpajuoksusta luulojen ja juorujen ajasta kohti tarkistettuja faktoja. Matka on pitkä mutta kannattava kuten tänään tiedämme. Samasta kollektiivisesta vainoharhasta kertoo myös Hercule Poirotin televisiojännäri Neljä suurta. Mr. Jones oli ajankuvana osuva ja tarkka, vaikka sitä häiritsikin tietynlaisten ideologisten silmälasien läpi vilkuilu.

Sen jatko-osaksi voisi kutsua Kansan palvelijaa, joka avaa televisiokomedian keinoin yleistä ongelmaa toisesta näkökulmasta uudella ja vaikuttavalla tavalla, kuin avoimena poliittisena offensiivina naurun keinoin näkymätäntä mutta mahtavaa vihollista vastaan, joka vaanii kaikkialla, koska on kansalaisten verenkierrossa odottamassa vain sopivaa tilaisuutta itse hyötyä ja onnistua nousemaan toisten olkapäille määräilemään ja elämään muiden kustannuksella.

Kulkiessaan maan läpi Mr. Jones kohtaa maata riivaavan nälänhädän kauhut. Kaikkialla on kuolleita ihmisiä sekä Neuvostoliiton salaisen palvelun miehiä, jotka väkivalloin estävät kansaa saamasta tietoa vallitsevasta katastrofista. Ukrainan nälänhätä kuuluu samaan lajiin murhaajien vaikenemia tai kiistämiä kansamurhia, kuin turkkilaisten valloittajien 1900-luvun alussa suorittama Armeijan kansanmurha, sillä erotuksella, että Mr. Jones paljasti sen ja teki samalla paljastuksissaan suuren palveluksen ihmiskunnalle, herättäen sen harhakuvitelmistaan ihmisen onnesta ja hyvyydestä.

Elokuvassa eletään aikaa, jolloin Neuvostoliitto on kuin ihmeenkaupalla selvinnyt lokakuun vallankumouksesta vuodesta 1918 30-luvulle itseään nipistäen ylipäätään epäuskoisena siitä, että on selvinnyt kuin selvinnytkin jotenkuten hengissä sisällissodasta ja lännen boikoteista, vaikkei kukaan tuntunut enää 20-luvun kovimpien taistelujen vuosina siihen uskovan. Ukrainan kansa ei ole tätä vieläkään unohtanut. Sen voima on sama kuin 1860-luvun Suomen nälkävuosien voima synnyttäessään oikeudenmukaisuuteen uskoneita poliittisia radikaaliikkeitä ja ajatuksia kostosta.

Kun kansan palvelija kiertää kansan keskuudessa, hän huomaa kaiken valheeksi ja asiat toisenlaiseksi kuin ne todellisuudessa ovat. Koko maa on sekä henkisesti että moraalisesti rappiolla ihan samalla tavalla kuin, mitä se oli ollessaan Neuvostoliiton alusmaa. Matkalla unelmasta on muodostunut tappava painajainen ja työläisten paratiisiksi mainostetusta maasta yksi iso vankileiri, jossa kommunistit toimivat poliiseina ja heidän salainen poliisinsa.

Kansan palvelija onnistuu, jos ei muuta, tekemään itsensä tunnetuksi ja politiikan naurunalaiseksi, mutta ei kerro mitään todellista vallankäytön väärinkäytöstä, sellaista jota emme jo tietäisi, sillä todella isot kalat eivät ostele luksusjahteja ja esittele julkisesti omaisuuttaan. Todella isot kalat uivat syvällä ja syövät suihinsa kokonaisia maita ja kansoja heidän siitä itsekään tietämättä.

Vaikka Ukraina itsenäistyikin 1990-luvulla, sen itseensä imemä vallanpitäjien pahuus ja häikäilemättömyys ei ole poistunut mihinkään. Siksi Kansan palvelija toimii uuden politiikan keinoin. Komedian tarkoitus on herättää ja ärsyttää. Mutta kun televisiosarjaa katsoo hieman pidemmälle, alkaa sen tyhmät vitsit, irvokas meno ja alleviivaa uhittelu venäläisille kyllästyttää sen lisäksi, että alkaa kysellä hieman käsikirjoittajien aika ohuen poliittisen kuvan perään, miksi he tarjoavat tällaista valmiiksi naurettua typeryyttä, kun olisi mahdollisuus todella kurkistaa vallan likaisten temppujen osastoon hieman aihetta tarkemmin tutkimalla?

Kaikki on kuitenkin varmistettu ja laskelmallista. Kansan sisäisen vastarannankiiskin ja totuudentorven herääminen ei paljoa muuta vaadi. Vitsit ovat tuttuja ja turvallisia vailla sisältöä tai uusia oivalluksia. Niiden on tarkoitus ollakin, koska ne toimivat alaviitteinä matkalla kohti ihmisen sisäistä herätystä, samalla tavalla kuin Maksim Krongauz pitää suurta Putin-kirjojen lukumäärää ja vähän uutta sisältöä tarjoavaa kohdetta tavoittamattomana, ja siksi hyödyllisenä itse kohteelleen ja kohteen piilottamalle totuudelle sekä todellisille aikeilleen.

Televisiosarja on tehty venäjäksi, ja sitä on katsottu varmasti yhtä kiinnostuneina niin Venäjällä kuin venäjänkielisten keskuudessa entisen Neuvostoliiton Venäjää ympäröinneissä maissa. Mitähän tunnetusti ylpeydestään ja kunniastaan tarkat venäläiset ovat pitäneet siitä, että heidän naamoilleen syljetään koko itäisen maailman paha? Pelkäänpä pahoin, että myös Putin on joko kuullut tai pahimmassa tapauksessa nähnyt sarjan, ja siksi voi hyvällä syyllä kysyä: aiheuttiko nokkela farssi lopulta (oliko se viimeinen niitti ja naksahdus Putinin päässä) Kansan palvelija sitten Ukrainan sodan eskaloitumisen? Sarja on hyvin tehty ja kiinnostava myös siksi, että se kammottavalla tavalla kävi toteen. Se, minkä ei pitänyt olla mahdollista, toteutui ja koko maa on siksi kohta raunioina.