Akateemisen työn merkityksistä

Eero K.V. Suorsa

Lukiessani hiljattain Edward Muirin teosta The Culture Wars of Late Renaissance: Skeptics, Libertines and Opera ja aloin pohtia tieteen ja tutkimuksen tekemisen arkea ja edellytyksiä. Muirin teos maalaa rohkeaa kuvaa myöhäisrenessanssin ajalta Venetsiasta ja Padovasta, jossa tiedettä ja filosofiaa tehtiin rohkeasti välillä vaarallisissa olosuhteissa inkvisition riskin ollessa aina läsnä. Muir avaa muun muassa Galileo Galilein ja Padovan yliopiston kanslerin ja filosofian professori Cesare Cremoninin välisiä kiistoja analyyttisesti, mutta erittäin sujuvasti.

Historian merkkihenkilöistä kirjoitettaessa, tulee aina tietynlainen suuruuden havina mukaan, ja se on kenties väistämätöntä. Muirin teoksessa urheat tieteentekijät saavat ansaitsemaansa kunniaa. Mutta millaista on tieteen ja tutkimuksen tekeminen tänään, parahin lukija? Ainakin sen tekemisen arjesta ovat kunnia ja suitsukkeelta tuoksuva suuruus kaukana, eikä postuumisti tuleva kunnia paljon tässä arjessa lohduta.

Millaista se arki sitten on? Suuri epävarmuus ja työn prekaarius kuuluvat akateemisen työn luonteeseen ja ovat osa tutkijan arkea, vaikka näin ei pitäisi olla. Yliopistomaailmaan kohdistuvat samanlaiset uusliberalistiset tuottavuuspaineet kuin muuhunkin yhteiskuntaan, ja kirjoittamattomat periaatteet, kuten "julkaise tai kuole" ovat ikävä kyllä todellisia.

Tutkijan työn arvokkuutta ei kuitenkaan voida mitata tai palauttaa pelkästään tieteellisten julkaisujen määrällä. Koska yliopistossa erot oppiaineiden ja eri tieteiden välillä ovat niin suuria, mittaaminen on mahdotonta. Ja miten tätä "arvoa" sitten luodaan? Tutkijan työ voi olla hyvin arvokasta, vaikkei sitä julkaistaisi vertaisarvioiduissa tieteellisissä julkaisuissa. Sitä vain ei välttämättä ole tarkoitettu sinne. Se voi olla tarkoitettu toimimaan esimerkiksi keskustelun herättäjänä, tai sitten jonkin hankalan aiheen popularisoimiseen tai kansantajuistamiseen.

Julkaisemispaine on kuitenkin todellinen, ja se on eräs tekijä, mikä nostaa tutkijoiden ja akateemisessa yhteisössä toimivien stressitasoa luoden loppuun palamisia. Julkaisemispainetta ei helpota, vaikka tutkijalle vakuuteltaisiin tunnepuheen keinoin "työsi on arvokasta vaikket juuri tänä vuonna julkaisisi yhtään mitään".

Ehkä eräs ongelma on juuri itse ongelmallinen suhde koko työn käsitteeseen. Työhön ei pitäisi suhtautua kuin itsensä ulkopuoliseen asiaan, vaan sitä pitäisi rakastaa, siihen pitäisi suhtautua kuin se ei olisi työtä. Tätä edellytetään tiede- ja taidealoilla yhä enemmän uusliberaalin tunnepuheen myötä. Vaikka mitä työ itsessään edes on? Ei ainakaan mitään, jota voisi rakastaa. Silloin, kun työstä tulee rakkauden kohde, ollaan vaikeuksissa.

Tästä kirjoittaa Sarah Jaffe uudessa kirjassaan Work Won't Love You Back. How Devotion to Our Jobs Keeps Us Exploited, Exhausted and Alone. Akateemista maailmaa ja yliopistoa pidettiin ennen paikkana, jossa tieteen tekeminen oli autonomista ja vapaata. Yliopistoihin liitettiin ennen suurta arvostusta ja Platonin akatemia sekä Aleksandrian museionin kaltaisia määreitä.

Nyttemmin akateeminen vapaus on supistunut, ja akateemisen työn tekijät ovat käytännössä pätkätyöläisiä. Yhdysvalloissa tohtoriopiskelijoiden yliopistoilla stipendein rahoitettua tutkimustyötä, esimerkiksi laboratorioissa, ei katsota työksi - siitä puhutaan intohimotyönä ja yliopistojen hallinnossa etuoikeutena. Jaffe käyttää tästä ilmiöstä termiä "korporatisaatio" - yliopistoista tulee voitontavoittelun välineitä.

Mitkä valtasuhteet siis muovaavat akateemista kapitalismia? Nämä valtasuhteet eivät kuitenkaan synny tai ponnista tyhjästä. Filosofi Cornelius Castoriadisin mukaan kaikki yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet ovat aina institutionalisoituja, eli nämä nousevat jostain instituutiosta.

Castoriadis tarkoittaa tällä sitä, että yhteiskunnalliset valtasuhteet saavat alkunsa aina jostain instituutiosta, jonka ne ovat itse luoneet tuekseen - kapitalistilla on siis aina takanaan instituutiosta versova valtarakenne suhteessa proletariaattiin, kuin myös herralla suhteessa orjaan.

Tämä pätee kaikkiin niihin yhteiskunnissa oleviin ja vaikuttaviin ryhmiin, olivat kyseessä sitten miehet tai naiset, porvaristo ja proletariaatti, siis kaikki ryhmät voiden välillä vallitsee antagonismi. Yhtä lailla akateemisessa työssä vallitsee antagonismi, vastakkainasettelu, mutta se on varsin raaka, jos antagonismissa täytyisi vielä rakastaa itse antagonismin kohdetta eli työtään.

Kun siis puhumme työstä ja rakkaudesta, puhumme vaarallisista asioista. Näitä kahta ei saisi sotkea keskenään, koska tällaisessa puheessa syntyy sisäinen ristiriita. Rakastettaessa on olemassa aina vastarakkauden mahdollisuus. Työn kohdalla tällaista mahdollisuutta ei ole; työ on abstrakti käsite, joka ei voi rakastaa takaisin. Useimmat tietävät, miten raskasta on rakkaus, joka ei anna mitään takaisin. Se kuluttaa ja näivettää.

Jotta emme muodostaisi filosofiasta liian totalisoitua kuvaa, niin todettakoon, että filosofiassa on myös tilaa epäselvyydelle ja epävarmuudelle, kun muistamme terveen skeptisyyden. Yhtä lailla on joskus tarve pysähtyä keskellä omaa työtään, ja antaa ajatustensa levätä. Ikävä kyllä hektinen akateeminen tietotyö ei aina anna sille mahdollisuuksia. Joten, yrittäkää levätä.