Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi

Teksti:

Harald Olausen

Tamperelaisen filosofisen lehden niin&näin kustantamo teki vuonna 2011 kulttuuriteon julkaistessaan Tapani Kilpeläisen suomentamana Normand Baillargeonin kirjan "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi". Kirja tuli sopivaan aikaan juuri kun maailma sekosi äärioikeiston seireenien kutsusta maahanmuuttovastaisuuden aallonharjalla mutta on erityisen ajankohtainen tänään, kun maailmalla yritetään korjata kurssia Trumpin totuudenjälkeisen ajan karikoista kohti faktapohjaista todellisuudentajua- ja tuntua. Se ei kuitenkaan ole helppo tie eivätkä kaikki kriittiset kommentaattorit usko sen olevan enää mahdollista. Vaatiiko sitten totuuksien etiikka meiltä luopumista? Tämä kysymys kosketti jo Platonia hänen yrittäessä raivokkaasti todistaa, että filosofi, totuuksien ihminen on onnellisempi kuin nautiskelijatyranni, ja että näin ollen aistiva eläin ei luovu mistään oleellisesta omistaessaan elämänsä ideoille.

Kirja alkaa Poincaren paradoksilla kaiken epäilemisestä ja kaiken uskomisesta, jotka olivat hänen mukaansa kumpikin yhtä käteviä ratkaisuja, sillä niiden ansiosta meidän ei tarvitse ajatella. Kirjoittaja on huolestunut siitä, että yhteiskunnassamme liikkuu esimerkiksi "paranormaali"-, "esoteerisyys"- tai "new age"-nimillä tunnettuja uskomuksia, joihin sisältyy niinkin eri-laisia asioita ja käytäntöjä kuin telekinesia, ajatuksensiirto, aikaisemmat elämät, ufosieppaukset, voimakristallit, ihmehoi-dot, ponnisteluitta tepsivät kuntoiluohjelmat ja -välineet, yhteydenpito kuolleiden kanssa, erilaiset sovelletun itämaisen mystiikan muodot, kiropraktiikka, homeopatia, astrologia, kaikenlaiset vaihtoehtolääkinnät, fengshui, ouija-laudat, lusikoiden taivuttelu pelkkien ajatusten voimalla, selvänäkijöihin turvautuvat poliisit, korteista ennustaminen ja ties mitä...

Baillargeon on epäilyssään lähellä Platonin väitettä, että hämmästys on erityinen intohimo. Baillargeon tulkitsee Platonin huomion niin, että ajattelee sen olevan ensisijainen lähtökohta ajattelulle, koska hämmästyminen edellyttää hankkiutumista eroon valmiista ajatuksista ja ennakkoluuloista, irrottaudutaan jähmeän mielipiteen valtavasta voimasta, kunnes pystytään hämmästymään siitä, mikä aikaisemmin tuntui tylsältä. Oikeastaan kysymyksen tulisi silloin järkeily ja perusteleminen sekä selkeä analyysi ja haaste kielen yksimuotoisuutta vastaan Aristoteleen antamin eväin, kun hän sanoi, että aluksi oli todettava, mikä on tutkimuksemme aihepiiri ja mitä se koskee - eli sen aihe on todistaminen ja että se koskee todistavaa tiedettä (Aristoteles, Ensimmäinen analytiikka24aI0). Aristoteles oli sitä mieltä, että syllogalismiksi tai väitteiden yhdistämiseksi voidaan kutsua mitä tahansa päätelmää. Aristoteles esitti yleisten ja erityisten näkökohtien vastakohtaisuuteen tapana valottaa selvemmin erilaisia taustatukia, joihin käytännön ja argumentaation eri aloilla nojataan.

Me joudumme käsittelemään ongelmaa pupunsyöttämisen dynamiikasta loogisena ongelmana (Hegel on kirjoittanut kirjan logiikasta) yrittäessämme selvittää sen mahdollisuuksia soveltua todellisten argumenttien kriittiseen arviointiin. Tai logiikan puuttumisena toisin kuin Aristoteles, jolle apodeiksis (todistaminen) oli kysymyksiä kenen tahansa esittämien väitteiden todistamisesta arkimerkityksessä. Voisi sanoa hieman piruillen, että on kumma, ettei logiikasta ole vieläkään tullut "täysikäistä' aristoteelisen ajattelun mukaan tieteenä ja tietona (episteme). Ehkä siksi, ettei logiikka ole aina jaksanut kiinnostua ihmismielen ilmiöstä, kuten filosofi Dewey, joka väitti jokaisen tottumuksen olevan toiminnan tapa tai laji, ei yksittäinen teko. Ja kun se muotoillaan, siitä tulee sääntö tai toiminnan periaate ja laki. Dewey perusti tälle väitteensä, että oli olemassa päättelytapoja, joita voidaan muotoilla sekä laiksi että periaatteiksi. Mutta jos päättelyn tottumukset ovat aluksi pelkkiä tapoja, eikö silloin tässä kohtaa prosessia piile se ongelma, joka pitäisi muuttaa tai pyrkiä muuttamaan? Ongelmanahan on se, että jos niihin ei puututa, niistä tulee yleisiä vaivoja varsinkin, jos ne ovat vääriä tai perustuvat valheille.

Ja kun on kyse valheesta, joka siirtyy rakenteellisena ominaispiirteenä tapoina ja uskomuksina, me tarvitsemme kaiken mahdollisen käytettävissä olevan materiaalin rakentaaksemme vastavoimaa sitä - usein jo tuhansia vuosia etumatkaa hankkineeseen- vastaan. Me tarvitsemme siihen nokkeluutta, logiikkaa (ei yliopistohemmojen keskinäisen kerhon kivaa "objektiivista tiedettä") Aristoteleen ajattelun mukaan. Hänen mukaansa logiikka koski tavalla tai toisella tapoja, joilla ihmiset ajattelevat, argumentoivat sekä päättelevät. Mutta meidän on muistettava, ettei pelkkä tapa voi tuoda pätevyyttä tai arvovaltaa argumenttien muodoille. On hyvä muistaa, että ihminen tekee usein asioista johtopäätöksensä ilman mitään sääntöjä.

Miten tähän huutoon vastaa Normand Baillargeon kirjallisen itsepuolustuksen pikakurssina? Hyvin sillä kirja ei syyllisty turhaan teoretisointiin esittämällä kantilaisilta kuulostavia kysymyksiä onko loogisuus tässä tapauksessa ylipäätään mahdollista vaan ohittaa tieteelliset jaaritukset mennen suoraan asian ytimiin tunnustan olevan levoton siksi, että pohdiskelu, tieto ja rationaalisuus ovat hänestä surkeassa jamassa laajoilla akateemisen ja älyllisen elämän aloilla. Hän jatkaa Wittgensteinin ällistelyä yrittämällä omien sanojensa mukaan "ilmaista asiansa mahdollisimman maltillisesti": eräät asiat, joita nyky-yliopistojen eräillä sivistymättömyyden ja humpuukin vallitsemilla sektoreilla tehdään ja sanotaan, pöyristyttävät häntä. Hän tietää, ettei ole ainoa, joka ajattelee näin. Ei olekaan. Steve Jobs sanoi ennen kuolemaansa, että siihen nähden kuinka paljon hän käynyt kouluja, hän on yllättävän selväjärkinen. Baillargeon jatkaa huolestumisen sarjaansa. Hän on huolestunut politiikasta sekä tiedotusvälineittemme tilasta, niiden keskittymisestä, rinnakkaisuudesta ja kaupallistumisesta sekä siitä, että ne ovat päätyneet levittämään propagandaa, kun meistä jokaista sananmukaisesti pommitetaan informaatiolla ja puheella, joka pyrkii saavuttamaan myöntymyksemme tai panemaan meidät toimimaan määrätavalla. Me tiedämme hänen mukaansa, että osallistuvassa demokratiassa koulutus on tiedotusvälineiden ohella toinen suuri instituutio, jolle todellisen kansalaisuuden toteuttaminen demokratiassa lankeaa:

"Mutta myös koulutuksessa on vaikeuksia. Viimeaikainen kehitys antaa todella syytä huoleen: näyttää esimerkiksi siltä, että ihanteesta, jonka mukaan kaikille tulisi antaa yleissivistys, on luovuttu täysin välinpitämättömästi. Tämä närkästyttää minua erityisesti siksi, että nykyisin koulutus on tulevalle kansalaiselle välttämättömämpää kuin koskaan. Liian monien ihmisten ja erityisesti koulutuspäättäjien harhainen asiakasajattelu ja tapa pelkistää kaikki talouteen ovat siis mielestäni vakavia perusteita huolestua osallistuvan demokratian tulevaisuudesta."

Baillargeon ei ole ollut eikä tule olemaan yksin yrittäessään huutaa katastrofin nimellä "älyllinen epärehellisyys ja sillä rahastaminen sekä poliittisen hyödyn nappaaminen omiin tarkoituksiin" keskeltä kuin huutavan ääni korvessa. Maailman älyllinen oppositio on tehnyt näin 1500-luvulta Erasmus Rotterdamilaisesta lähtien vaihtelevalla menestyksellä. Baillargeon yrittää antaa koko kirjallisen verran välineitä vastaan kaikkea sitä älyllistä roskaa, jota meille eri käärepapereissa nykyisin tarjoillaan, työvälineet vastustaa niiden vetovoimaa ja paljastaa niiden sisältämän typeryyksien lisäksi niiden ilmiselvä valheellinen luonne. Skeptisyys on ainoa oikea elämän asenne, joka pitää ihmisen valppaana, ettei tule huijatuksi. Baillargeon ymmärtää ongelman ytimen: kriittinen ajattelu on harvojen, usein hyvin koulutetun eliitin sekä harvojen toisinajattelijoiden etuoikeus, ei koko kansan huvia. Siksi kirja on tarpeellinen ja sopii hyvin työkaluksi, kun yritetään purkaa pirunnyrkkiä nimeltään epä-älyllinen ajattelu- ja toiminta.

Baillargeon ottaa hauskan esimerkin siitä, miten asioita muunnellaan totuudesta jonnekin harmaalle alueelle, missä se ei ole enää totta mutta ei valhettakaan, vaan omaa elämäänsä elävä ihan toinen tarina, jonka tarkoituksena on johtaa harhaa antamalla väärä kuva todellisuudesta. Kaksi ihmistä keskustelee siitä, montako sorkkaa porsaalla on. He ovat aluksi yhtä mieltä siitä, että porsaalla on neljä sorkkaa. Toinen kuitenkin kysyy: entä jos sanomme, että sen saparoa "sorkaksi", montako sorkkaa sillä sitten on? Viisi, vastaa toinen. Kysyjä on toista mieltä: Ei suinkaan: saparoa ei voi muuttaa sorkaksi vain sanomalla sitä sorkaksi. Esimerkki on osuva ja kuvaa hyvin Trumpin kohta päättyvää totuudenjälkeisen ajan totuutta järjettömyyksillä vääristelevää totuudenjälkeistä aikaa.

Baillargeon kysyy muutaman tärkeän kysymyksen kuten, miten kieli voi olla merkityksellistä? Tai miten voidaan selittää, että pystymme tuottamaan ennenkuulumattomia lauseita - ja vieläpä niin paljon kun mielemme tekee? Ja miten on mahdollista, että ne, jotka kuulevat lauseemme ensimmäistä kertaa, ymmärtävät ne yleensä täysin ongelmitta? Baillargeon ei kuitenkaan harmiksemme mene syvemmälle pohdinnoissaan kielen merkityksestä vaan tyytyy toemaan siihen liittyvän paljon sekä salaperäistä että pelottavaa. Hän ottaa esimerkeiksi Orwellin uuden kielen, jonka ansiosta voitiin sanoa esimerkiksi, että orjuus oli vapautta sekä kuuluisan Platonin, josta lähtien filosofit ovat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta rikkomalla yleisen yksimielisyyden, Gorgias-dialogin - pitkän ja erikoisen dialogi Holger Thessleffin mukaan vaikuttajien moraalista ja kahdesta tavasta elää, jonka panos myöhemmässä moraalifilosofiassa on ollut merkittävä - jossa Sokrates keskustelee ensin vanhan sisilialaisen retoriikan opettajan Gorgiaan kanssa, sitten (48Ib) hänen kannattajansa Poloksen kanssa, ja lopuksi vielä kokouksen järjestäjän, ateenalaisen poliitikon Kallikleen kanssa. Thessleff sanoo Platonin jonkinlaista sympatiaa tuntien eläytyneen Kallikleen sovinnaiseen mutta älykkääseen ajatteluun vastakohtana filosofin näennäisesti maailmasta vieraantuneelle ihanteellisuudelle:

"Keskustelu kärjistyy edelleen, joskus logiikan kustannuksella. Tapahtuu kuitenkin radikaali siirtymä reettorin näennäisestä viisaudesta poliitikon ja filosofin elämän ja toiminnan vertailuun. "Oikean filosofian" aktiivinen puolustaminen egoistiseen vallan väärinkäyttöön nähden tuntuu kertovan Platonin yrityksestä vahvistaa filosofin asemaa yhteiskunnassa (vrt. Valtio). Hänen mielestään filosofi voi puolustautua ajattelevan yksilön tietoisuudella etiikan perusteista, ja filosofian harjoittelu antaa moraalille selkärangan. Georgias myöntää pian, että julkinen puhuja usein onnistuu vakuuttamaan tietämättä itse, mikä on oikein (vrt. Apologian alku), ja häntä käsitellään melko lempeästi. Sitten Polos saa kuulla, että puhetaito ei juuri eroa ruuanlaitosta tai kosmetiikasta (4655b) mutta että nimenomaan johtajien tulisi käsitellä hyvää ja oikeaa päämäärinään (468bc)."

On hienoa, että Baillargeon on ottanut älylliseksi motokseen Gorgiaan sanat puheesta voimakkaana tyrannina, joka voi viedä pelon pois, häivyttää murheen, kiihottaa iloon. On puheita, jotka masentavat kuulijansa, ja puhetta, joka kovettaa, ja toisenlainen puhe taas ovelan vakuuttelun avulla tekee väkijoukon riippuvaiseksi lääkkeestään ja niiden magiasta. Kirja keskittyy tarkastelemaan kieltä älyllisen itsepuolustuksen näkökulmasta. Baillargeon ottaa esimerkeiksi sanoja, sanavalintoja ja sanojen mahdollisesti harhaanjohtavaa käyttöä, joka täytyy tunnistaa, jotta voisi puolustautua sitä vastaan. Hän käsittelee myös logiikkaa eli taitoa yhdistellä väitteitä erityisesti erityistaitoon eli retoriikkaan, jota hän kutsuu henkisiksi konnankoukuiksi ja manipulaatioksi. Näiden yhteydessä hän ottaa esimerkkejä yleisimmistä virhepäätelmistämme. Juuri siksi kirja on tarpeellinen lisä älyllisen itsepuolustuksen lisäämiseksi aikana, jolloin ei voi olla varma enää mistään.