Amerikkalainen idiotismi on ”eräällä tavalla totta”, koska se on valheellista

Teksti:

Harald Olausen

Yhdysvaltojen viimeaikaiset tapahtumat Capitol-kukkulalla ovat vain vahvistaneet sitä kuvaa, mikä maan jakaantuneesta mielestä ja todellisuudesta on Augustinuksen sanoin kaiken tämän juuri sen tähden olevan "eräällä tavalla totta", koska se on eräällä tavalla valhetta; Yhdysvallat on kaikkea muuta kuin mainostamansa maailman suurin demokratia, kuten sen järkyttävä historia syrjinnän ja rasismin keinoin kertoo. Naisia alkoi päästä senaattoriksi vasta 90-luvullla Bill Clintonin aikaan, demokraattina Georgiasta juuri valittu musta senaattori oli maan yli 200-vuotisessa parlamentarismin historiassa vasta 13. musta senaattori, ja maata hallitsevat lakeja mielisekseen "lobbaamalla (ei onneksi sentään Ellun Kanojen tyyliiin tyylittömästi!) tosiasiallisesti valtaa ihmisiä vastaan väärinkäyttävät suuryritykset. Yksi osasyyllinen on amerikkalainen kaupallinen media, jonka tapaa olla näkemättä tosiasioita tai olla kiinnostumatta todellisista ongelmista. 60-lukulainen toisinajattelija Chomsky kutsuu yhdenmukaistavan mediamanipulaation prosessimetodina tällaista "valikoivaksi havainnoimiseksi". Esimerkiksi umpikonservatiivinen amerikkalainen julkaisu "The Imaginative Conservative" puolusti voimakkaasti Trumpin valtakauden aluksi (en usko että enää kunnollisen Trump-opetuksen saaneena) vaihtoehtoisia faktoja ja totuuksien sosiaalista konstruktiota samalla, kun se syytti liberaalista valtamediaa yhden maailmankuvan propagoimisesta.

Suurin osa siitä, mitä koemme, näemme ja kuulemme, ei kiinnosta ketään. Joskus käy myös niin, että niistä kirjoittaneet saavat kyllikseen ja tappavat itsensä, kuten Pulitzer-palkittu kirjailija Anne Sexton. Ihminen hylkää usein jonkin aiemmin omaksumansa näkemyksen, jos vastakkaista näkemystä edustaa joku, jota hän suuresti arvostaa. Tylsinkin arki muuttuu salaperäiseksi ja jännittäväksi, kun se tervehtii meitä menneisyydestä. Thomas C. Reeves kirjoittii "A Question of Caracter-A life of John F. Kennedy" (Bloomsbury 1991)-kirjassaan Kennedyn tuominneen lehdistön sekä sen takia, että se kirjoitti liikaa että sen takia, että se kirjoitti liian vähän. Tänään noita sanoja voi tulkita ironian läpi varoituksena tavallisille ihmiselle, sillä kysymys on romanttisista mielikuvista, jotka rakentuvat nostalgialle ja katsovat taaksepäin.

Eric Hobsbawn ja Terence Ranger (1983) puhuivat samasta asiasta keksittyinä traditioina. Kaikkea näitä yhdistää se, että samalla kun he kertovat nojaavansa pitkiin perinteisiin; valheesta ja petoksesta on tullut osa nykypolitiikkaa, jonka kaikki hiljaisesti hyväksyvät, koska tarvitsevat niitä saadakseen valheensa perille valtamedioissa sensaatioina, skandaaleina, korruptiona, valheellisina lupauksina, numeroilla valehtelemisena, tekopyhyytenä, propagandana ja itsepetoksina, sosiaalista sälää ja vallanhimoa toiseen, kieroa kyökin kautta vaikuttamista tunteisiin vetoavalla käyttäytymisellä, taitavasti esitettyjä ja vaivihkaa arkipäivän todellisuutta muuntelevia valheita ja hävytöntä toisia mustamaalaavaa propagandaa sekä itseään korostaa omaa kehua. Ja vaikka ihmistä alettiin tarkastella tahtovana subjektina jo tieteen renessanssin aikaan uusplatonistisella 1100-luvulla, kovin pitkälle asiassa ei ole vielä pötkitty valtamedioiden tyhmentävän idiotismin noustua 1900-luvun agendaksi pitää massat kurissa ja syöttää heille juuri sitä, mitä mainosmiehet halusivat. Tähän peliin kuuluu myös se, että vallan vahtikoirat eivät puhu aivan totta tai tarkoita ihan tarkalleen sitä mitä esittävät ajattelevansa.

Yhdysvallat on perustaltaan rasistinen barbaria, jossa kaikki vihaavat toisiaan. Näin on ollut aina ja tulee ilmeisesti olemaankin, huolimatta demokraattien ja älykköjen laajoista kasvatus- ja vapausprojekteista, koska maahan on muodostunut itsekkyydestä johtava ideologia, joka menee läpi kaikkien ideologioiden ja uskontojen, erityisesti kristinuskon, jonka amerikkalainen versio ei usko eurooppalaiseen tapaan universaaliin hyvään, vaan itsekkääseen hyvään, jota toiselle ei voi suoda, koska silloin se olisi itseltä pois. Kun entinen presidentti Georg W. Bush sanoi viime viikon Capitol-kukkuloiden tapahtumien jälkeen maan jämähtäneen banaanitasavaltojen tasolle, hän oli väärässä - jakaantuneen todellisuuskäsityksen mukaan maa ei ole sieltä koskaan noussutkaan, vaan on pitänyt demokratiaa sumuverhona kovan kapitalismin ikeessä taistelevalle barbaariseen rasismiin perustuvalle ihmisvastaiselle rakenteelliselle sorrolle, mikä on jähmettänyt maan ensimmäiseen kiusaaja- ja kusetusluokkaan, mitä ihmisyyden tahallisessa väärinymmärtämisessä ja ihmisvastaisessa toiminnassa valtaapitävät rikkaat taustajoukot voivat mielin määrin tehdä koko ajan väittämällä tekevänsä muuta kuin mitä tekevät - hyvin kristillinen ongelma lajissaan Paavalin tuskaisin sanoin: miksi en tee sitä hyvää, mitä haluaisin, vaan sitä pahaa, mitä en haluaisi?

Tätä pinnanalaista vihamielisyyttä ja kaiken elävän jähmettynyttä suhdetta varioi tarkasti amerikkalaista mustien ahdistavaa sielunmaisemaa romaaneissaan kuvannut, itsekin musta älykkökirjailija sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut, Toni Morrison (hänestä on digivallila.comissa kirjoittamani laajempi essee vuodelta 2020) romaanissaan "Tervanukke" (Tammi 1982), kun talon tulehtuneen ilmapiirin laukaisee odottamaton tapahtuma: sinne murtautuu karkuteillä oleva musta mies ja häntä ei ajeta pois, vaan hänestä tulee yksi tarinan tärkeä osa. Kirjan lopussa musta mies Son pinkaisee pakoon "täyttä vauhtia, täyttä vauhtia, sivuilleen katsomatta, täyttä vauhtia, täyttä vauhtia...", mikä kuvaa hyvin ainoaa mahdollisuutta, mikä mustalla miehellä on jähmettyneen kauhumielen valtaamassa valkoisen miehen amerikkalaisessa painjaisessa, missä hänellä on valittavanaan vain joko köyden ja puukon välillä; juokse ja katoa, sillä muuta et voi etkä siltikään pääse meistä eroon edes kuolemassa, kuten Capitol-kukkulalle trumpistien toimesta viime viikon mellakoiden aikaan tuotu valkoisen vallan symboli, hirttopuu hirttovalimiilla silmukalla, osoitti.

Romaanin vastakohtien maailman voi nähdä peilaavan hyvin myös amerikkalaisen valkoisen unelman vaiettua puolta, rasismia ja väkivaltaa, mikä hakee oikeutuksensa cromwellilaisesta puritanismin kaikkialla muissa kuin itsessään ja lähellään vainuamassa pahuutta, julmuutta, turmeltuneisuutta ja pahennusta, lisättynä ehdottomalla mustavalkoisuudella ja englantilaisella totuuskäsityksellä, joka ei ole yksinkertainen tai helposti selitetty ja ymmärretty tai tarjoa milloinkaan mitään selkeää ja puhdasta ratkaisua. Ongelman alkujuuren voi katsoa alkaneen niinkin kauan sitten, kuin Englannin uskonpuhdistuksesta, jolloin paavi ja paavillisuus saivat kyytiä, mutta tilalle syntyi kova ja tiukka (paavillinen) protestantismi. Samoihin aikoihin sosiaalinen todellisuus (social imaginary) alettiin ymmärtää joukoksi inhimillisiä tapoja ymmärtää yhteisöllisyyttä. Samalla alettiin ymmärtää myös jokaisessa yhteisössä löytyvän luonnollista retoriikkaa: puhuja käyttää kieltä tietoisesti suostuttelun ja taivuttelun välineenä, eli joukossa tyhmyys voi tiivistyä tappavaksi aseeksi, jos on joku, joka osaa sen sellaiseksi puheillaan virittää.

Ja Yhdysvalloissa on, sillä siellä ymmärrettiin ensimmäisten joukossa, miten modernin mielen voi lastata menneen ajan umpimielisyyksillä ja käskyillä kristinuskon uusien tulkintojen nimissä ilman, että ihmismieli olisi herännyt sisäiseen varoitusääneen. Näin retoriikasta ja estetiikasta tuli tärkeä välinen ihmisten orjuuttamisessa ja ihmisten häämäämisessä toimimaan omia etujaan vastaan hyvässä luulossa toimivansa oikein oikean asian puolesta. Kyseessä on ns. "renessanssin käännä vika eduksesi"- retoriikka sekä "paradiastole", jo antiikin ja etenkin renessanssin retoriikassa laajasti käytetty menettely, jolla voi devalvoida hyveitä ja revalvoida paheita; toisin sanoen osoittaa, että hyvänä pidetty ei välttämättä sitä olekaan, kun taas pahana pidettyäkin voi joiltakin kannoilta puolustaa (jesuiittamaisesti, jos siitä on hyötyä itselle ja omille päämäärille). Pitää tutkia ja kysyä uskomusten identifioinnin ja niiden selityksen tarpeellisuutta, sekä sitä samaa, mitä uskomusten ja tarkoitusten loogisen yhteyden selvittämisen välttämättömyyttä voi vain uskomuksiin paneutumalla arvioida tarkasti: mitä tarkoitukset todella tai todennäköisesti ovat? Näin on mahdollista saada selville, mitä nämä tarkoitukset saattoivat ehkä olla. Tämä ei ole yksinkertaista kuten olemme nähneet Trumpin harjoittamasta halvasta, mutta ovelasta täsmävalehtelusta ohi suuren yleisön tarkasti valikoimalleen kohderyhmälle, joukolle vähä-älyisiä, (perskarvanraaputtajia) mutta kovaäänisiä ja vaarallisia tatuoituja kuulapäitä: väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella, pitää vain kiinnittää huomio kulloinkin tarjolla olevaan ihmisten mentaaliseen maailmaan, ja ihmisten empiiristen uskomustensa maailmaan sekä "löysiin puheiseen (luonnollinen retoriikka)", kuten Trump on tehnyt kaukaohjatessaan mini-Trumpit trumpisteiksi (miksi ne huutaa aina kurkku suorana typeryyksiä ja näyttää isoilta kadoksissa kulkevilta lapsilta?), avaamalla heidän vihan ja katkeruuden kanavansa tyhmyyttä ja ilkeyttä uhkuvissa törkypuheissaan.

Human Rights Watchin johtajan, Kennet Ruth Hesarin Vieraskynä -palstalla 20.1.2108 otsikolla "Vihan lietsominen herättää vastareaktioita" kirjoittaa siitä, miten vielä "vuosi sitten (2017)" kun Trumpista tuli Valkoisen talon isäntä, autoritaaristen populistien maailmanlaajuinen hyöky näytti vääjäämättömältä: "Poliitikot, jotka väittivät puhuvansa kansan nimissä, hankkivat kannatusta tuomitsemalla vähemmistöjä, nousivat ihmisoikeusperiaatteita vastaan ja valoivat epäluottamusta demokraattisia instituutioita vastaan. Monissa maissa ilmennyt vastarinta on sittemmin muuttanut tällaisten populistien tulevaisuuden epävarmemmaksi. Siellä, missä vastarinta on vahvaa, populistien eteneminen on ollut vähäistä. Ranskassa nähtiin selkeä käänne." Kenneth Roth muistuttaa käyneen huonosti aina niille poliitikoille, jotka lähtivät kilpaan populistein kanssa jäljittelemällä näiden esittämiä kantoja; loppujen lopuksi he vain vahvistivat populistien esittämiä kantoja. Populistit siis menestyvät, jos valtavirtaan kuuluvat poliitikot toistelevat vihaa ja syrjintää hehkuttavia viestejä. Periaatteisiin nojaava vastustus on osoittautunut tehokkaammaksi kuin laskelmallinen jäljittely.

Rothin viesti on selkeä vaikka skeptistä suvaitsevaisuutta pidetään nykyajan ei- toivottuna häiriötekijänä: ihmisoikeuksia voidaan suojella populistien ja itsevaltiaiden hyökkäyksiltä, mutta siihen tarvitaan demokraattista valtiota (Suomi on valtioiden demokraattisuutta mittaavan Freedom Hausen mukaan yksi kaikkein demokraattisimmista maista pisteillä 100/100 huolimatta vihaa ja eripuraa lietsovista persuista), ja sanavapautta sekä vapaita valtamedioita. Silloin Rothin mukaan on nojattava periaatteisiin ja lakattava antamasta periksi: on sitouduttava asiaan, eikä epätoivolle saa antaa valtaa. Rationaalisten argumenttien pätevyys ei näet riipu siitä, kuka ne esittää kenelle, tai missä yhteydessä. Kyse on myös hyveellisyydestä, jota ei voi saavuttaa ilman, että ponnistelee oikean ja vapaan tiedon saamiseksi ja sen puolesta niin koti- kuin ulkomaillakin esimerkiksi Amnesty Internationalin riveissä. Jo Aristoteles sanoi että retoriikka ja etiikka liittyivät toisiinsa. Cicero muistutti vielä viisaasti, että vaikka asia oli monimutkainen, jotkut asiat olivat loogisesti pääteltynä todennäköisiä ja jotkut taas eivät. Tämän pitäisi olla selkeä ohjenuora kaikille niille järkeville poliitikoille, jotka haluavat vahvistaa hyvää pahaa vastaan tuomitsemalla ja eristämällä Suomen Trumpit. Ei siitä ole pitkää aikaa, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan hidasjärkinen ja uskonnollinen fundamentalisti(persu)puheenjohtaja kertoi kaikelle kansalle televisiossa ihailevansa Trumpia.

Ciceron aika ei itse asiassa eroa kovinkaan paljon omasta ajastamme. Cicero opetti ja kirjoitti puheesta, jota esitettiin taitavasti vaikuttamismielessä kokouksissa ja kansalle. Se oli aikansa ykkösvaltamedia - meidän aikamme ykkösvaltamedia on ollut televisio. Meidän tulisi ottaa oppia kreikkalaisen taiteen kultakaudesta (n.350 eaa-300 jaa.), jolloin taiteen ja filosofian keinoin maailmaa ei vain nähty toisin, vaan se myös kuvattiin niin. Esimerkiksi sen ajan valtamediat eli komediat sijoitettiin nurinkuriseen todellisuuteen, joka salli yksilöille sekä rohkean pohdiskelun, että myös terveen itsensä epäilyn. Marcus Aureliuksen mukaan elämässä oli etsittävä mielen tasapainoa, siksi juuri sanavapauden tulisi olla mahdollisimman rajoittamaton. Tämä kysymys on ollut kuin veteen piirretty viiva siitä lähtien, kun John Stuart Mill kirjoitti vapaudesta, kirjassaan "On Liberty -Vapaudesta". Millin ohjeet ovat kuin suoraan Capitolilla törmäilleelle Trumpille. Hänen mukaansa valtio ja yhteiskunta olivat oikeutettuja rajoittamaan yksilön toimintaa vain siinä tapauksessa, että hänen toiminnastaan on haittaa toisille ihmisille. Juuri siksi kysymys Trumpin erottamisesta ei ole mikään pikkujuttu. SE ON TEHTÄVÄ, JOS HALUAMME PALAUTTAA USKON HYVÄÄN JA IHMISIIN, vaikka se kuulostaa naivistiselta nyyhkytarinalta. SE ON TEHTÄVÄ MYÖS SIKSI, ETTÄ IHMISET HERÄISIVÄT PERSU-UHKAN EDESSÄ, ENNEN KUIN SE ON LIIAN MYÖHÄISTÄ, SILLÄ HE EIVÄT OLE MITÄÄN MUKAVIA JA KAIKILLE HYVÄÄ HALUAVIA, VAAN TRUMPILAISIA HULLUJA HALUAMASSA VAIN ITSELLEEN HYVÄÄ; MINKÄ HE SAAVAT RAJOITTAMALLA MUIDEN - SUUREN ENEMMISTÖN - HYVÄÄ!

Persut mellastavat tietämättömien ja kaikkeen tyyttymättömien vanharaamatullisen agraariajan hallitsemalla "silmä silmästä"-retoriikan umpioittamalla maaseudulla suuren maailman malliin periaatteella: siellä missä tietoa on vähän, on uskomuksia vähän ja siellä missä on tietoa paljon, on uskomuksia vähän. Ja siellä missä on tietoa paljon, on myös tervejärkisyyttä, ymmärrystä ja yhteistyökykyä paljon - tai ainakin enemmän. Yhdysvallat on jakaantunut vahvasti liberaalien suurkaupunkien kuplassa eläviin ja syvällä pysähtyneen maaseudun vanhoja moraaliarvoja kannattaviin sekä jumalaan uskoviin vanhanajan ihmisiin, joille perinteiset arvot ja roolit ovat pyhiä asioita, ja kaikki muu kauhistutava yritys horjuttaa aitoamerikkalaiseksi kutsuttua valkoisten protestanttijälkeläisten kulttuuria. Näin on ollut siitä lähtien, kun valtaan nousi 1932 demokraattisen puolueen liberaalisiipi ja New Deal. Rasistinen, nais-, homo- ja muukalaisvihamielinen äärioikeistolaisuus on tänään vahvassa nousussa Yhdysvalloissa osin juuri törkyä viljelevän ja selvästikin itse kannattajiensa tavoin häiriintyneen Trumpin ansiosta. Trump villitsee osin siksi, että on yhtä karkea ja ohittaa tosiasiat yhtä luonnollisesti kuin heikosti koulutetut faninsa, jotka kuvien perusteella kuuluvat alimpiin ryhmiin. Tämä äänekäs helposti kusetettavien luokka pitää samalla sekä hauskaa oluenjuonnin ohella että purkaa osattomuuttaan ja vihaansa sokeasti, ja usein myös valitettevasti tappavasti, kaikkeen ympärillään. Amerikkalainen äärioikeistolainen, suurella rahalla tuettu retoriikka on kohta sata vuotta toitottanut tälle ryhmälle, ettei sen pidä vaatia itselleen samanlaisia hyvinvointivaltion vapauksia ja palveluita kuin meillä Euroopassa, lähtien ilmaisesta kouluruokailusta ja tervenhuollosta, koska se on kommunismia, vaikka se ei sitä ole, mutta sen maksaisivat veroilla hyvätuloiset, joiden "oikeuksia vastaan" laajat hyvinvoiltivaltion aputoimet olisivat, koska ykstyinen hyvä vaarantuisi siitä, että sen saavuttaisivat kaikki muutkin ryhmät kuin vain harvat ja valitut - etupäässä valkoinen keskiluokka. Tätä taustaa vasten Trumpin valinta olisi ollut epätodennäköisempi, ellei sitä ennen olisi ollut Obaman liberaalihallinto, jonka vastareaktiona Trump ratsasti valkoiseen taloon.

On nurinkurista, että puritanismi syntyi osana uskonpuhdistusta ja katolisen liigan vallan väärinkäyttöön kyllästyneen vapaamielisyydestä haaveilleiden ihmisten keskuudessa, sillä puritanismia (paitsi Pensylvaniaan Deleware-joen suistoon levinnyttä kveekari-haaraa: heille Uusi Testamentti oli rakkauden tekoja ja siksi he tekivät siitä omissa elämissään totta. Toisaalta kaikki kveekarit ja heidän jälkeläisensä eivät olleet, kuten Watergate-skandaalin takia eroamaan joutunut Richard M. Nixon) ei voida pitää vanhatestamentillisena lain hengen korostajana minään kristillisenä lahkona, vaan eräällä tavalla modernin hengellisen idiotismin, juuri sen saman, minkä kourissa Yhdysvallat kamppailee, ymmärtämättömänä, tuomitsevana ja ikävänä isänä, joka ei palkitse vaan rankaisee ja tarvittaessa tappaa, onhan heillä siihen omasta mielestään korkeimman tahon suostumus puolustaessaan suurta asiaansa Jehovan taistelevina palvelijoina toisuskoisista välittämättä (mustista ja punaisista) - pakanoista nyt puhumattakaan.

Oikeiston perinteisten roolien ja arvojen suurin uhka ja haaste oli 60-luvulla ihmisoikeusliikkeen vapaustaistelun, Vietnamin vastaisuuden ja eri vähemmistöjen esiinmarssin jälkeen se kulttuurinen repeämä, mikä alkoi määritellä amerikkalaisuutta uudella, ei perinteisellä tavalla sekä korkeimman oikeuden joutuminen liberaalituomareiden käsiin. Tätä kehitystä vastaan sydänmailla alettiin vastustaa ja se tuotti tuloksena uusoikeiston kapinan, mikä on myös törkeä osa taitavasti oikeiston eri kentillä kalastelevan opportunistisen Trumpin polttoainetta, sillä nimenomaan juuri näiden poliittisesti kiihkeiden tunteiden tulkitsija hänestä on tullut. Osana tätä taktiikkaa presidentti Obama otettiin maalitauluksi syyttämällä häntä kristinuskonuskon- ja amerikanvastaiseksi muukalaiseksi, joka ymmärsi islamia ja yritti Obamacarella ujuttaa sosialismin Yhdysvaltoihin maksumiehinään korkean yritysveron kautta tavalliset amerikkalaiset osakkeenomistajat. Kapina onnistui. Vuoden 2010 kongressivaaleissa republikaanit saivat suurimman vaalivoittonsa sitten vuoden 1938 vaalien. Kapinan kärjessä olivat ns. sydänmaat, jotka ovat sekä fyysisesti että mielikuvana olemassa oleva konservatiivisesti ajattelevien ja toimivien ryhmä maantieteellisesti, että vanhoillisten ihmisten mielissä. Vasemmiston Occupy-liikkeen vastavoimaksi syntynyttä teekutsuliikettä pidetään kolmantena 1930-luvun jälkeen syntyneenä sydänmaiden kapinana maassa, jossa konservatiiveiksi ilmoittautuu 36 prosenttia väestöstä ja liberaaleiksi vain 24 prosenttia. Kartalla sydänmaat ulottuvat Illinoisista ja Wisconsista alas Missouriin ja länteen päin aina Pohjois- ja Etelä-Dakotaan sekä Wyomingiin saakka.

Yhdysvallat on perustaltaan hyvin arvokonservatiivinen maa, missä John Kennedyn, Bill Clintonin sekä Barack Obaman tapaiset keskitietä kulkeneet liberaalipresidentit ovat harvinaisuus. New Yorkissa konservatiiveja on vain muutama prosenttia vähemmän kuin liberaaleja. Yhdysvaltojen 50:stä osavaltiosta konservatiiveja on liberaaleja enemmän 44 osavaltiossa. Tästä on kysymys miksi Trump uskaltaa puhua ja puhuu tahallisen tarkoituksellisesti suoraan joko ilta näiden sydänmaiden konservatiivien populistisiin sydämiin. Yhdysvaltojen konservatiivinen liike on laaja. Perinteisen keskitien konservatiivisuuden lisäksi siihen kuuluvat myös äärioikeiston Ku Klux Klan, kristilliset ääriliikkeet kuten evankelistat sekä kristillinen uusoikeisto, uusnatsit, äärioikeistolaiset Steven Bannon ja älykköjen neokonservatismi. Teekutsuliike yhdisti ideologisesti kaikkia näitä, sillä se vastusti verorahojen käyttöä terveydenhuoltoon ja taloudelliseen elvytykseen, ollen samalla kuin yhteinen juuri 70-luvun laajan verokapinan päivitys.

Richard Hofstadterin psykopatologiaolettamuksen mukaan konservatiivit kärsivät jonkinasteisesta mielenvikaisuudesta ja suhtautuvat siksi vainoharhaisesti ympäristöönsä. Martin Lipset puhui konservatiivisuudesta statusahdistuksena niille, jotka kokivat nopeiden muutosten keskellä omat saavutetut etunsa ja kulttuurisen asemansa uhatuiksi. Mutta millaisia ihmisiä he ovat? Trumpille vaalit hävinnyt Hilary Clinton aliarvioi heitä kampanjassaan kutsuen heitä "korillisena surkeita tapauksia". He eivät halua liittovaltion tunkevan nenäänsä heidän yksityiselämäänsä ja säätelevän liikoja yksityistä yrittämistä erilaisilla laeilla ja veroilla. He kokevat "tasavaltansa olevan kuolemassa" ja kutsuvat itseään "jättäkää meidän rauhaan"-koalitioksi.

Paskanpuhuminen ja humpuuki, Trumpin tavaramerkiti ovat suurin ongelma ja uhka myös tulevaisuudessa. Humpuuki on erityisesti rehentelevien sanojen tai tekojen avulla tapahtuvaa harhauttavaa väärän kuvan antamista toimijan omista ajatuksista, tunteista tai näkemyksistä tavalla, joka ei suoranaisesti ole valehtelua. Kysymys on silti järeä eli tahallisesta merkitysten sekaannuksista romantiikan ja valistuksen ylisanojen kyllästämässä maailmassa, mikä puhuu tänä päivänä enemmän tunteella tunteista kuin koskaan olemassaolonsa aikana, mutta millä tavalla? Siirappisesti tuotteistettuina halpoina, ja haalistuneina kopioina siitä mitä ne oikeassa elämässä ovat etteivät ne herättäisi nukkuvaa karhua. Romanttinen lässytys on lähisukua totuudenjälkeisen ajan humbuukille. Esimerkiksi klassisen hellenistisen skeptisismin vakiinnuttaja Khrysippos sanoi, että tiedämme kyllä, mistä puhumme puhuessamme tunteista, mutta emme yhtä ilmeisesti tiedä mitä tunteet todella ovat. Tämä tietämättömyys oli hänen mukaansa merkittävin este niistä parantumiselle.

Humpuuki kuului aikoinaan vanharaamatulliseen retoriikkaan Suomessa, mutta on hävinnyt melkein kokonaan puhutusta kielestä. Humpuukin käsitettä voi avata hieman Princetonin yliopiston emeritusprofessori Harry G. Frankfurtin vuonna 2006 suomennetun kirjan "On bullshit-Paskapuheesta"-kirjan tavoin. Kirja jankkaa saman asian ympärillä muuttuen itse paskapuheeksi paskapuheesta, kun se väittää heti aluksi useamman meistä luottavan lujasti siihen, että tunnistamme paskapuheen ja osaamme siksi jättää sen omaan arvoonsa - väite, joka tuntuu paitsi tuulesta temmatulta niin myös huonosti perustellulta ja vielä huonommaksi motiiviksi kirjoittaa aiheesta kokonainen kirja. Kirjan parasta antia on kuitenkin ansiokas PASKAPUHEEN JA VALEHTELUN erottaminen. Harry G. Frankfurtin mielestä paskapuhe ei nimittäin varsinaisesti vääristä asioita, joihin se viittaa, eikä liioin puhujan käsityksiä niistä, kun taas valehtelu antaa tahallaan väärän kuvan näistä asioista - olemalla perätöntä: "Koska paskapuheen ei tarvitse olla perätöntä, vääristämisen päämäärä on toinen kuin paskapuheen tapauksessa. Paskanpuhuja ei välttämättä pimitä - tai yritä pimittää - meiltä sen enempää tosiasioita kuin omaa käsitystään niistä. Sitä vastoin hän kyllä pyrkii salaamaan meiltä toimintansa tavoitteet. Hänen ainoa välttämätön tunnusmerkillinen piirteensä on, että hän antaa jollakin tavalla väärän kuvan siitä, mihin hän oikein pyrkii."

Kirjoittaja väittää paskapuhujan ja valehtelijan erottamisen ongelmaksi, sillä molemmat heistä osaavat antaa väärän kuvan itsestään siinä, että he muka pyrkivät totuuteen; molempien onnistuminen riippuu siitä, kykenevätkö he hämäämään meitä tässä ajassa: "Mutta valehtelija salaa sen itseään koskevan tiedon, että hän yrittää estää meitä saamasta oikeaa kuvaa todellisuudesta; meidän ei tule tietää, että hän tahtoo meidän uskovan jotain, mitä hän itse pitää perättömänä. Paskanpuhuja puolestaan salaa sen itseään koskevan tiedon, ettei hän ole kovinkaan olennaisesti kiinnostunut väitteidensä totuusarvosta." Kirjoittaja väittää lopuksi, että on mahdotonta valehdella, ellei itse usko tietävänsä totuutta; valehtelijan tapauksessa on hänen mukaansa välttämätöntä, että hän pitää väitteitään epätosina. Pitääkö tämä paikkansa Trumpin kohdalla? Ei ainakaan hänestä paljastuskirjan kirjoittaneen veljentyttären mukaan: Trump kulkee omassa paskanpuhumisen luokassaan patologisena valehtelijana. Ja vaikka paskanpuhumisen juuret ovat kristinuskossa, on sillä vahvat perinteet kansan syvien rivien keskellä sutkissa tarinankertojissa, joita ei ole koskaan kiinnostanut uhrata hyvää kehitteillä olevaa tarinaa sen enempää toden kuin epätoden puolelle, koska kertoja ei välitä siitä, kuvaavatko hänen sanomansa asiat todellisuutta vai eivät.

Augustinus ei pitänyt paskanpuhujia valehtelijoina, koska paskanpuhujat kertoivat niitä itsensä huvittamiseksi ja silkasta rakkaudesta paskanpuhumiseen vailla hyötymistarkoitusta. Humpuukin viljeleminen eli paskanpuhuminen ja sen vahingolliset vaikutukset ovat mahdollisia sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat joko pakolla tai vapaaehtoisesti antaneet muille vallan päättää siitä, mitä ja millä tavoin he saavat mistäkin asioista ajatella. Näistä samoista asioista puhui - hieman eri sanoin - Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori sekä Jyväskylän ja Joensuun yliopiston dosentti, Risto Eräsaari, tieteen päivillä 7.1.2011 esitelmässään kontingenssin käsitteestä, joka julkaistiin "Tieteessä tapahtuu"-lehden numerossa 5/2015. Esitelmänsä aluksi Eräsaari kertoo englantilaisesta valokuvaaja Richard Longista, joka teki vuonna 1967 suoran polun niityn halki kävelemällä moneen kertaan edestakaisin ja lopuksi dokumentoi sen valokuvaamalla. Teos sai nimekseen "A line made by Walking". Kun Eräsaari katsoo teosta, hän huomaa esineiden sijainnin ja etäisyyden, kolmiulotteiseen näkövaikutelmaan nojautuvan perspektiivin, vääntyvän kieroon ja harhaan: "Samalla perspektiivi tulee tässä kuvaannollisessa esityksessä ainutlaatuisella tavalla esille. Kuva esittää mielensisältöä heijastavaa projektiota, ja samalla sitä, että ihmisen silmä näkee maailman projektiona. Maisemaan kävelty viiva asettaa kuvapinnan eri osat tasa-arvoiseen asemaan keskenään niin, ettei katsoja enää saa tutun perspektiivin välittämää informaatiota. Myös kontingenssia voi luonnehtia ominaislaaduksi, jossa kadotetaan etukäteen sovittu tai totuttu perspektiivi."

Eräsaaren mukaan kun näin käy, silmä ei enää hahmota yksinomaan visuaalista tai tilallista näkemystä, vaan luovuttaa käsitteellisen näkökulmansa nojalla mahdollisuuden nostaa pöydälle ajattelutavan erityisyyttä arvioiva kiistanalaisuus ja asettaa umpikujaan ajautuneelle normatiiviselle teorialle vaihtoehto: "Uusi perspektiivi voi irrottaa, erottaa tai vapauttaa meidät siitä ehdollisuudesta ja sidonnaisuudesta, jolla taustaoletusten muutoksia reflektoimatta selitetään, mitä me olemme, ajattelemme ja teemme. Tärkeät asiat voi toisinaan tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa väläyksessä - todellisuudessa, joka irtoaa symmetrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista (Robert -Grillet), sallii uusien nimien kokeilun asioille vähän niin kuin nainen sovittaa kaupassa hattuja (Becket), antaa välähdyksen ajan sisällä tapahtuvasta ankkuroimattomasta olemisesta (Joyce)." Risto Eräsaari kehittelee eteenpäin kontingenssin teemaa katsomalla myös taakse, jolloin ei tapahtunut niin paljon. Silloin Eräsaaren mukaan kontingenssin teema saatettiin liittää laaja-alaiseen maailman varmuuden tavoitteluun ja vapaaseen tahtoon: "Nykyjään kaikki on taas muutoksessa ja uutuuksia tulee jatkuvalla syötöllä, joten se liitetään ajallisen ymmärryksen muutokseen, ennustamattomiin tapahtumiin ja maailman synkkenemisen synnyttämiin enemmän tai vähemmän traumaattisiin kokemuksiin. Kaoottisuuden ja tilapäisten syiden armoille joutumisen itsestäänselvä vastavoima on järki ja suunnitelmallisuus."

Eräsaaren mukaan "kontingentin (tarkoitetaan yleisesti asiantilaa, väitelausetta tai tapahtumaa (kiistellymmin objektia) joka on mahdollinen, muttei välttämätön. Kontingenssi ei kuitenkaan suoraan tarkoita mahdollisuutta, sillä voi olla mahdollinen, mutta välttämätön asiantila tai olio) monimuotoisuus, vaihtelevuus ja ambivalenssi tunkeutuvat aina jollain tavalla ajan menoon: "Eihän kaitselmuksen taskulamppukaan voi näyttää pimeässä kuin seuraavat askeleet. Kontingentti satunnaisuusasetelma - se että asiat eivät ole välttämättömiä tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa tai tehtävissä toisin - ei näin ollen oikein voi olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava jollain tavoin kerrostunut. Lisäksi odotukset lomittuvat toisiinsa ja asioiden keskellä olevalle kontingentti mahdollisuus voi ilmaantua intuition tuloksena." Eräsaari on löytänyt satunnaisuuden, joka voisi olla hänen mukaansa toisin ja joka sen vuoksi on hänen mielestään meidän muutettavissamme, maailman kohdusta suurten taiteilijoiden ja ajattelijoiden työn hedelmänä. Eräsaarelle satunnaisuudessa ei ole kyse vain valveunen tai välähdyksen kaltaisista, vielä ilmassa leijuvista, lentomahdollisista ajatuksista, joita ei voi peräänkuuluttaa, vaan myös välialueina, kokeiltavuutena, piilevyytenä ja aavisteltavuutena näyttäytyvästä kvalitatiivisesta toivosta: "Satunnaisuus, joka voisi olla myös toisin, ei toisaalta juuri tämän takia olekaan meidän muutettavissamme, vaan se on este tai ikävä asia, joka aiheuttaa hälyä, haittaa ja harmia."

Tämä ikävä asia on kohta viisi vuotta ollut Trump, joka on edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosin sanoin sairas, vaarallinen ja epämiellyttävä valehtelija eikä ole oppinut häviämään tavallisesti kuten me muut. Ehkä terveisenä (sillä tämä on digivallila.comin viimeinen Trump-kirjoitus, koska olemme filosofis-kulttuurinen uuden ajan airut emmekä mikään tylsästi poliittista historiaa kommentoiva eilisen kopiotodellisuuden jämä) Trumpille ja turmpilaisille tämä jäähyväiskirjoitus ajatuksella, aina voi yrittää muuttua punnitsemalla ajatuksiaan, sillä koskaan ei ollut Epikuroksen mielestä liian aikaista tai myöhäistä etsiä terveyttä ajattelusta sielulleen. Epikuros sanoi, että se joka väittää, ettei vielä ole tullut filosofian aika tai että se on jo mennyt, on sellainen, joka sanoo, ettei vielä ole onnellisuuden aika, tai että se on jo ohi: "Sekä nuoren että vanhan on harjoitettava filosofiaa; nuoren siksi, että hän vanhetessaan saisi nuoruutta hyvistä asioista muistaessaan kiitollisuudella mennyttä, ja vanhan siksi, että hän olisi samalla kertaa sekä nuori että vanha katsoessaan pelolla tulevaisuuteen."