Amerikkalaista koirapillipolitiikkaa Reaganin hengessä

Teksti Harald Olausen

Taas Ylen teemalle suurkiitos Reaganin (The Reagans, Yhdysvallat 2020) neliosaisesta dokumenttisarjasta, joka parhaillaan on katsottavissa Ylen Ateenasta. Dokumenttisarja on lajissaan ainutlaatuinen lisä Reagan-mytologiaan, mikä on kyyninen demokratiaa kohtaan ja missä Reagan on omassa roolissaan julma ja epäoikeudenmukainen presidentti, joka toteutti kieroa politiikkaa rikkaiden hyväksi. Ennen kaikkea se on paljastava näyttäessään sen kovan Reaganin, joka vastusti heikompien auttamista ja teki kaikkensa saadakseen rikkaille enemmän valtaa ja rahaa köyhien kustannuksella riisumalla heiltä kaikki mahdolliset verorahoin tuetut palvelut ja tukimuodot.

Reagan näyttäytyy sarjassa juuri sellaisena asioista mitään tietämättömältä nukkehallitsijalta, kuin mitä hänen medioissa kirjoitettiin olevankin. Reagan oli tärkeä julkisivu amerikkalaiselle ahneudelle ja sitä toteuttavalle koirapillipolitiikalle. Idea on sumuttaa äänestäjiä ja johtaa harhaan keräten ääniä sellaisilta, joiden etuja vastaan hänen politiikkansa käytännössä toimii ilman, että harhaanjohdettu edes ymmärtää asian oikean laidan. Hän kertoi satuja televisiossa amerikkalaisille köyhien ja heikompien kärsivän omasta tahdostaan. Syy oli hänen mielestään yksilön turmeltuneessa moraalissa, ei järjestelmässä tai rikkaiden ahneudessa.

Esimerkiksi rasistisessa valkoisessa Amerikassa kielen avulla voitiin vastustaa integrointia periaatteessa. Siinä Reagan oli mestari. Hän puhui kauniita mutta teki heti selän käännettyään ikäviä asioita juuri sanomiaan vastaan. Esimerkiksi, kun hän antoi ymmärtää, ettei integroinnilla ollut mitään tekemistä ihonvärin kanssa. Sanoman piiloviestissä hän antoi ymmärtää toisin käyttäessään koodikieltä valkoisille kannattajilleen sosiaalisen vihan synnyttämiseksi teeskennellen muuta.

Onneksi television voima on haastattelujen ja ainutlaatuisen arkistomateriaalin kautta näyttää millainen ihminen oikeasti on. Reaganit näyttäytyvät tässä dokumenttisarjassa, jos mahdollista, vieläkin vastenmielisimmiltä ja pinnallisilta b-luokan näyttelijöiltä, kuin heidän on sanottu asioita läheltä seuranneiden piirissä olleen; Ronald sekava höpsö ja Nancy tiukkapipoinen sekä taikauskoinen määräilijä.

Reagan käytti rasismia, konflikteja ja vihaa strategiana, jolla hän yllytti äänestäjiä toisiaan vastaan voittaakseen vaalit. Koirapillipolitiikkaa parhaimmillaan oli se, että Reagan onnistui saamaan valkoisten äänestäjien keskuudessa sanomansa perille tulevana presidenttinä, joka ei panisi tikkua ristiin kansalaisoikeuksien puolesta tai mustien aseman parantamiseksi, vaikka puhuikin muuta. Mutta mikä pahinta. Hän oli miesmuistiin pahin ja samalla amerikkalaiselle demokratialle vaarallisin presidentti. Ilman Reagania Trump ei olisi ollut mahdollinen.

Reagan oli amerikkalaisen ison rahan johtaman äärioikeiston koepallo siitä, kuinka pitkälle amerikkalaisten mieli ja demokraattiset instituutiot kestävät gangsterimaista peukalointia. Hän oli myös suuryhtiöiden äänitorvi pientä ihmistä vastaan kuin suoraan John Grishamin koskettavista oikeussalidraamoista isoa saastuttavaa yhtiötä vastaan taistelusta. Reagan loi poliittisia vastakkainasetteluja demonisoiden köyhyyden sekä vähemmistöt ja oli vähällä tuhota koko amerikkalaisen keskiluokan hyvinvoinnin rajuilla leikkauksillaan.

Reaganin voima oli siinä, että hän oli hyvä ja sympaattinen esiintyjä, joka sai meidät unohtamaan itse asian, mistä hän puhui ja siksi hän oli korvaamaton apua amerikkalaisen suuryritysten johtamalle demokratian vallankaappaukselle. Reagan oli oikea mies antamaan kasvot ihmisvastaiselle politiikalle, jota Reaganin hallinnon liikemiehet tekivät riisuessaan amerikkalaisen yhteiskunnan kaikista mahdollisista verorahoilla tuetuista julkisista palveluista köyhille ja alemmalle keskiluokalle.

Reaginin retoriikassa ihmisellä ei ollut mitään merkitystä. Reaganille valtio oli ongelma, koska amerikkalainen oli tottunut Rooseveltin ajoista lähtien hyvinvointia verotuksen kautta tasaisesti jakavaan yhteiskuntaan. Valtio oli uhka rikkaille. Se sääteli, verotti ja synnytti uusia vallankäyttäjiä. Juuri siksi Reagan ei kiinnittänyt mitään huomiota tavallisten ihmisten tarpeisiin eikä hänen hallintonsa kuunnellut heitä. Ensi töikseen Reagan julisti sodan valtiolle toteuttaen mittavat ylimpien tuloluokkien veronkevennykset, jotka olivat merkittävin tulonsiirto sitten 1930-luvun laman rikkaiden hyväksi köyhiltä köyhdyttäen kansaa konkurssin partaalle. Reagan leikkasi yli 30 miljardia amerikandollaria köyhien sairasvakuutuksesta ja vähävaraisten perheiden tuesta ja kouluruokailusta sekä ruokakuponkiohjelmasta ajaen köyhät pahimpaan ahdinkoon sitten Suuren laman.

Amerikkalaiset heräsivät kylmään reaganismiin vasta kun se oli liian myöhäistä. Yhtäkkiä Amerikka ei enää toiminutkaan. Rikkaita epäoikeudenmukaisesti suosivasta ja köyhiä sortava kova reaganismi oli järkytys koko maalle. Reagan halusi lopulta viedä kirjaimellisesti köyhiltä kengätkin jalasta, jotta hänet valtaan nostanut rikas eliitti olisi saanut vielä enemmän. Sarjassa näkyy myös miten vastenmielinen ja taikauskoinen Nancy-vaimo oli ohjaillessaan heikon miehensä ajatuksia ja päätöksi samaan aikaan, kun sai itse lainvastaisesti miljoonien dollarien edestä lahjuksina koruja ja pukuja yrityksiltä, jotka toivoivat saavansa sitä kautta myönteistä huomiota tuotteilleen.

Miksi he sitten olivat suosittuja? Reaganit eivät näyttäydy sarjassa kovinkaan älykkäiltä tai miellyttäviltä. Sen sijaan he antavat kasvot pinnalliselle kulutuskulttuurille ja mainetta ja mammonaa palvovalle ihmistyypille, jotka aivottomanakin voivat edetä aina korkeimpaan mahdolliseen päätepisteeseen Reaganien tavoin onnellisten sattumien kautta. Ikävintä on Reaganien asenne maailmaan: koska he olivat tavallisista lähtökohdista ja onnistuneet, he uskoivat ansainneensa kaiken omalla etevyydellään ja olevansa siksi etuoikeutettuja, joita eivät tavallisia ihmisiä koskevat säännöt tai moraali siksi rajoittaneet. Eikä kansa heitä erityisesti rakastanut. He olivat kautta aikojen Amerikan historian epäsuosituin ensimmäinen pari siitä huolimatta, että he olivat myös seuratuin.

Reaganin puheet ovat oma lukunsa. Ne kirjoitettiin huolella ja hyvin sopivaksi pehmeän Reaganin ulkoiseen habitukseen, vaikka sisälsivätkin kylmän suihkun kaikkia muita kuin suuryrityksiä ja rikkaita vastaan. Eräässä alkuaikojensa puheessa Regan murjauttaa varsinaisen vitsin, kun hän sanoo muistelevansa aikaa, jolloin konservatiivista älykköä pidettiin mahdottomuutena. Yleisö oli ällikällä lyöty, sillä puhuja itse oli yhtä kaukana älyköstä kuin keskiverto republikaanikin.

Reagan oli loistava puhuja ja esiintyjä, mutta Amerikan 1900-luvun tärkeimmät puheet olivat ja ovat edelleenkin demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin koko Amerikalle suunnattujen ja 4.3.1933 alkaneen Suuren laman lopettaneiden New Deal- puheiden sarja (löytyy Youtubesta), jotka valoivat uskoa ja toivat valoa epätoivoisten amerikkalaisten keskuuteen nostaen jälleen Amerikan sille raiteilleen, missä me muut olemme sen tottuneet sen jälkeen näkemään ennen Reaganin ja Trumpin kausia.

Amerikoissa puheoppiin oli kiinnitetty suurta huomiota jo kansakunnan alusta 1700-luvulta lähtien, jolloin alan perusteokset Aristoteleesta Ciceroon ja Quintilianukseen käännettiin englanniksi. Onpa Amerikan retoriikan isänä pidetty John Whiterspoon myös yksi Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, mikä omalta osaltaan kertoo miten läheinen, ja tuloksellinen, puhujien ja puheopin side Yhdysvalloissa syntyi samaan aikaan, kun kansakunta alkoi etsi itsestään ääntä ja omaatuntoa industrialismin kynnyksellä, hetkeä ennen sen hukkumista suuriin tehdassaleihin.

Voi sanoa, että uudet tavat ja uudet mediat, silloin lehdistö, radio ja nousussa oleva elokuva, yhdessä amerikkalaisen suoran kerrontaperinnön - etupäässä kirjailija Mark Twainin ja pragmaattisen filosofian amerikkalaisen isän, John Deweyn - myötävaikutuksella, vaikuttivat suuresti siihen mutkattomaan ilmapiiriin, mistä 1900-luvun alussa maahan syntyi uusi käytännöllinen retoriikan suuntaus ja oppiaine nimeltään "public speaking".

Yksi "public speakingin" hengessä kasvanut ja Rooseveltia neljissä vaaleissa innokkaasti tukenut demokraatti, oli nuori Ronald Reagan, jonka loistava puhujanura alkoi radion suorissa lähetyksissä urheiluselostajana. Tässä "public speakin"-koulussaan Reagan, jonka charmi oli tarttuvaa, esiintyminen itsevarmaa ja vaikuttavaa, oppi kaiken sen hyvän ja tuloksellisen puhumisen, mistä amerikkalainen ja varsinkin uusretoriikka silloin puhuivat.

Myöhemmin Reaganin elämän suunnan ratkaisi hänen 27.10.1964 televisiossa pitämänsä kuuluisa cicerotyyppinen vakuuttelu- ja faktapuhe Barry Goldwaterin puolesta "Valinnan aika (A Time For Choosing from The Ronald Reagan Presidental Library)", joka imaisi hänet lopullisesti politiikkaan ja republikaanisiiven oikeistosiiven yhdeksi näkyväksi tulevaisuudentoivoksi - ehkä siksi, että tämän puheen merkitys on se ovela tapa, miten Reagan sai ujutettua amerikkalaisen oikeistoretoriikan sisälle demokraattien omilla sanoilla ja tunneaseilla propagandistisen konservatiivivaihtoehdon suuria tunteita ja vuosikymmeniä kestäneelle, lähes nostalgisille ja voimakasta poliittista muutoshalua herättäneelle newdealille.

Reaganin Barry Goldwateria tukenut julkinen televisiopuhe on tietenkin hyvin kulttuuri- ja aikasidonnainen. Kukaan ei enää pitäisi niin pitkää ja tylsää faktapohjaista linjapuhetta. Viisi minuuttia olisi maksimi. Reaganin puheessa ei ollut aluksi yleisölle eikä liialle huumorille sijaa. Kyseessä oli kova taistelu ja sen ajan cicerolaiseen retoriikkaan kuului amerikkalaisissa poliittisissa puheissa löydä vastustaja kovilla faktoilla kanveesiin heti kättelyssä.

Puheensa aluksi Reagan tiedottaa pyramidimallin mukaan puheensa tärkeimmän viestin yleisölleen: hän on entinen demokraatti, joka tukee nyt republikaaneja, koska hänen on saanut kylikseen demokraattien typeryyksistä ja hänen mielestään republikaanit ovat ainoita, jotka voivat korjata maan kurssin oikealle, koska heidän ajatuksensa ovat uusia ja toimivia, mikä on tietenkin täyttä puppua; heidön ajatuksensa olivat vanhoja ja jo todettu jäytännössä toimimattomiksi - tai toimivan vain valkoisen kristityn ahtaasta raamatuntulkinnasta käsin.

Sitten seuraa pitkästyttävä kertaus vaalikampanjassa demokraattien syyksi laskettuja ongelmia sekä pakollinen sen ajan viittaus Vietnamin- sotaan, joka oli Kennedyn aloittamana riistäytymässä juuri käsistä. Sen jälkeen seuraa maailman oikeistoretoriikan huolella vaalittu lempilapsi konservatismin isänä pidetyn Edmund Burken hengessä - vastakkainasettelun ajan olevan ohi, Suomestakin tuttu hoettu mantra siitä, ettei ole oikeistoa eikä vasemmistoa, on vain valittavana joko ylä- tai alamäki republikaanien kylmiin tosiasioihin nojaavan politiikan johdolla.

Sitten seuraa sarja jokaiseen hyvään poliittiseen puheeseen, varsinkin kun vastapuoli ei ole vastaamassa, kuuluvia liioiteltuja syyttelyjä ja puolustuksia. Yleisö nauraa ja taputtaa vasta 8.04 minuutin kohdalla, mikä tarkoittaisi nykyaikana samaa surkeaa epäonnistumista.

Reaganin puhe on liian tukka ja asiapitoinen. Vasta 22 minuutin kohdalla Reagan saa ääneensä hitusen näyttelijän rentoutta ja lämpöä ja yleisö alkaa sulaa. Itse Barry Goldwater oli soittanut heti puheen jälkeen Reaganille ja onnitellut tätä puhuvaa papupataa, mikä oli sen ajan hengessä sensaatiomaista. Ja vaikka Reagan oli paahtanut 28-minuuttisessa puheessaan kaikki mahdolliset asiat läpi puhkuen kuin höyryveturi, hän puhui melkein suoraan ilman paperista aikana ennen lukulaitteita niin hyvin, ettei kukaan aiemmin ennen häntä ollut siihen kyennyt.

Muutoin Reaganin presidenttikauden puheet ovat mestariteoksia melkein jokaikinen. Huomatkaa niitä The Ronald Reagan Presidental Libraryn puheita kuunnellessanne, että Reagan on kuin onkin muuttunut parjatusta b-luokan Hollywood-tähdestä miltei eläväksi ja hengittäväksi shakespearelaiseksi draamahahmoksi, milloin Neuvostoliittoa Thatcherin kanssa höykyttävänä Henrik IV:sena, milloin demokraatteja riviin patistavana ovelana ja manipuloivana Jagona, milloin härskisti höyryveturin tavoin puhuvan papupadan tapaan valheiden ja puolitotuuksien heitteikössä etenevänä luihuna Rikhard III:sena mielessään kahlita vasemmiston yliopistoilla organisoimat ja hänen kovaa politiikkaansa vastaan masinoidut mellakat, mutta ei milloinkaan vallastaan luopumassa olevana höperönä Kuningas Learina, kun hän taitavasti ääni murtuen, milloin valaa, milloin taas manaa esille, amerikkalaisiin suuria tunteita dramaattisten käänteiden saattelemana maailmanensi-illoissaan, jonka itseoikeutettuna tähtenä hän oli itse ilta illan jälkeen Valkoisen talon lehdistöhuoneesta lähetyissä suorissa presidentin puheissa.

Karismaattinen Reagan, jolla oli ylivertainen komiikan tilannetaju, hauska sisäsyntyinen vitsikkyys sekä jo lapsuudesta luonnollisin keinoin hankittu tarinaniskijän suggestiivinen kyky vangita helpolla kuulijansa, kirjoitti mahdollisimman paljon puheitaan itse, tai antoi niihin aina kun siihen oli mahdollisuus omat elämänmakuiset lisämausteensa, vaikka hänen parhaimmista puheistaan vastasikin kaikkien Yhdysvaltojen presidenttien tavoin liuta hyviä puheenkirjoittajia, kuten mm. Tony Polan, Ken Khachigian, Peggy Nooran, Pat Buchanan, James Brady ja Larry Spekes sekä Marlin Fitzwater.

Jenkithän ovat olleet noista ajoista lähtien edelläkävijöitä mitä poliittiseen imagonrakentamiseen tulee ja valovuoden päässä suomalaisista serkuistaan lukuun ottamatta 80-luvulla kykypuolueeksi näillä keinoilla kasvanutta kokoomusta. Uusi retoriikka synnytti ensin Yhdysvalloissa uudet termit ja uudet tekijäarmeijat, joista kasvoi Washingtonin lobbareiden ohella uusi henkinen yläluokka, kuten esim. mainioista Wag the Dog ja Primary Calours elokuvista omin silmin voimme hollywoodilaisen huumorisilmälasien läpi todistaa.

Vaalit Reaganin hyväksi ratkaisseen televisiotentin istuvaa demokraattipresidentti Jimmy Carteria vastaan vuonna 1980 näki yli 120 miljoona amerikkalaista kodeistaan suorana lähetyksenä. Väittelyn lopuksi Reagan kääntyi kameraan päin puhumaan suoraan yleisölle kysyen." Oletteko tyytyväisempiä tänään, kuin mitä olitte silloin, kun herra Carterista tuli presidentti?" Neljä vuotta myöhemmin, kun Walter Mondalea vastaan kamppaillessaan häntä syytettiin seniiliksi vanhukseksi hän vastasi: "En aio hyödyntää vastustajani nuoruutta ja kokemattomuutta poliittisiin tarkoituksiin".

Samaan aikaan televisiossa pyöri yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista vaalimainoksista, mistä suomalaisessa poliittisessa mielikuvamarkkinoinnissa häärivät Milton ja Bob voivat vain haaveilla. Mainoksessa, jota kutsutaan (oikea nimi Youtubessa on "Prouder, Stronger, Better) "It´s Morning In America", ihmetellään osuvasti: "Miksi haluaisimme palat sinne, missä olimme vain neljä vuotta sitten?"

Reagan toisti puheissaan kaiken jo Nixonin aloittaman oikeistoretoriikan helmet puhumalla mm. epäonnistuneita demokraattipresidenttejä vastaan kaukaisesta älymystöeliitistä, luotammeko itsehallintakykyymme vai hylkäämmekö amerikkalaisen vallankumouksen-teemasta sen eri variaatioin, silmitysten kohtalon kanssa-tematiikkaan, joka on muuten kuuluisin lainaus Rooseveltin 1936 puheesta, sen jälkeen kun hänet oli nimetty uudelleen demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi.

Tosin Reagan laittoi hyvän puheenpitäjän tavoin sanoja uuteen järjestykseen, keksimällä ja muuntelemalla asioiden merkityksiä ja järjestyksiä, nimeten vanhan pohjalta tulevaisuuteen katsovan oikeistoretoriikkansa "reaganilaiseksi vallankumoukseksi", mitä se olikin sanan varsinaisessa retorisessa merkityksessä. Sekä Reagan että myöhemmin Trump ovat ottaneet yllättävän paljon retorisia vaikutteita Nixonilta, jonka eräs avustaja tunnusti suoraan, ettei Nixon ole itsessään tärkeä, vaan se mitä hänestä julkisuuteen heijastuu, tai oikeammin se mitä yleisö hänestä näkee.

Jos vertaamme Reaganin ensimmäistä puhetta vuodelta 1964 hänen tasan kaksikymmentä vuotta pitämiinsä puheisiin uudelleenvalintansa alla, huomamme cicerolaisuuden ja amerikkalaisen retoriikan perinteen väistyneen Richard Whatelyn hengessä uusretoriikan edestä, sillä Reaganin retorisiin temppuihin kuului ruotsalaisen elämänkerturi Karin Henrikssonin mukaan kielikuvat, helppotajuiset tilastotiedot (lajityypille oli jo tuolloin ominaista se, etteivät tiedot aina pitäneet paikkaansa), vaikuttavat sanavalinnat, intiimi tapa puhutella ihmisiä ja jyrähtely, mikä kohdistui ulkoisin vihollisiin - Neuvostoliittoon, kommunisteihin ja suuren hallintokoneiston byrokraatteihin.

Goldwaterkin, joka kärsi historiallisen murskatappion (mutta jos sitä ei olisi ollut, ei Nixoni olisi voittanut vuoden 1968 vaaleja) istuvaa demokraattipresidentti Lyndon B. Johnsonia vastaan 1964 presidentinvaaleissa, lainasi myöhemmin Reaganin käyttämää ja Nixonilta alun perin olevaa ajatusta: "Republikaaniehdokkaiden on oltava konservatiiveja talouden näkökulmasta, mutta konservatiiveja sydän paikallaan", jonka taustalla voi nähdä myös Reaganin poliittiseen oikeistolaisuuteen herättäneen sir Winston Churchillin takaoveksi vasemmistosta oikeistoon aikuistuttuaan mielipiteissään ja ajattelussaan Reaganin tavoin valuville suunnattu tervetuloa toivotus: "Jos nuorena ei ole radikaali, ei ole sydäntä. Ja jos vanhana ei ole konservatiivi, ei ole järkeä."

Reagan vei retoriikan välineellistämisen jopa niin pitkälle, että aina kun tuli ongelma, ja niitä tuli koko ajan - hän sanoi: "Pidetään puhe!" Ja ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, sillä Reaganin puheet muista presidentistä ehkä Franklin Rooseveltiä lukuun ottamatta olivat tunnekoukuttavuutensa lisäksi hyvin informatiivisia, joita kuultiin mielellään korvat höröllä ympäri maailmaa, sillä niihin oli aina piilotettu joku skuuppi - todella iso paljastus politikan sisäpiiristä, tai politiikan suunnan muutoksesta tiedonannon nimissä kulkevana uutisena jossain kohtaa puheiden keskivälissä tyydyttämään ihmisten koko ajan kasvavaa uutisnälkää, mutta mikä tärkeintä: pitääkseen suuren yleisön mielenkiinnon Valkoista taloa kohtaan korkealla.

Reagan oli paha. Trump vielä pahempi. Eräs republikaani sanoi, ettei maan demokratia olisi kestänyt toista Trumpin kautta. Mutta Trump ei olisi ollut mahdollinen ilman Reagania. Reagan valmisti tien Trumpille. Trump lainasi kampanjaansa kaiken Reaganilta nimeä "Make America Great again" myöten osin siksi, että tiesi läksynsä hyvin lukeneena pystyvänsä puhuttelemaan niitä samoja "reaganilaisiksi demokraateiksi" kutsuttuja valkoisia pohjoisten demokraattialueiden valkokaulusköyhälistön jäseniä, jotka ratkaisivat Reaganin valinnan vuoden 1980 vaaleissa, ja uudelleen Trumpin vuoden 2016 presidentinvaalien yllättäviksi nousseissa perinteikkäissä demokraattiosavaltioissa kuten Pennyssylvaniassa ja Minnesotassa.

Koiranpillipolitiikan kusetus jatkuu edelleenkin. Amerikka on rasistinen ja väkivaltainen maa, jossa voi tapahtua mitä tahansa, sillä siellä ei ymmärretä yhteiskuntarauhan vakauden ja kehittymisen ehtoina olevan karrikoidusti sanoen ns. kauhun tasapainon "toisilleen vastakkaisten voimien", kuten sosiaalisten turvaverkkojen ja markkinavoimien kanssa muodostuvan vain reilusta yhteiskuntasopimuksesta, jossa vahva valtio toimii pohjoismaiseen tapaan sekä säätelijänä että valvojana, etteivät rikkaimmat ja vahvimmat yritä kaapata itselleen demokratiaa ja Amerikan tavoin kaikkea maallista mammonaa sekä manietta tunnetuin ikävin seurauksin.