Ammattina röhnöttäminen ja sössöttäminen

Teksti:

Harald Olausen

Hiljattain edesmennyt monipuolisesti itsestään julkisesti kiinnostunut Jörn Donner oli monellakin tapaa outolintu suomalaisessa julkkismaailmassa, jota hän käsitteli kuin vettä vain juopuen siitä juuri sen verran kuin se oli hänelle tarpeellista ilman krapulaa tai katumusta, joka jäi muiden, lähinnä sivussa olevien näkymättömämpien ja lahjattomampien huoleksi ja vaivaksi, Jörkan keskittyessä loistamaan ilta illan jälkeen suoraan kotikatsomoihin milloin poliitikkona, milloin taas taiteilijana oman elämänsä huikeassa pääroolissa, jonka hän osasi esittää aina yhtä vakuuttavana monologina vastaanottajan koskaan kyllästymättä häneen siitä huolimatta, että monet katsoivat alta silmäkulmien fyysisesti velttoa ja sössöttävää Donneria, jonka ammattina kansan suussa sanottiin olevan "röhnöttäminen".

"Jörn Donnerin julkisten kasvojen takana on rieuhunut faustinen myrsky: aristokraatti vai kekkuli, kirjailija vai skribentti, kulttuurin portaalihahmo vai kikkeliään heiluttava mediamarakatti? Hänet on paketoitu ihailemalla ja inhoamalla. Meidät on pidetty vuosikymmeniä kytkettynä Donnerin verenkiertoon ja aineenvaihduntaan. Hän ollut kansakunnan rakas neuroosi, johon ei ole löytynyt lääkettä."

-Kai Ekholmin kirjasta Jörn Donner kuinka te kehtaatte (DOCENDO 2020).

Donner kuuli siihen samaan monilahjakkaiden auter-taiteilijoiden sodanjälkeiseen harvalukuiseen ja säihkyvään sukupolveen kuin Peter von Bagh, Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen, Jouko Turkka, Asko Sarkola, Pirjo Honkasalo & Pirkko Saisio, joista kaikista tuli 60-lukulaisen isänmurhaa radikalismillaan suorittaneen sukupolven esikuvia, ja jotka hyppäsivät vaivatta yhteiskunnallisesti valveutuneen taide-elämän puikkoihin nuorina hurjapäinä säilyttäen koko elämänsä nurinkurisen vastaanhangoittelijan - ja vasta-ajattelijan asenteensa umpikonservatiivisen maalais-Suomen suureksi ällistykseksi.

Donner oli kuitenkin koko ajan jotain muutakin kuin muut sukupolvensa kärjessä roikkuvat aikalaiset. Hän oli Jörn Donner, joka uskalsi ja kehtasi tehdä mitä halusi muiden puheista välittämättä. Mutta mikä Jörkassa oikein viehätti? Hänen elokuvansa olivat parhaimmillaankin vain keskinkertaisia kommentteja Ingmar Bergmanin elokuviin ja kirjat pitkäpiimäistä maailman pilkkomista ennalta arvattavaan pinoon. Tätä kysymystä on lähtenyt selvittämään Suomen kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm uutuuskirjassaan "Donner, kuinka te kehtaatte."(DOCENDO 2020).

Samaan aikaan kun Donnerista kertova tiiliskivi julkaistaan, kirjoittaa yksi Donnerin lapsista tunnustuksellisen kirjan siitä, millaista on olla käytännössä isätön poika ja erityisesti sellaisen, joka on kuuluisuus lahden molemmilla puolin. Isättömän ruotsalaispojan kirja on koskettava ja siitä medioissa syntynyt keskustelu rönsyilevä (Tuntuu kyllä kummalliselta että poika kirjoittaa kirjassaan "On kai aika että esittäydyn sinulle" kuolevalle isälleen. Eivätkö he osaa käydä intiimejä keskusteluja muuta kuin julkisuudessa? Vai onko tässäkin kyse vain hyvin orkestroidusta julkkiskonsertista?). Vastaus on osa Donner-myytin kuolemattomuutta, jonka hän jätti perinnöksemme, sillä Donner puhututtaa isoilla kirjaimilla valtamedioita haudankin takaa, oli sitten kyse hänen perheestään tai hänen tekemistään.

Ehkä juuri tässä ei tyypillisessä suomalaiskansallisessa itsensä tuotteistamisessa Donner oli ylivertainen tehdessään ärsyttämisestä ja röhnöttämisestä itselleen hyväpalkkaisen ammatin. Itse en olisi koskaan edes tarttunut Jörkka-kirjaan ellei Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen olisi satuihin ja lumoihin tällä kertaa erikoistuneen lehtensä pääkirjoituksessa otsikolla "Lumon lyhteet" 3/20 kehottanut meitä filmihulluja tekemään niin, sillä Timonen, joka muuten noudattaa tiukasti edeltäjänsä, Filmihullun päätoimittaja Peter von Baghin tapaan, on teksteissään filmimaailman oma Jörn Donner. Bagh pohti lehtensä numeron 3/1986 pääkirjoituksessa osuvasti tavalla, mikä ei ole vielä tällekään päivälle vierasta Jörn Donnerin elokuvia analysoitaessa: onko suomalainen elokuva mörkö, henkisen tilamme syntipukki, ulkoavaruuden tutunomainen seikka vai mikä? Luin kirjan siltä istumalta ja hyvää teki. Timonen pitää syystä Ekholmin kirjaa "kevään riemastuttavimpana kirjauutuutena ja vastustamattoman lennokkaana henkilökuvana":

"Ekholm käyttää huikeissa kiteytyksissään Donnerin omia metodeja ja keinopankkeja eikä anna päähenkilöilleen armoa. Tutuksi tulevat "estoitta parittelevan byronilaisen rappiosankarin", maailmankansalaisen ja mielipidettään ja identiteettiään tuuliviirinä vaihtavan intellektuellin viehko narsismi ja älyllä keikarointi, säntillisyys ja itse valittu vapaus olla onneton. Ekholmille Donner on Ingmar Bergmanin ja Bertold Brechtin napalanko, todennäköisesti Kekkosenkin, "uhmaikäisen hipiän" omaava tunnoton mies. 20 000 kirjaa lukenut orangi, joka "porsukutti seurapiireissä köli edellä ja kätteli alapäällä"; entinen seksploitaation messias, jonka kuuluisa kalu on vaihtunut Naisenkuvien (1970) haavevasarasta vanhana ruikuttavan Casanovan kohti maan keskipistettä lerppuvaan ryppykikkeliin;(p)illusionisti ja torikauppias, toisteisen materiaalin häpeämätön kierrättäjä, joka kieltäytyi laiduntamasta yliopiston suoja-aitauksessa, ja Bergmanin sanoin "peluri", joka pelaa kasinon jokaisessa pöydässä, mutta ei koskaan voittopöydässä."

Timonen on oikeassa. Ekholmin kirja on huippu ja tempaisee heti mukaansa värikkäillä ja osuvilla kielikuvillaan. Donner antoi kaikkensa julkisuudella ja hänen persoonansa arviointi on ollut suomalaiskansallista viihdettä, joka jatkuu vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen, osin siksi että hänen häpeäkynnyksensä oli Ekholmin mukaan olematon. Siksi häneltä revittiin sisukset. Mutta millaiset sisukset? Tietääkö kukaan mikä mies hän todella oli tai mitä ajatteli? Millainen oli hänen sisäinen äänensä? Ekholm puuttuu heti kirjansa aluksi tähän kaikkein tärkeämpään kysymykseen: meillä ei ole kunnollista kuvaa siitä, millainen kirjailija, journalisti ja intellektuelli hän on ollut:

"Kirjallisuus on talon rakentamista ja vastavirtaan tempomista. Kirjallisuus on syväviestintää, jossa etsitään pään, maan ja historian järjestystä. Se elää läsnäolosta. Hänen kymmenet kirjansa ja tuhannet artikkelinsa ovat ahkeruuden ja luovuuden korskea ja antelias rituaali. Jokainen kirjailija on sanojen, tiedon ja tunteiden arkkitehti. Me asuimme heidän rakentamassaan talossa."

On ihan selvää, että kun kirja alkaa näin komeasti melkein kuin Thomas Mannin Taikavuoren tunnelmissa kahden epätodellisen maailman vielä epätodellisemmassa välimaastossa kuin sumuisilla vuorilla jossain todellisuuden mukaelmassa, mikä voi olla eufenismi ohuelle yläpilvelle hengittää vaivalloisesti itseään sisään omasta itsestään kirjallisuuskriitikko Harold Bloomin jalanjäljissä. Hän kehotti etsimään ensin Shakespearen ja Shakespearen löytävän sen jälkeen sinut. Kirja on mitä todennäköisimmin tämän vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaja. Sanon tämän kun olen lukenut kirjaa vasta sivulle 17, koska siinä on todentotta suomalaiselle tietokirjalle harvinaista imua; se on sekä hyvin kirjoitettu että innostaa lukemaan paksun tiiliskiven ahmien, mikä nykyisin on lähes poikkeus vastaavissa tapauksissa, eikä tulisi kuuloonkaan Markus Leikolan puhki selittävien tieteisromaanien (viimeinen on "mukakertomus" Jeesuksesta apinana maanpäällä, joka ei kiinnosta enää edes maalaispappilan umpimielistä kirkkoherraa Kalannissa) tai Donnerin oman järkäleen ja ilmeisesti eräänlaiseksi kirjalliseksi testamentiksi tarkoitetun "Mammutin - jälkeen jäänneet tekoset" (Suom. Kari Koski. Otava 2013. 1086 s.) kohdalla.

Toki Ekholm hypettää hieman kohdettaan mutta se on sallittua, sillä onhan hänen mielestään koko Donnerin tuotanto syntynyt poikkeuksellisesta halusta ymmärtää aikansa todellisuutta ja vaikuttaa siihen. Näin on mutta niin on kaikkien muidenkin kirjailijoiden laita tai ainakin pitäisi olla. Sitä paitsi tiedämme jo sen, ettei Donner ollut kummoinenkaan kirjailijana vaan ehkä enemmänkin ajankuvan dokumentoijana oman itsensä ja myrskyisen elämänsä läpi. Mutta kuin alleviivaten todistajakseen väitteensä, Ekholm huutaa apuun asiasta jotain tietävää Hannah Arendtia joka totesi, että viime vuosisatamme ymmärtäminen merkitsee sen painolastin tutkimista ja tietoista kestämistä - tavalla, joka ei kiellä sen olemassaoloa eikä sorru sen painon alle. Hieman kummalliselta ja ongelmalliselta tuntuu Ekholmin väite siitä, että Donner ei kenties ollut "nero sosiaalisuuden ja ystävyyden saralla", mutta silti hänen kestokykynsä on tuottanut joukon äärettömän kiinnostavia kirjoja ja kannanottoja.

Kyllä Donner oli nero, kun hän sai Ekholmin uskomaan tällaista itse sepitettyä soopaa, uskon aluksi ja jatkan eteenpäin vain saadakseni epäilylleni lisätodisteita, sillä Donner sai kaikki uskomaan juuri sitä mitä he halusivat hänestä uskoa. Siinä Donnerin ongelma ja lahjakkuus samassa paketissa. Mieshän oli läpeensä seurallinen ja oikein huusi, ja nimenomaan paino sanalla "huusi", kuuluvasti muita ärsyttääkseen kontakteja ympäristönsä kanssa. Yhtä kummastuttava on Ekholmin väite siitä, ettei Donner muka edustanut mitään koulukuntaa.

Donner edusti ensin itseään ja sitten vasta ihanteitaan, jotka olivat ankkuroituneet syvästi valistuksen ja humanismin vapauttaviin voimiin olematta silti puhdasverinen opportunisti. Donner korvasi näennäisesti työn ja olemassaolon väkevällä intohimolla, jonka vertaista suomalaiset älyköt ja media eivät ilmeisesti olleet aiemmin nähneet. Ruotsissahan Donner ei ollut päätään pidempi muita, vaan yksi monesta erikoisesta ja aikaan saavasta älyköstä, asia joka korvensi Donneria ja sai hänet palaamaan takaisin Suomeen, vaikka hän ei sitä kenellekään tunnustanutkaan. Ei kukaan ekstrovertti, varsinkaan julkisuudesta ja omasta erinomaisuudestaan siinä elävä Donner sellaista tunnustaisi. Tässä kohden (sivulla 17.) Ekholm eksyy joko draaman tajuisen tahallisesti tai sitten Donnerin itsensä eksyttämänä metsään; ei asia ole ollut eikä voinut olla ihan noin. Sen Ekholminkin myöntää rivien välistä myöhemmissä kirjansa luvuissa; intellektuellilla kun ei ole virkaa eikä kuukausipalkkaa, siksi hänen tehtävänsä on Ekholmin mukaan Donnerin tavoin tehdä jatkuvaa tilannearviota pysyäkseen hengissä.

Epäilyt Ekholmin sinisilmäisyydestä saavat lisää tuulta siipiensä alle, kun hän kertoo kohdatessaan Donnerin vaistonneen Donnerin pyrkineen rehellisyyteen ja aitouteen omassa "totuuden performanssissaan", koska kertoi Ekholmille asioita, jotka eivät olleet hänelle itselleen edullisia. Kaikella kunnioituksella Ekholm, niin tekevät juuri ne jotka haluvavat kussa kuulijaa linssiin luoden hänen ja kertojan välille tietynlaisesta toisenlaisesta ymmärtämisestä yhteistä ystävyyden siltaa, jota pitkin kuljettaa rauhassa ja vaivihkaa valheensa julkisuuteen. Tässä tehtävässä ovat erityisen ansioituneita entiset toimittajat, sanomisen, peittelyn, valehtelun ja itsekehun empiiriset mestarit.

Asia, mikä on toimittajamaailmassa tuttu ja varsin kiusallinen ilmiö, varsinkin jos satut olemaan joku valtamedian huipputoimittaja tai joku Lauri Nurmi, jolle Timo Soini syöttää ammatikseen hatullista paskaa pelastaakseen kunnian rippeet puolirikollisista vehkeilystään kansanvaltaa halveksien vain saadakseen olla vielä toiset kaksi vuotta ulkoministerinä päästäkseen nuolemaan pari kertaa lisää Trumpin ja paavin persettä jossain mitättömissä joukkorukousaamiaiskokouksissa kuudentena takavasemmalta, josta sekä paavi että Trump eivät osaa sano muuta kuin että olipa sammakon näköinen tuo Pohjolan hullu mitättömyys. Ekholmin kirja on lukemisien arvoinen onnistuessaan tavoittamaan liukasta ankeriaasta nimeltään Donner sekä jotain oleellista kirjailijana ja älykkönä että taiteilijana, pohtimalla erityisesti syvälle pureutuen itse sekä ilmiöön nimeltä Donner että ihmiseen Donner ilmiön takana ikuisuuskysymystä: onko olemassa taiteilijaa ilman hänen teoksiaan ja julkisuutta? Tai millainen olisi se Donner, joka on riisuttu julkisuuden pönötyksestä, jota porvarillinen Donner rakasti mutta kapinallinen Donner inhosi?

Tässä mielessä Ekholmin kirja on eräänlainen paljastuskirja sisäisen Donnerin maailmaan, mistä hän ei aina itsekään tainnut olla jakautuneena persoona ihan selvillä, mikä oli mitä milloinkin ja miksi. Donner vetosi ihmisen älyyn ja vaistoihin. Hän oli Ekholmin mukaan introvertti, joka näytteli ekstroverttiä, ja fyysinen kirjailija, joka meni kylkiluiden alle. Ekholm oli syytäkin hurmaantunut vaivaannuttavan sivistymättömyyden täyttämässä Suomessa loistavasta Donnerista mutta ei varauksetta. Donner oli hyvä keskustelija, jonka charmi ei jättänyt ketään kylmäksi. Hänen seurassaan viihtyi monella kielellä keskustellen, ja pystyi puhumaan syvällisiä tai keskustelemaan todellisista asioista todella - harvinaista herkkuja missä tahansa seurapiireissä mutta aivan erityisesti Suomessa missä todellista sivistystä edustaa vain kapea kärki.

Ekholm tunnistaa myös Donnerin suurimman ongelman ja juuri se tekee kirjan kiinnostavaksi ja lukemisen arvoisaksi: todellisuuden ja haastattelujen itsepintainen manipulointi, sillä Donner kertoi tarinansa röyhkeästi kulloisenkin tarpeensa mukaan kuten halusi. Hän saneli otsikon, ingressin, leipätekstin ja väliotsikot. Ekholm syyttääkin tästä "helposta kusetuksesta" Donneriin rakastunutta mediaa. Se oli Donnerin keino lisääntyä ja elää kauan vielä sen jälkeen kun häntä ei enää ole. Hän käytti toimittajia patjanaan (ja oli naimisissa yhden sellaisen kanssa eli viimeisen vaimonsa, toimittaja Bette Westerlundin kanssa):

"Alfamiehisessä mörinässään Donner alkoi olla jo säälittävä. Hän oli luomansa viina naiset, raskas työ, paskat muusta - kultin uhri. Ilta-Sanomiin hänet kuvattiin Humhrey Bogartin hahmossa. Sen jälkeen huomattiin, että hän muistuttaa myös radikaalia ja sanavalmista Nuuskamuikkusta. Eivät miehet ole käyttäytyneet näin enää vuosikymmeniin. He ovat hoitaneet perheensä ja työnsä ja oppineet näistä kliseistä. Alfamiehisyys on kaiken tuhoavaa, ja olemme saaneet siitä riittävän monta todistusta. Kuuntelemme äijäkulttuurin kuolonkorinaa."

Ekholm on lopultakin samalla sekä puhdasmielinen kuvainraastaja että sydämellinen humanisti, joka ymmärtää ettei oleellista ole keskustella Donnerin yksityiselämästä - ne kuuluvat vain hänelle itselleen ja hänen läheisilleen. Oleellista on puhua Donneria peilaten Donnerista suomalaisen sivistyneistön vähäisestä kansalaisrohkeudesta ja perseennuolijamentaliteetista. Siitä syntyy se oikea kuva mikä Donner oli. "HOMO PROVOCANS", joka haastoi itsensä ja kuulijansa johdattaen meidät Ekholmin tavoin tutkimaan ihmismielen ehtymätöntä arkeologiaa.

Ensimmäisessä luvussa "Oletettu Donner" Ekholm päästää ilmat pellolle epäilyistä, että hän olisi joku Esa Saarisen tapainen "pintaraapija", joka tekee omaa uraansa pönkittääkseen erityisen huonon kirjan Donnerista, sillä vaarana Donnerista kirjaa tehdessä on Donner itse, joka alistuu toki osaansa olla osana kirjaa tai kuuntelija, mutta ei anna koko sieluaan ilmaiseksi monille yrittäjille monista yrityksistä huolimatta. Ekholmin mukaan vain Tuva Korsström onnistuu kirjassaan "Från Lexå till glitterskenen (2013) esseessään "Jörn Donners jag" Donnerista. Ekholm kehuu myös Donnerin yhdessä Rafael-poikansa kanssa tehtyä kirjaa "Ennen kuin olet poissa"(2018) avoimen riipaisevaksi ja rehelliseksi kirjaksi. Donner on Ekholmin mukaan yhä liikkuva kohde, jota pitää alati tarkentaa. Rajausta on vain melko mahdotonta hänen mielestään tehdä, koska lopputulos on likimääräinen, sillä Donner vaihtoi koko ajan mielipidettä, paikkaa ja identiteettiä useammin kuin yksikään suomalainen eikä hän tehnyt kenenkään elämästä helppoa. Ekholmin teos käsittelee Donneria kirjoittajana ja älykkönä ei siis julkkiksena tai oman itsensä julkisena parodiana eli vitsinä ala Jukka Puotila. Tavoitteena Ekholmilla on ollut jättää jälkeensä lanka, jonka avulla hän luulee pelastuvansa Donnerin lumoukselta ja eksymiseltä itse pääpolulta yrittää kuvata Minotaurusta, jonka luolaa koristivat karmaisevasti edellisten yrittäjien luut, kuten hän itse donnermaisesti asiaa kuvaa kirjassaan:

"Olen tehnyt tämän kirjan Donnerin lukijoille, ihailijoille ja oudoksujille. Hän olisi ollut ensimmäinen, joka olisi vetänyt maton altani. Se kuului hänen luonteeseensa. Sen hän teki kaikille. Mikään ei häntä tyydyttänyt. Hänelle oli diabolinen oireyhtymä, jonka vuoksi kaiken kanssa piti olla ristiriidassa. Hän ui misantrooppina sysimustassa virrassa."

Parasta Ekholmin kirjassa on kirjoittajan itsensä vapaasti lentävä älyn ja sivistyksen tuuli ohjaamassa lukijaa vapaille hengen ulapoille nauttimaan omasta erinomaisuudestaan yhtä paljon kuin Donner, joka teki siitä tavaramerkkinsä, teki. Ja se, ettei kirja ole akateemisesti rajoittunut tai liian selkeä tutkimus siitä huolimatta, että Ekholm tunnustaa kaiken kirjassa esitettävän perustuvan julkisiin lähteisiin ja hänen tekemiinsä haastatteluihin. Ekholm on tehnyt hatunnoston arvoisen suurtyön yrittämällä kuvata yhden oman aikamme mielenkiintoisista ja ristiriitaisimmista älyköistä yhden kirjan kansien väliin, vaikka se on ollut varmasti vaikeaa. Mutta on hänellä ollut mukana hyviä apulaisia. Yhden tutunkin hän mainitsee nimeltä. Ylen entisen viihdetoimituksen ja arkiston päällikön, tohtorin ja oman aikansa 60-luvun yhden älyllisen auktoriteetin Pekka Gronowin, entisen pomoni, jota myös itse muistelen suurella lämmöllä ja kiitollisuuden tunteella kaikesta siitä, mitä sain häneltä aikoinaan oppia ja mitä kaikkea hauskaa yhdessä teimme radiossa.

Ekholmin tapa kirjoittaa ja hahmottaa Donner on mielenkiintoinen. Hän kirjoittaa Donnerista menneessä aikamuodossa, kun hän puhuu Donnerista päättyneenä biologisena henkilönä ja kadonneena soluvaltiona. Ekholm puhuu Donnerista dramaattisessa preesensissä, kun hän puhuu Donnerista yhä keskuudessamme vaikuttavana elävänä kirjailijana. Ekholm raottaa sen verran meille lukijoille yksityishenkilö Donner versus älykkö-kirjailija Donnerin mystistä salaperäisyydenverhoa, että kertoo tavanneensa ja halanneensa Donneria viikko ennen tämän kuolemaa (nietzscheläisesti niin että aave kaiketi muuttui näkymättömäksi päivänvalossa). Ekholm tunsi hänen selkärankansa olleen kuin männyn oksa ja tulleensa itse työsään päätökseen. Kirjan alkusivuilla on kaksi lainausta. Toisessa kerrotaan etteivät Donnerin tavat olleet aina mukavia, mutta mukavat tavat eivät teekään kiinnostavia elämänkertoja. Toisessa lainauksessa Donner sanoo, että sehän tiedetään, että todellisuudessa hän on kameleontti ja luonteeton lurjus.

Mutta oliko hän sellainen vai vain esitti sitä? Se ei ole oleellinen kysymys Ekholmin kirjassa, jossa Donner ymmärretään Michel de Montaignen tavoin eräänlaiseksi kiikkulaudaksi, jota heiluttaa elämä suuntaan ja toiseen, ei kahlitsevat, typerät ja jonkun muun kuin yksilön itsensä lukkoon lyömät periaatteet - siksi niitä pitää rikkoa, muuttaa ja vaihtaa lennosta ihan kuten Donnerkin teki. Mutta Donnerin aika on auttamattomasti ohitse eikä kukaan taida enää kaivata häntä tai hänen aikansa muuta kuin hänen aikalaisensa. Enää ei tarvita hänenlaisiaan monipuolisia älykköjä markkinoimaan kirjaa. Emigranttinobelisti Joseph Brodsky laski aikoinaan 70-luvulla maailmassa olleen jo silloin yhtä lukijaa kohden kerta kaikkiaan liian monta lukijaa. Mutta toisaalta meillä on silti omat jumalamme Donnerin tavoin kreikkalaisen runoilija Konstantin Kavafiksen runoin kuvaamana:

"Se, että olemme rikkoneet heidän patsaansa, että olemme häätäneet heidät temppeleistään, ei merkitse, että kaikki jumalat ovat kuolleet..."

Jörn Donner kuoli 30.1.2020 kello 14.30. Hänen vaimonsa oli kysynyt "haluatko kuolla?" Donner oli vastannut kyllä ja kuollut.