Ankassa on edelleenkin sitä jotain

Teksti Harald Olausen

KÄÄK! Aku Ankan taskukirjakin ikääntyy huolimitta ilkikurisesta ikinuoruudestaan ja täyttää tänä syksynä kokonaiset seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi kustantajalta tuli 928-sivuinen juhlakirja Aku Ankka - Juhlanokka (Sanoma 2021), johon on valittu toimituksen mielestä Akua Ankka-lehden parhaat sarjat seitsemältä vuosikymmeneltä päätoimittajana Aki Hyyppä (kuka voisi sukunimensä ansiosta paremmin sopiakaan tämän höyhenvoittoisen keltanokkien pää-äänenkannattajan pomoksi), jonka sanoin "Akua Ankka raivasi nopeasti tiensä suomalaisten sydämiin sisukkaana, lannistumattomana ja äkkivääränä känkkäränkkänä".

Aku oli merkittävä vapauttaja siitä tekopyhästä, mekaanisen jäykästä ja kiltteyttä korostavasta isänmaalliskristillisestä pyhäkoulukaksinaamaisuudesta, jota edusti mm. Tampereen klassisen lyseon rehtori Aaro Hongan partiolaisten (t)ekoreipashenkisyyttä pursunneet nuortenkirjat, joita pakkoluettiin lapsilla vielä 1960-luvun Suomessa ennen kukkaisvallankumousta posket punaisina ulkoleikeistä - ei siitä hekumasta mitä lupa tutustua oman itsensä sisällä kasvavaan hedonistiin lupaili irstaasti silmää iskien koulubileiden jälkeen vessan peilistä.

Juhlataskukirjan tarinat ovat hyviä ja iskeviä. Osa tuttuja. Osa ei. Jäin kaipaamaan vain sitä maharatdza-tarinaa, missä Roopen ylivertainen rikkaus näyttäytyy hauskalla tavalla sekä Akun hulluuden ylistystä siinä tietokilpailusarjassa, jossa Aku valitsi pää pyörällä (oliko se jotenkin joutunut ison hyytelön sisälle?) mieluummin lastenkolmipolkupyörän kuin suuren summan rahaa pääpalkinnokseen.

Suomalaisille ankismi on riisuttu poliittisista sisällöistä. Aku näyttäytyy hieman pöhkönä ja lapsellisena arjen selviytyjänä, mitä Aku ei pelkästään ole omassa lapsellisessa huvittavuudessaan, vaan jotain syvällisempää ja inhimillisempää. Aku Ankkaa lukiessa on kuitenkin hyvä tietää myös se toinen, pimeä puoli, josta muistuttivat chileläiset Arman Mattelart ja Airel Dorfman, jotka kirjoittivat kirjan Kuinka Aku Ankkaa luetaan-kirjan.

Kirjan julkaisi aikoinaan ensin vuonna 1977 perustettu riippumaton kustantaja Love-kirjat, jonka perustajiin kuului myös legendaarinen Peter von Bagh, joka haastatteli aiheesta Matterlartia Filmihullun numerossa 2/1978. Uusintapainoksen esipuheessa Timo Ronkainen kehuu, miten sarjakuvanharrastajien ja ankistien keskuudessa Kuinka Akua Ankkaa luetaan-kirjalla on edelleenkin miltei myyttinen maine:

"Aku Ankka-sarjakuvien ystävät pitävät sitä pahamaineisena ja ilkeänä sepustuksena, silkkana harmittomien Disney-hahmojen mustamaalauksena. Vapaan markkinatalouden ja amerikkalaisuuden kannattajien mielestä se on pelkkää harhaista kommunistista sepustusta. Vasemmistolaiset suuntautuneet ylistävät sitä ansiokkaana ja paljastavana amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin analyysinä."

Kirjan uusintapainos on Markku Kosken vuonna 1980 Love-kirjoille suomentamasta kirjasta Näin luen - Kuinka Aku Ankkaa luetaan-kirjaa (Zum Tefel 2019), joka oli aikoinaan ilmestyessään kulttuurimarxistien yksi tärkeimmistä todistuskappaleista amerikkalaiskolonialistista cocacola-diffuusiota vastaan. Kirjan luvussa Abajo el colonialismo e Pato Donald! - kerrotaan seikkaperäisesti kirjan tapahtumat, merkitys sekä analysoidaan kirjan aiheuttamaa valtavaa mediakohua ympäri maailmaa. Ilmetyessään Love mainosti kirjaa näin:

"Kuinka luetaan Aku Ankkaa on hienosyinen ja tehokas tutkimusmatka disneyläisen maailmankuvan ytimeen - tutkimusmatka, jonka aikana viattomaksi luultu paljastuu ajattelun ja tunne-elämän aikapommiksi." Melko varmuudella voi veikkailla tekstiä nasevasta tyylistä päätellen itsensä Peter von Baghin tekeleeksi: "Kirjoilla on kohtalonsa...Harvalla 70-luvun teoksella on kuitenkin yhtä dramaattiset kuin nyt suomeksi ilmestyvällä teoksella, joka ilmestyi Allenden Chilessä 1971."

Kirja kirjoitettiin Chilessä vuonna 1971 vasemmistolaisen Salvador Allenden kansanrintamahallituksen aikana, jolloin maassa tehtiin paljon sosiaalipoliittisia uudistuksia. Marxilaisten kulttuurintutkijoiden Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin tekemä kirja oli suunnattu amerikkalaista kulttuuri-imperialismia vastaan. Heidän mukaansa Walt Disney ei ollut pelkästään etevä liikemies, vaan myös tietoisesti mukana amerikkalaisessa kulttuurikolonialismissa. Kulttuurimarxistien 70-lukulainen poliittinen kritiikki ohittaa kokonaan Akun humanistisen skeptisyyden, jonka käyttövoima on perianglosaksistinen common sense.

Juhlataskukirjassa Aku Ankka Juhlanokka on sarjakuvasikermä kautta aikojen parhaista Suomessa julkaistuista Akun sarjakuvista. Vaikuttavimpia juhlataskukirjassa ovat esimerkiksi 1950-luvulta "Aku Ankka Grönlannissa", 1960-luvun "Roope-setä ja Lentävä hollantilainen", 1970-luvun "Porokyydillä Pohjolan perukoille", 1980-luvun "Aku Ankka Pysähtyneisyyden aika", 2000-luvun "Roope-setä Unohda koko juttu" sekä 2010-luvun "Sudenpennut Tulppaanimafia".

Ankan tarinat viehättävät vieläkin tarttuvan kielensä ja jännityksensä ansiosta, ja mikä parasta: kaikenlaiset konnat saivat aina kyytiä. Tekopyhyys ja teeskentely, juuri ne aikuisten ikävän maailman perusedellytykset, ovat Akusta ikävintä maailmassa, ja niitä pitää jo siksi periaatteesta vastustaa, sillä ne ovat Ankan mielestä kaiken vapaan ja hauskan tiellä.

Juhlataskukirjan koskettavin tarina ja edellistä hyvin kuvaava on 2000-luvulla julkaistu "Aku Ankka - Elämä on parasta aikaa", missä korostetaan konstailematonta ystävyyttä ja rehtiä rehellisyyttä yli muiden maailman tärkeimmiksi arvoiksi. Teksti on kuin elokuvan Vaihtokaupat (1983 Yhdysvallat; ohjaus John Landis) sarjakuvallinen vastine. Sarjakuvassa piruillaan omahyväisille sekä itsekkäälle kapitalismille ja sen etuilijoille. Viesti on Matti Nykäsen tapaan täsmäselvää meille tavallisille mattimeikäläisille: Elämä on laiffii!

Akun ankistinen anarkismi oli ja vaikutaa olevan edelleenkin yhtä vapauttavaa. Lehti kasvatti kokonaan uudentyyppisen lasten sukupolven, jossa mustalle huumorille ja tervehenkiselle sarkasmille oli varattu aimo annos. Tarinat olivat myös piiloviestejä aikuisten tylsää ja jäykkää pakkomaailmaa vastaan suunnattuja. Suomalaisen Akun linjana on ollut alusta lähtien kieli, joka on sekä hauskaa, monipuolista että mieliin tarttuvaa, niin että Akun viljelmät uudissanat ja lentävät lauseet jäävät kiertämään ankistien puhekieleen loppuelämäksi.

Akun pöhköä ja hassunhauskaa taskukirjaa lukiessa palaa lapsuudenhetkiin Akun kanssa, ja alkaa miettiä imikö tästä maailmasta itseensä humoristisen epäilijän maailman vai puhalsivatko Ankkalinnan ankat tarinoissaan vain sopivasti tuulta omien siipien alle liitää maailmaa vastapäivään?

Olen kuusikymmenluvulla syntyneenä ensimmäinen sukupolvi, jota voi sanoa onnekseni Aku Ankan kasvattamaksi. Ja nimenomaan sen Ankan, jolla on oma kannen sisäpääkuvien mukainen Kääk-olemus, jossa Aku on eräänlainen ilkikurisuuden höpsistinen vankila, jossa hän uneksii maailmansa kaikkine hullutuksineen Don Quijoten tavoin hypnoottisen kuilun partaalle.

Jo itse, Akun piirtäjistä legendaarisimman, Carl Barksin itsensä suunnittelema, valkoinen taskukirjan etukansi täynnä eri-ilmeisiä kohukuva-Akuja on näkemisen arvoinen. Ankassa on enemmän luonnetta ja tunnetta kuin naapurin laiskassa kissassa ja on siksi kiinnostava. Aku uskaltaa näyttää itsensä epäedullisesti tunteen palon keskeltä lähes aina epäonnistuen.

Juhlataskukirjasta näkyy miksi kerran viikossa yhä edelleenkin suomalaislapset odottavat kovien suorituspaineiden ja somen kauneuskilpailujen keskellä Akun aseet riisuvaa inhimillisyyttä ja leppoisaa työtä, sääntöjä ja pakkoa väistelevää ehdotonta vapaudenkaipuuta kompromisseja tekemättä, tai sortumatta aikuisten maailman kuristavien sääntöjen haaleaan kärsimysmaailmaan narulla heiluteltavaksi säälittäväksi pakkopullakäsinukeksi. Esimerkiksi tästä käy, vaikka sivulta 660 alkava Charlie Martinin käsikirjoittama ja Daniel Brancan kuvittama jakso Vapaat sielut.

Jo heti ensimmäisessä kuvassa esitellään vapauden maksiimiin sisältyvä paradoksi: täydellinen vapaus säädellyssä ympäristössä on vaarallista, tai siitä tehdään lapsille leikkisyyttä, mutta samalla luovaa vastuullisuutta korostava versio Aku-suodattimen läpi nähtynä Aku-läpänheittona. Tarinassa Akun veljenpojat Tupu, Hupu ja Lupu (homoalamaailmassa heitä kutsuttiin Humpuksi, Tumpuksi ja Lumpuksi) leikkivät naapurin Lauri Lokki-nimisen koukkunokan kanssa pihalla heitellen toisiaan mutakokkareilla.

Leikki on hauskaa ja vie villisti siinä mukana olijat mukanaan. Aku on tullut lasten hälinän herättämänä päiväuniltaan ikkunaan ja huutaa ulkona leikkiville lapsille närkästyneenä "Mitä siellä mesotaan?". Hupu vastaa Akulle näsäviisaasti "Hei Aku älä huoli. Lauri. Yhdeksän lääkäristä kymmenestä suosittelee mutapaakkuja ihonhoidoksi!". Kyse on hauskasta auktoriteettejä uhmaavasta vinoilusta. Lauri Lokki innostuu heittämään mutakokkareen "Lahjako se oli? Sepä kilttiä. Tuosta hyvästä lähetän teille jokusen kukkasen" Akun katsoessa sivussa "Mitä hem..?" kun mutakokkare lentää avoimesta ikkunasta sisään rikkoen Akun seinällä riippuvan hanhenuistinten kokoelman suojalasin.

Kun Aku raivopäissään suuntaa päistikkää moittimaan pihalla mesoavia lapsia, Lauri Lokki jatkaa Hupun näsäviisasta linjaa vastaamalla närkästyneelle Akulle heidän vain jumpanneen hieman Akun kasveja "Vähän raitista ilmaa, tiedättehän". Akun suomalaiset tekstit ovat tunnetusti kutsuvan levottomia. tarinoiden meno on railakasta ja hurttia huumoria täynnä. Aku inhoaa Lauri Lokkia eikä jätä näyttämättä sitä "Lauri Lokki! Pitihän se arvata, että sinä se lymyilit kaiken tuon mudan alla". Lokki ei helposta hätkähdä vastatessaan "Hyvä on, hyvä on! Älä revi meripojan paitaasi. Äläkä sitten syytä minua, jos yrttisi lihovat muodottomiksi".

Akun piilosanoman viehkeys paljastuu jo akujen ja ankismin alussa myös tässä juhlakirjassa, kuten kaikissa Ankka-sarjakuvissakin. Akun maailma on konfliktihakuinen ja soittaa ihmiselämän laajan tunneskaalan instrumentteja hieman väärällä tavalla oikeasti ilman sormella heristelyä. Enempää en halua juonta paljastaa. Lukekaa itse kirjasta ja nauttikaa, kuten minä. Juhlanokka-taskukirja on taiten valittu sisältönsä puolesta ja se koukuttaa lukijansa Akun hönöön maailmaan, missä eivät päde ällökusipäiden kiusaamislajit tai toisten kustannuksella ja kiusaamismielessä naamioitu savolaispuujalkjavitsien ja amislaisten datsunnoppahuumori.

Aku ja hänen maailmansa itse ovat humanistisessa anarkismissaan lasten varaventtiili aikuisten maailman pakkopullaa ja koululaitoksen tasapäistävää vaikutusta vastaan. Akun ydinperheteroseksualismia vieroksuvaa maailmaa pitivät pre-päiväviräsäset moraalisesti herkkänokkaiset uhkana suomalaislapsille. Suomettumisen pahimpina aikoina 70-luvun lopulla maailmalle levisi Suomesta varsinainen uutisankka, että poliittiset nuorisojärjestöt yrittivät kieltää Aku Ankka-sarjakuva huonona esimerkkinä kasvavalle nuorisolle, koska Akulla ei ollut perhettä eikä housuja jalassa.

Ihan noin se ei mennyt taskukirjan selityksen mukaan. Ensinnäkin jo vuonna 1975 Kemin kaupunginhallitus äänesti olla tilaamatta Aku Ankkaa kaupungin neuvoloihin 5-5 vasemmistolaisen puheenjohtajan ratkaistessa asian Ankan ystävien tappioksi: "Tammikuussa 1978 Helsingin kaupungin nuorisolautakunta lopetti Aku Ankan tilaamisen nuorisotiloihin. Lehdistössä vitsailtiin, mahtoiko syynä olla se, etteivät Aku ja Iines olleet naimisissa. Maailmalle levitessään uutinen paisui kuin pullataikina."

Hesarissa oli lukijanpalstalla 13.1. 1975 kirjoitus nimimerkillä Syvät rivit ajan henkeen tyypillinen mustan huumorin täyttämä poliittinen irvailu punaisen Kemin kaupunginhallituksen päätöksestä. Se vaikuttaa toimittajien itsensä kirjoittamalta. Yksi epäillystä on kuukausi sitten edesmennyt Hesarin silloinen poliittinen toimittaja (sdp) Aarno Loka-Laitinen, joka inhosi sekä nuoria radikaaleja sekä aivan erityisesti vanhana tannerilaisena kommunistiälykköjä:

"Kansainvälisen taantumuksen uskollinen vasalli Akua Ankka on vihdoinkin pantu järjestykseen kouriin. Enää ei äärioikeiston ja suurpääoman kritiikitön ylistyslaulu pääse saastuttamaan lapsukaisten viattomia mieliä, vaan demokratianvastaisten korppikotkien iljettävät kynnet on päättäväisesti leikattu pois. Laajaa tieteellistä arvonantoa nauttivat sosiologian edustajat ja heidän keskuudessaan erikoisesti nk. ankkalogian koulukunta on tutkimuksessaan kiistattomasti paljastanut ne valheellisuudet ja manipulaation, mikä Ankan sivuilta uhkaa suomalaista kansanvaltaa."

Tai sitten kirjoitus on eräänlaisen poliittisen vuosikirja Kutkan tekijöiden, Seppo Ahdin ja Ilkka Kylävaaran, kynästä. Olihan kerran 80-luvun alussa kuva silloisesta sosiaaliministeri Vappu Taipaleesta permanentin jälkeen ja ennen, jolloin päänahkaan liimautuneet rasvaletit näyttivät pesemättömiltä  ja huolimattomilta ajan henkeen sopivilta vasemmistohiuksilta sekä  piruileva teksti: "Päivän poliittinen tapahtuma: Taipale pesi hiuksensa".

Kiista meni naurettavuuksiin. Hesari julkaisi pienen uutisen asiasta 21.8.1978, missä se kertoi Helsingin nuorisolautakunnan tulleen varovaiseksi viime talven Aku Ankka-jupakan jälkeen. Tuolloinhan lautakunta sai aikaan valtakunnallisen ulkomaitakin kihertäneen keskustelun Aku Ankan perhesuhteista ja pyrstöhaivemista:

"Alun perin lautakunnassa huulena lausutut repliikit paisuivat kuin Roopen rahasäiliö ja pamahtivat sitten lentoon. Lautakunta päätti viime vuonna olla tilaamatta Akua kaupungin nuorisopisteisiin. Nyt on toisin. Lautakunta ei enää halua ryöpytystä ja on sävyisästi luovuttanut puhevallan lehtien tilaamisesta toimipaikkojensa nuoriso-ohjaajille ja kerhoisännille. Ja tulos on tämä: eri toimipisteisiin tulee ensi vuodeksi lasten lehdiksi katsottavia yhteensä 12, joista kuusi on Nakke nakuttajaa, viisi Aku Ankkaa ja yksi Maailman vahvin nalle."

Hesarissa 20.5.1982 kerrottiin Aku Ankan saaneen lopullisesti armon myös Helsingin terveyslautakunnalta, sillä lapset saivat lukea tulevaisuudessakin innolla Aku Ankkaa Helsingin kaupungin sairaaloissa, hammashoitoloissa ja lastenneuvoloissa: "Terveyslautakunta on aiemmin vierastanut ylikansallista ja kaupallista Aku Ankkaa kehoittaen terveysvirastoa tutkimaan mahdollisuuksia korvata se ainakin osittain kotimaisilla lastenlehdillä." Sellaisia ei ollut olemassakaan.

Kyselytutkimuksista tuli selville kuitenkin se karu tosiasia, että Aku Ankalla oli takanaan lasten keskuudessa ylivoimainen suosio. Päättäjiä ihmetytti aidosti se, etteivät lapset suhtautuneet lehteen poliittisesti kuumenneena aikana minkään ideologian mukaisesti.

Aku Ankka piti kunnialla pintansa poliittisesti värittynyttä kritiikkiä vastaan. Lopulta kuin pisteenä iin päällä radiotoimittaja Tarleena Sammalkorpi suhtautui chileläisten kirjoittajien kritiikkiin huvittuneen kriittisesti Hesarissa 8.1.1996 ilmestyneessä haastattelussaan: "Minua ei saa vakuuttumaan Aku Ankan haitallisuudesta. Roopen karikatyyrikin on niin rankka, että sen täytyy naurattaa nappuloita."

Entä onko Ankasta tehty pornoversiota, tai peräti homoversiota? Jos on, sille on varmasti käynyt sama kuin Peppi Pitkätossun irstaalle näyttämöversiolle muutama vuosi sitten Ruotsissa: se kiellettiin eikä siitä/niistä ole sen jälkeen kuultu mitään; en minä ainakaan - vielä!