Anna Erikssonissa on ”Leppymättömien” elokuvaohjaajien rajuutta

01.10.2022
W on Anna Erikssonin ohjaama ja käsikirjoittama suomalainen psykologinen draamaelokuva.
W on Anna Erikssonin ohjaama ja käsikirjoittama suomalainen psykologinen draamaelokuva.

Teksti Harald Olausen

"Ilmeisesti juuri imagoni näyttää kiusaavan sekä Kalle Kinnusta, että Tero Karstastenpäätä niin paljon, että ärsytys ylittää heidän ammattitaitonsa rajat ja kykynsä kirjoittaa edes asiantuntemuksensa tasolla. Näin siis todella huono kritiikki tulee kommunikoineeksi enemmän kriitikosta kuin hänen aiheestaan. Liekö tässä paikallaan persoonallisen motiivinkin tarkastelu Jean-Paul Sartren sanoin: "Pitää paikkansa että suuri osa kriitikoista on alkujaan ihmisiä, joita ei ole liiemmin onnistanut".

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä

Suomalaisen elokuvahistorian yksi komeimmista luvuista avattiin vuonna 1990 Like-kustantamon julkaistessa tanskalaisen Chirstian Braad Thomsenin kirjan Leppymättömät, missä kerrottiin viidestä (Luis Bunuel, Andrei Tarkovski, Robert Bresson, Jean-Luc Godard ja Pier-Paolo Pasolini) elokuvataiteen horjumattomasta ohjaajasta, joita yhdisti torjuva asenne pikkuporvarillista keskinkertaisuutta ja normiyhteiskuntaa vastaan aikana, jolloin he saivat kärsiä eri mieltä olemisesta koko elämällään.

Tänään tuntuu siltä, että suomalainen Anna Eriksson kuuluisi tänään, jos tätä kirjaa päivitettäisiin, tähän joukkoon ainakin leppymättömän asenteensa takia. Anna Erikssonin olisi syytä lukea, jos ei ole vielä lukenut, Christian Braad Thomsen Leppymättömät, mikä muistuttaa johdannossaan kirjansa käsittelevän elokuvataiteen taipumattomimpia ja persoonallisimmin työskenteleviä ohjaajia, jotka ovat saavuttaneet asemansa leppymättömyyden voimalla - leppymättömyyden, joka on ainutlaatuista taiteenalalla, joka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi on ennen kaikkea muita kehittynyt kompromissien taiteeksi.

"Kritiikin kirjoittamisen olemuksesta sanoisin mielelläni tämän: Tehtävänä se on arvokas ja kunnioitettava. Parhaimmillaan se perehdyttää sekä lukijan, että taiteen tekijän teoksen aiheeseen ja sen käsittelyyn, mahdollisesti koko taidelajin historian näkökulmasta. Kriitikko on usein ollut viisas ja hyvää tarkoittava taiteen tuntija, joka pyrkii välttämään löysiä heittoja ja taiteilijaa tarkoituksellisesti loukkaamaan tarkoitettuja knoppeja. Toki meillä on elokuvakritiikin historiasta kauheatakin kerrottavaa." Esimerkiksi hän nostaa Peter von Baghin kokeman kohtalon, jossa hänen elokuvansa sovitusti tuhottiin, ja josta hän sai tietää myöhemmin, pitäen sitä tylynä taiteilijauransa torppaamisena.

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä

Kyllä kritiikki siis aivan erityistä pahaakin voi hänen mukaansa saada aikaan ja kykenee viemään elokuvalta sekä katsojat, että maineen, samalla kun se tulee estäneeksi taiteilijan myöhemmän uran ja hänen teostensa rahoituksen. Lisäksi se voi lokeroida taiteilijan mielivaltaisesti, joskus lopullisesti:

"Tässä moraalin ja kunniakysymysten maastossa sijaitsee julkisen kirjoittamisen etiikka. On tietenkin aivan selvää, ettei hyvä kritiikki merkitse taideteoksen hyväksymistä, saati suitsuttamista, vaan se voi olla hyvinkin ankaraa ja seikkaperäistä teoksen "ruumiinavausta". Samoin huono kritiikki voi olla yletöntä hyväksyntää ja yleensä liki kaupallista mainontaa. Mutta aivan erityisen huono kritiikki ei kerro taideteoksesta itsestään, vaan suuntaa huomionsa ja iskunsa esim. taiteilijaan henkilönä, sotkien toisiinsa taideteoksen ja taideteoksen tekijän imagon."

Rakastetussa taiteilijassa, Anna Erikssonissa on tyyliä, voimaa, uskallusta ja rohkeutta seistä oman totuutensa takana ja omaa taidettaan. Hän kirjoittaa pyrkimyksenään olevan tehdä elokuvia, jossa nainen on ihmisyyden vertauskuva: "Tähän rooliin on lähes poikkeuksetta kelvannut vain mies. Nainen kuvastaa ehkä äitiyttä, feminiinisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta ihmisyyden symboliksi hän on ikään kuin "riittämätön". On misogynistista ajatella, että nainen voi "näytellä vain itseään". Kun nainen irtautuu hänelle sopivaksi määritellyltä alueelta, eli pyrkii muuttumaan naisesta ihmiseksi, hänestä tulee "itsensä parodia". Hänet muka paljastetaan ja riisutaan "iskelmälaulajaksi", jonka olisi parasta vain tehdä "jäähallikeikkoja."

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä

Voi sitä parkaa, joka ehdoin tahdoin hakeutuu julkisuuteen luullen se olevan elämän onni ja autuus. Voi niitä julkisuudenhenkilöitä, jotka haluaisivat olla jotain muuta kuin julkisuudenhenkilöitä. Niitä on varmasti enemmän kuin niitä, julkisuudenhenkilöitä, jotka haluaisivat olla julkisuudenhenkilöitä. Julkisuuden edellytyksenä on ymmärtää, ettei tärkeintä ole se, mitä puhutaan vaan että puhutaan. Siitä oli kesällä hyvänä esimerkkinä kohtuullisen surkean uran näyttelijänä tehnyt Johnny Depp, jonka maailmankiertue muusikkona sai kohusta tuulta siipiensä alle.

Julkisuus on ikävä ansa. Moni ei tiedä, että se mikä menee kohinalla ylös, tulee yleensä yhtä kovaa alas. Julkisuus on kuin häkki. Sieltä pääsee ulos vain kuolemalla, jos sittenkään. Nyt Suomessa ja somessa ex-iskelmätähti (monet ovatkin miettineet mihin hävisi hyvä ja suosittu laulaja) Anna Erikssonin ympärillä kuohuu, mutta emme voi olla ihan varmoja, ovatko kuohut tahallaan (mainostoimistojen konsultointi) aiheutettuja, sillä se että ohjaajan väitetään reagoineen "raivokohtauksella" kysymykseen, jossa tiedusteltiin erään "brutaalin" kohtauksen tarpeellisuutta, ei oikein vakuuta.

"Naispuolisena elokuvaohjaajana olemisesta sanon tämän: Olen yksi monista ja se on minulle ainoastaan ilonaihe. Naistaiteilijan osa ei ole koskaan ollut helppo, eikä siksi yksikään nainen halua lähteä imagokilpailuun. Se kääntyisi nopeasti häntä itseään ja kaikkia muita naistekijöitä vastaan. Voisi yhtä hyvin lähteä sahaamaan omaa jalkaansa. Sitä vastoin nainen tekemässä elokuvan sisältöä, jonka hän itse esittää ei ole tuiki tavallista. Nainen poliittisen viestin välittäjä tai rujona Euroopan rappion kuvana. Nainen vastenmielisenä olentona, kontrollin ja itsekontrollin ulkopuolella ja näin, pelottavana, luotaantyöntävänä. Tämänkaltaisen naisen näyttäminen ja keskiöön nostaminen ei ole primaaristi feministinen teko, vaan käsittämätöntä kyllä, vuonna 2022, se onkin vallankumouksellinen performanssi. Kuka olisi uskonut?! En voisi enempää painottaa, kuinka tärkeän asian äärellä olemme. Ja rohkenen sanoa; elokuvailmaisun pystyvät uudistamaan ainoastaan naiset."

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä

Anna Erikssonin erikoinen tyyli tehdä omaa kauhuelokuvaansa suomalaisesta sielunmaisesta yhdistelemällä siihen kauhuelokuvaa ja taide-elokuvaa, vaikuttaa saaneen täystyrmäyksen ainakin keskinkertaista porvarillista elokuvamakua ummehtuneessa Suomen Kuvalehdessä vaalivan Kalle Kinnusen kynästä, minkä pitäisi olla vihje Erikssonille itselleen siitä, että hän kulkee oikeita polkuja, kun ei suolla surkeaa romanttista elokuvapötköä töölöläisille kokoomusta äänestäville kauppiaidenleskille, vaan keskittyy tekemään omaehtoista taidettaan, jonka tehtävänä on järisyttää universumeja ja ärsyttää.

"Miksi? Koska meidän sisällämme on kokonainen maailma, josta tämä ympäröivä maailma tietää tuskin mitään. Joka ei vielä ole riittävän monivivahteisiksi, rajoja rikkoviksi, ajatuksia ja asenteita muuttaviksi kuviksi purkautunut, eikä näin ollen ihmisyyskään ole kokonaiseksi kasvanut, ei likimainkaan. Edessä on paljon työtä, joka vaatii sitoutumista, häpeän kuoppaamista ja halua etsiä totuutta. Lopuksi en voi kuin surullisena ihmetellä, että kaupalliseen elokuvatuotantoon orientoituneet kriitikot haluavat ulottaa valtaansa niin pitkälle, että puuttuvat jopa pienen, enimmäkseen tuilla pyörivän levitysyhtiön toimintaan. Tässä tapauksessa Kalle Kinnunen soitti eilen W-elokuvan levittäjälle Pirkanmaan Elokuvakeskuksen Juha Elomäelle, raivoten ja uhkaillen. Seuraavalla kerralla toivon, että soitat minulle suoraan, jos uskallat."

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä

Vaikuttaa siltä, että nimenomaan Kinnusta ärsyttää Erikssonin provosointi, kun hän kirjoitti Suomen Kuvalehdessä persoonallisen taiteen edellyttävän taiteilijan rakastumista ideoihinsa. W:ssä ideat olivat hänen mukaansa jättimäisiä mutta samalla niin ohuita, että niihin oli vaikea tarkentaa katsetta. Hän ei kuitenkaan tarkenna mihin olisi katseensa laittanut, kun screeniltä näkyvä kuva ei miellyttänyt. Ehkä kyseessä oli pettymys. Niina Holm kirjoitti Rakkautta & Anarkiaa vuoden 2018 elokuvafestivaalin käsiohjelmassa Erikssonin esikoisohjauksen M:n olevan alitajuntaa luotaava, elokuvataiteen raja-aitoja siirtävä voimannäyte: "M ei ole elokuva Marilyn Monroesta vaan arkkityyppisestä feminiinisestä hahmosta, uniemme, halujemme ja surujemme kuvajaisesta. M:n kokeelliseen kuvavirtaan antautuminen on avautumista elokuvan tulevaisuudelle."

Kyse on myös kritiikkien kirjoittajien välisestä ikä- ja sukupuolierosta. Emilia Koivumäki puhuu tästä Kritiikin ääniä - tekstejä kritiikistä 2020 (Suomen arvostelijain liitto 2020) otsikolla Kun taide ei rakasta takaisin - elokuvakritiikki #metoon jälkeen. Koivumäki muistuttaa, että Weinsteinin tapaus auttoi kohtaamaan ja sanallistamaan sen arkipäivän seksismin, jota elokuvahistoria on täynnä. Olisiko Kinnuselle ollut sittenkin liikaa vahvan Erikssonin tulkinnat:

"Hän on innostunut elokuvan historiasta ja provokaation mahdollisuudesta. Silti W:tä katsoessa herää jo alussa kysymys, luottavatko tekijät taitoihinsa. Asetelmat, hahmot ja perusajatukset on kirjoitettu valkokankaalle auki pitkäksi ohjeeksi. Perinpohjaiset tekstiselvitykset ovat elokuvissa harvinaisia, mutta lukuohje ei ole aiheeton."

-Kalle Kinnunen kritiikissään

Nyrpeiden kriitikkojen risut saattavat kääntyä Erikssonin tapauksessa ruusuiksi ja siksi voi sanoa hänen onnistuneen ainakin yhdessä tehtävässä: ärsyttää omanarvontuntoisia valtamedioiden kriitikoita, joten katsomaan elokuvaa. Se ei voi olla niin huono kuin kriitikot vihjaavat sen olevan.

Anna Erikssonin tapaus jakaa somessa mielipiteitä puolesta ja vastaa. Esimerkiksi Teemu Ylänteen mielestä Kalle Kinnunen on kyllä kritiikissään harvinaisen oikeassa. W on hänestä epäonnistunut teos ja sen epäonnistuneisuutta korostaa alussa oleva selittelyteksti:

"Jos ohjaajallakaan ei luotto riitä omaan tekemiseensä edes sen vertaa, ettei lähde kirjoittamaan koko hommaa auki ennen kuin katsoja on mitään muuta nähnyt, ei siihen voi oikein kukaan muukaan luottaa." Seurakseen kommentti saa parikymmentä Erikssonia komppaavaa viesti, mutta valitettavasti somekeskustelijoiden taso on tätä luokaa: "Sinä olet viisas ja rohkea ihminen!"

Tytti Rantanen haastatteli Anna Erikssonia tämän vuotisilla Rakkautta & Anarkiaa elokuvafestivaaleilla ennen W:n esittämistä. Haastattelussa Eriksson tuntee hakevan koko ajan elokuvansa sanomaa ja selittää omia tarkoituksiaan niin, että alkoi miettiä, oliko Kinnunen sittenkin oikeassa tai oikeilla jäljillä? Oliko Eriksson aikonut muuta, ollut ehkä hieman häilyvä, tai tehnyt sittenkin liikaa kompromisseja ja horjunut oman sisäisen leppymättömyytensä kanssa niin, että lopputulos ei ole ollut se, mitä hän oli halunnut, mutta ei voi siitä puhua vaan puolustaa lastaan kjin naarasleijona konsanaan kynsin ja hampain?

Elokuva on kuin yhteinen uni, joka vaikuttaa kaikkiin - halusimme sitä tai emme sen voimakkaan kuvaston uidessa salaisimpiin sopukoihimme, kaikkein eniten elokuvantekijöihin. Siinä on myös vaaransa. Ensin koettu tunnejärkytys asiasta kuin asiasta ja mieleen noussut mielikuva, määrittää usein sen, mitä haluamme ajaa takaa luullen sitä siksi, mitä se ei ehkä sittenkään ole tai se on toisenlaista, kuin luulimme.

Toinen kysymys on käsikirjoitus tai sen sekä suuren tarinan puuttumisessa. Se on auterohjaajien suuri heikkous. Leppymättömät kirjan elokuvaohjaajissa se oli sen ajan maailman muodin mukaan Oidipus ja Jeesus. Eriksson puhuu kuoleman ja seksuaalisuuden teemoista, mutta sillä tavalla, että se alkaa epäilyttää, kun katsoo tarkkaan hänen kuviaan, jotka vaikuttivat yllättävän kovilta ja tutuilta. Ja entä itse Madame Europa, joka kantoi itsessään raiskatun maanosan historian taakkaa? Taidanpa käydä katsomassa kehuista ja haukuista huolimatta Anna Erikssonin uutuuselokuvan. Hyvä että tällaistakin tehdään kaiken tylsistyttävän viihteen seassa.

Anna Erikssonin ja elokuvakriitikko Kalle Kinnusen välille on syntynyt Iltasanomien mukaan "merkillinen sanasota".
Anna Erikssonin ja elokuvakriitikko Kalle Kinnusen välille on syntynyt Iltasanomien mukaan "merkillinen sanasota".

"Koska kaltaisillani "omakustannetaiteilijoilla" ei ole varaa kuin lihapiirakkaan, lähden nyt pistäytymään Pystygrillillä. Juovun onnesta ja virtsaan lähimpään porttikongiin."

-Taiteilija Anna Eriksson elokuvakriitikko Kalle Kinnusen täystyrmäyksestä Suomen Kuvalehdessä