Annika Saarikon älyllinen vastuu

01.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Annika Saarikon valinta alkaa olla tätä kirjoitettaessa selvä. Kirjoitamme täällä Saarikosta osin siksi että, hän on ihan toista maata humanistisena poliitikkona kuin Kulmuni, joka oli kaikkea muuta kuin juuri sitä. Osin siksi, että hän palaa taas maan tiede- ja kulttuuriministeriksi äityslomalta; on luonnollinen kiinnostuksen kohde kulttuuris-filosofisen nettilehti digivallila.comin pohdittavaksi, mikä on Annika Saarikon älyllinen vastuu ajattelevana ihmisenä Max Weberin kutsumaa näkökulmasidonnaisuutta vastaan.


Kepussakin Saarikko näyttää olevan suosituimpi kuin istuva puheenjohtaja. Muuten Saarikko ei olisi esiintynyt niin voitonvarmana torstaisessa tiedotustilaisuudessaan Annalan kartanossa Helsingin Toukolassa toimittajille. Paikan valinnallakin oli moneen kertaan toistettu symbolinen sanomansa epäröiville kepulaisäänille Saarikon puolesta. Alkuperäiseen Santeri Alkion henkeen maalaisliitto oli nimenomaan maaseudun köyhien etujen puolustaja. Kaikki mitä he tekivät, perustui vapaaehtoisuuteen ennen kuin tulivat yhteiset osuusmeijerit, maaseutukaupat ja muut yhteistyössä yhteistä asiaa ajamaan perustetut maalaisten omat järjestöt ja osuuskunnat. Ihan toinen kysymys on jo, onnistuuko Saarikko, jos tulee valituksi puolueensa puheenjohtajaksi, nostamaan kepun kannatuksen nousuun? Miksi onnistuisi? Poliittisessa ilmastossa ei ole mitään merkkejä siihen suntaan vaan päinvastoin. Persut syövät maaseudulla kepun kannatusta ja kaupungeissa vihreät. Siihen väliin ei vanhoillisena maalaisten puolueena pidetty kepu istu millään kauniista aikeista ja sanoista huolimatta. Trendi on ollut laskeva. Suomessa on jo pitkään odotettu äänestyskäyttäytymiseen "pohjoismaisempia" oloja. Naapureissa keskustapuolueet ovat kovin pieniä porvarihallituksien apupuoleita, joskus eivät sitäkään vaivaisilla 4-8 prosentin kannatuksillaan. Eikö se ole pikemminkin kotoisen kepummekin tie eikä ylöspäin?


Saarikko on toista mieltä. Hän on kepun uusi tahtoemäntä, joka näytti kyntensä piinapenkeissä jo kiistellyn Sipilän hallituksen mönkään menneen sote-sekoilun kiirastulessa. Siksi hän uskaltaa ja on omiin kykyihinsä luottavainen. Kyllä hän onnistuu! Tämä on se Saarikon medioiden välityksellä kansalle syöttämä politiikan, valheen ja valtamedioiden myrkkypuuro, jota meille onnettomille surkimuksille pakkona syötetään joka tuutista aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä ähkyyn ja kyllästymiseen asti 24/7. Saarikko tietää sen hyvin kun, hän pitää tiedotustilaisuuden ja esittää teesinsä naama virneessä. Poliittisen valheen mantraa suoltava valtamedia kruunaa kepun keskinäisen kunigattarien mittelön kuvaamalla eri vaihtoehtoja, että syntyy sellainen vaikutelma, että kaikki mahdollisuudet olisi otettu huomioon, vaikkei näin tietenkään ole. Ideana tässä on, ettei asioita valaista tarpeeksi, faktoja ei tarkisteta ja toisenlaisia näkökulmia ei tuoda lainkaan, tai jos tuodaan, tuodaan joko huonossa valossa tai väheksyen mukaan keskusteluun. Kummallisinta tässä on se, ettei nyt tarvitsisi tehdä edes tätä. Ketään ei kiinnosta se millaista politiikkaa kepu tekee vaan kuka sen johdossa niin sitä tekee. Kyse on selkeästi malliesimerkistä parlamenrismista retorisena poltiikkana, jota kuvaa osuvasti samanimisessä kirjassaan "Parlamentarismi retorisena politiikkana" Kari Palonen. Hän kehittelee teemaa mm. antamalla Max Weberin "objektiivisuus"-artikkelille vuodelta 1904 uuden tulkinnan. Objektiivisuus tarkoitti Weberille Palosen mukaan menettelytapaa akateemisten kiistojen käsittelyyn:


"Käsiterealismi, eli ajatus siitä, että maailma on paitsi objektiivisesti olemassa, myös määrää ne käsitteet, joilla siitä puhutaan, on vahva filosofinen traditio skolastiikasta marxismiin, kuten Weber sanoo. Hänelle se on ahtaan fakki-idiootin harha. Tämä ei näe sitä, että asioita tarkastellaan aina jostain näkökulmasta. Weberin perusteesi on, että "objektiivisuus" on yhtä lailla näkökulmasidonnainen kuin esimerkiksi vapaus tai tasa-arvo. Vuoden 1904 artikkelin keskeinen teesi onkin tämä "Ei ole olemassa mitään "objektiivista" tieteellistä analyysiä kulttuurielämästä tai "yhteiskunnallisista ilmiöistä" sinänsä, analyysiä joka olisi riippumaton niistä erityisistä ja "yksipuolisista" näkökulmista, joiden nojalla ne valitaan nimenomaisesti tai hiljaisesti, tietoisesti tai tiedostamatta - tutkimuskohteeksi, analysoidaan ja jäsentäen esitetään (Weber 1904b, 170)."


Palosen mukaan Weber ei nähnyt kiistoja tieteessä mitenkään harvinaisina vaan pikemminkin toistuvina ja asianmukaisina ilmiöinä; kiistoja käytiin hänen mielestään kaikkialla ja ne olivat tieteen pysähtyneisyyden torjumisen kannalta erinomaisia ilmiöitä, siis seikkoja, jotka yhdistivät tieteen muuhun kulttuuriin ja politiikkaan. Eikä hän siksi edes pyrkinyt pääsemäänkään niistä eroon, vaan näki ne arvokkaina, erityisesti juuri tieteissä, joiden kohteena olivat politiikka ja kulttuuri:


"Ongelman sosiopoliittisen luonteen suoranainen tunnusmerkki on, että sitä ei voida siirtää pois päiväjärjestyksestä pelkkien kiinni lyötyjen päämääriiin viittaavien teknisten arvioiden perusteella, toisin sanoen että itse suuntaavista arvokriteeristä voidaan ja tulee käydä kiistaa, koska ongelma ulottuu yleisiin kulttuurikysymyksiin."


Näiden asioiden muistaminen olisi tärkeä asia myös Annika Saarikolle vaikka kyse on hieman muusta, kuten älyllisestä vastuusta olla rehellinen. Samoin Saarikon tulisi hyväksyä politiikassa Schopenhauerin humanitaristien käsitystä tukenut ajatus, jonka mukaan ihmisyys vaatii myötätuntoa toteutuakseen. Politiikassa sen pitäisi tarkoittaa, että ne sanat, jotka Saarikko tiedostustilaisuudessaan maan johtamisesta yhteisin voimin julisti, antaisivat tilaa myös erilaisille ulostuloille ollen täyttä totta myös käytännön tasolla. Myötätunto ei ole vain sanoja vaan myös toimia yhteisen hyvän puolesta. Sitä pitää epäillä. Esimerkiksi monet toimittajat näyttivät unohtaneen Saarikon kepun puhenjohtakilpaan lähtemisestä uutisoidessaan Max Weberin opit tai eivät olleet koskaan niistä edes kuulletkaan, mikä on ehkä nykymaailman huomioon ottaen todennäköisempää. Mutta Saarikko on ovela puhuessaan vanhasta Suomesta vanhan retroriikan keinoin ehkäpä jopa tietoisesti. Bruno Latour pohti samoja jo vuonna 1991 teoksessaan "Emme ole koskaan olleet moderneja" (Vastapaino 2006) ns. modernia aikautta. Hänen johtopäätöksensä oli, ettei modernia tai sitä seurannutta postmodernia ole ollutkaan sellaisena kun olemme sen itse toisillemme ja ympäristöllemme määrittäneet ja luulleet. Latour kyseenalaistaa yleisesti hyväksyttyjä kahtiajakoja ja puhuu siitä "kriittisen asenteen kriisinä". Saarikolla on tukevasti jalat maassa tässä kysymyksessä. Kahtiajaot ovat luonnollisia mutta niiden seurauksia voidaan säädellä. Niinistö väitti "kahtiajaon ajan olevan ohi". Persut taas ovat löytäneet siitä oman paikkansa ja innostavat ihmisiä maalittamaan vihaamiaan toisenlaisia mielipiteitä kuin he itse edustavat ihmiset. Ensijaisia olivat Latourin mielestä hybridit, jotka vakiintuessaan tuottavat kahtiajakomme:


"Kriitikot ovat kehittäneet kolme erillistä lähestymistapaa, joiden avulla maailmastamme voidaan puhua: luonnollistamisen, yhteiskunnallistamisen ja dekunstruktion. Käyttääksemme E.O. Wilsonia, Pierre Bourdieta ja Jaques Derridaa - hiukan epäreilua kyllä - näiden kolmen tavan edusmiehinä. Kun ensiksi mainittu puhuu luonnollistetuista ilmiöistä, silloin yhteiskunnat, subjektit ja kaikki diskurssin muodot häviävät, Kun toinen puhuu vallan kentistä, silloin tiede, teknologia, tekstit ja toimintojen sisällöt häviävät. Ja kun kolmas puhuu totuusefekteistä, osoittaisi uskominen valtapeleihin tai aivoneuronien todelliseen olemasaoloon suunnatonta naiiviutta. Kaikki nämä kritiikkimuodot ovat itsessään iskuvoimaisia, mutta niitä on mahdotonta yhdistää kahteen muuhun. Sellainen tilkkutäkki olisi groteski. Intellektuaalinen elämämme säilyy ymmärrettävänä niin kauan kuin epistemologit, sosiologit ja dekunsruktiotionistit pysyvät käsivarrenmitan päässä toisistaan kunkin kritiikkimuodon imiessä elinvoimansa kahden muun heikkouksista. Voimme nostaa tieteet korkeuksiin, pelata valtapeljä tai pitää hauskaa todellisuuteen uskomisen kustannuksella, mutta näitä kolmea syövyttävää happoa ei saa sotkea keskenään."


Politiikassa nämä kolme syövyttävää happoa ovat ovat olleet historiallinen SDP, Kepu ja kulloinkun vastassa ollut oppositio. Nyt tilanne on muuttunut. Maailma, tai oikeammin sitä hallitseva ja sen jatkuvuudesta huolestunut eliitti, Saarikko mukaan lukien, näyttää unohtaneen kaiken muun olevan pysyvää, paitsi jatkuvan muutoksen, ja että yhteistä erilaisille kriiseille on juuri tämä muutos, joka tarkoittaa aina myös uutta alkua. Saarikko antoi tiedotustilaisuudessaan kuvan rehtinä ja totta puhuvana tahtopoliitikkona, jolla on hyvät aikeet koko maata ajatellen, mikä jo sinänsä itsessään on valhe, sillä hän sanoi heti perään ajavansa kepulaisia arvoja, jotka eivät aja koko kansan etuja. Uusi alku ei voi olla vanha edes uusilla käärepapereilla verhoiltuna. Sitähän huonolla menestyksellä Kulmuni puoli vuotta sitten voitonpuheessaan yritti kansalle tarjota. Paul Erik Korvela ja Johanna Vuorelma pohtivat Dosendon 2017 julkaisemassa kirjassa "Puhun niin totta kuin osaan", luvussa "Teoista sanoihin-mitkä faktat, mikä totuus", samaa aihetta otsikon "Totuudenjälkeisen" ajan jäljillä. Tämän kirjan pitäisi kuulua kaikkien kunninahimoisten nuorten poliitikkojen iltalukemistoon. Kirja on hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava. Kirjassa kerrotaan, miten itävaltalainen kirjailija Franz Grillparzer kirjoitti jo 1800-luvulla ihmisen hengen ja maailman meno olevan aina ja kaikissa suhteissa niin samanalaisia, että harvoin tosi on aivan uutta ja harvoin uusi aivan totta. Tässä Saarikon ymmärrys kohtaa Grillparzerin. Tavallinen kansa, ei väliä onko se maalta vai kaupungeista, ei elä medioiden ja eliitin kanssa samaan tahtiin ja hengitä sisäänsä kaikkea sitä uutta, mitä he yrittävät kansalle markkinoida. Saarikko on ilmeisesti kirjan lukenut, sillä hän ymmärtää tämän. Kirja nostaa esiin myös tärkeän asian toimittajien ja tutkijoiden välillä keskustelussa totuudenjälkeisestä ajasta: äänessä pääasiassa toimittajat ja kolumnistit ilman varsinaisia tutkimuksellisia näkökulmia. Korvelan ja Vuorelman mukaan, kun totuudenjälkeisen ajan keskustelua havainnoi esimerkiksi Platonin tai Macchiavellin oppien valossa, se alkaa näyttää varsin tutulta: voisi hyvin todeta, että jo antiikissa elettiin totuudenjälkeistä aikaa. Samoin he toteavat Grillparzerin kiteyttävän hyvin sen, mikä oli heidän ensimmäinen reaktionsa vuoden 2016 aikana kiihtyneeseen keskusteluun totuudenjälkeisestä ajasta. Heidän mielestään aikamme ilmiöissä ei välttämättä ole mitään uutta, vaikka niille keksisi uusia nimiä:


"Pidämme omaa aikakauttamme usein poikkeuksellisena - milloin poikkeuksellisen edistyksellisenä, milloin rappiollisena - historian hetkenä, minkä seurauksena kehystämme vanhoja asioita uusiin raameihin. Yllättäen vanha ilmiö näyttää uudelta, vaikka pelkästään kehykset eli tapa puhua asiasta on muuttunut."


Kirjoittajat muistuttavat että valtamedian auktoriteettiasema on murentunut niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, ja perinteisesti laatumedioina pidetyt toimijat kuten The New York Times Yhdysvalloissa, BBC Britanniassa tai Helsingin Sanomat Suomessa ovat yhä useammin syytettyinä ideologisuudesta, eliittivetoisuudesta sekä totuuden pimittämisestä. Annika Saarikon "koko maan etua ajavana poliitikkona" esittämä väite liittyy esittäjänsä haluun hyötyä valheen kustannuksella, pääsemällä ensin kepun puheenjohtajaksi ja sitten ties mitä, jos rahkeet kestävät ja kepu saa kannatuksensa nousuun. Yllättäen vanha ilmiö näyttää uudelta, vaikka pelkästään kehykset eli tapa puhua asiasta on muuttunut. Saarikko tarjoaa tyypilliseen poliitikkotapaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, niin että vanha ilmiö saadaan näyttämään uudelta, jolloin se saatetaan kokea houkuttelevaksi, vaikka niiden valheellisuus jollain tasolla ymmärrettäisiinkin hyväksyttävästi. Ongelmana ei ole tietämättömyys vaan kyynisyys. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk eritteli jo 1983 julkaistussa teoksessaan "Kyynisen järjen kritiikki" aikaamme määrittävää omanlaistansa kyynistä logiikkaa. Kyynikko ei ole tyhmä tai tietämätön. Sen sijaan olosuhteet ja ilmapiiri ohjaavat hänet toimimaan tavalla, jota vastaan hyvin tiedetyt tosiasiat puhuisivat. Ensi viikosta taas kulttuuriministeriksi palaava Annika Saarikko saattaa onnistua toisessakin tehtävässään ja olla eräänä päivänä pääministeri. Silloin toivoisi, että hän lukisi ja ymmärtäisi sekä toimisi Edvard Saisin "Ajattelevan ihmisen vastuu" (Loki 2001) -kirjan mukaan, sillä kirjan peruskysymys on: mitä merkitsee olla intellektuelli aikana, jolloin suuri osa väestöstä työskentelee tiedon tuottamisen ja välittämisen parissa, ja miten pitäisi ennen kaikkea toimia kriittisesti ajattelevana kansalaisena - varsinkin eräänä johtavana politiikkona koko maan hyväksi:


"Yksi intellektuellin tehtävistä on pyrkimys hajottaa ne stereotypiat ja pelkistetyt kategoriat, jotka ovat niin rajoittavia ihmisen ajattelulle ja keskinäiselle kanssakäymiselle. Yritin ehdottaa, että inhimillistä kärsimystä ja sortoa koskevan totuuden standardista oli pidettävä kiinni huolimatta yksittäisen intellektuellin puoluesidonnaisuudesta, kansallisesta taustasta ja muista perimmäisistä lojaalisuuksista. Mikään ei vääristä intellektuellin julkista esiintymistä yhtä paljon kuin hänen ilmaisunsa siistiminen, varovainen hiljaisuus, isänmaallinen uho sekä jälkijättöinen ja dramatisoitu luopion roolin omaksuminen."