Anteeksipyytelemätön taistelu ajatusten rakenteiden Gestapoa vastaan jatkuu...

Teksti:

Harald Olausen

Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen muistutti Filmihullun Tarkovski-numeron 2/2020 pääkirjoituksensa lopussa kansanterveydellisesti tärkeästä vetoomuksesta:

"Pysykää taivaan tähdet poissa Netflixistä! Se moska tappaa aivosoluja nopeammin kuin yksikään kulkutauti. Katsokaa sen sijaan klassikkoja ja tukekaa oireilevaa kulttuurialaa tilaamalla uljas intomielinen lehtemme kaikille erityksissä kärvisteleville läheisillenne. Käden käänteessä käyvä ratkaisu seiffaa pysyvän onnentilan ja kantaa laatutakuulla yli vaikeampienkin aikojen."

Olen täysin samaa mieltä. Filmihullu-lehteä pitää tukea tilaamalla se ja sen järkkymätöntä huonouden ja keskinkertaisuuden vastaista taistelua kannustaa. Ja elokuvat pitää nähdä elokuvateattereissa. Ennen kuin minusta tuli Suomen elokuva-arkiston aktiivinen kanta-asiakas, asuin Tukholmassa ja katsoin lähes kaiken mitä silloin Gärdetissa elokuvakorkeakoulun yhteydessä sikäläinen elokuva-arkisto Filmhusetissa näytti - usein kolmekin elokuvaa illassa (olisin jaksanut enemmänkin mutta kolme oli maksimi, sillä enempää esityksiä ei ollut). Filmhusetissa oli seinillä mainoksia, missä ruotsalaiseen tapaan opettavaisesti todettiin elokuvan olevan parasta yhdessä nautittuina elokuvateatterin pimeässä. Muistan aina elävästi, miten kaupallisetkin elokuvateatterit mainostivat osuvasti: FILMEN SKALL SES PÅ BIO!

Olen kotkalaisen työväenopiston elokuvakerhon, Majakan kasvatti. Elokuvakerho näytti kerran viikossa sunnuntaisin kirjaston auditoriossa 70-luvulla kaikki maailman elokuvahistoriallisesti merkittävät taideteokset laadusta tinkimättä. Kerhon vetäjänä oli Elokuvakerhojen liiton puheenjohtajana toiminut Kotkan kulttuurisihteeri Tarja Laine, joka on itse yhdessä Mauri Favenin kanssa ohjannut suomalaisen elokuvahistorian yhden unohdetun helmen, Joel Lehtosen Rakastuneen ramman pääosassa mm. Vesa-Matti Loiri ja Ritva Valkama. Mietin, mitä jos silloin olisi ollut Netflix tai dvd:t ja mitä kaikkea olisikaan silloin jäänyt kokematta? Tarja Laine esitteli aina ennen elokuvaa elokuvan problematiikan ja mitä siitä oli mediat, yleisö ja itse ohjaaja sanonut, heittäen usein vielä lopuksi ilmaan vastauksia katsomiskokemuksena odottavia kysymyksiä, joita ei olisi hoksannut ilman Tarjan vihjeitä. Elokuvien jälkeen niistä keskusteltiin pitkään puhki ja poikki kotkalaisissa keskiolutbaareissa, minne osa katsojista valui näytöksien jälkeen.

70-ja 80-luvulla elokuvakerhoilla oli valtava merkitys maan eri mieltä olevalle kulttuuriboheemiälymystölle sekä valtakulttuurille kampoihin panneelle undegroundestetiikalle. Jokaisella pienemmälläkin paikkakunnalla tunnettiin elokuvahistoriaa ja osattiin keskustella eri maiden elokuvien parhaimmista töistä. Filmihullu oli tuon ajan nuoren älymystön ehdoton äänenkannattaja ja jopa raamattu, mikä sanana ei oikein istu epäilijöiden Aku Ankkana tunnettun Filmihullun maailmankuvaan. Vaikka kaikilla meillä, minä mukaan lukien, ei ollut varaa tilata Filmihullua, sen sai onneksemme lukea lähes kaikissa maamme kirjastoissa ilmaiseksi.

Timonen ei turhaan mainosta Filmihullua Suomen aina ehdottomasti ällisesteetisesti ärhäkkäintä aikakauslehteä. Näin on ollut jo yli 50-vuotta. Parhaimmat suomalaiset kulttuurikeskustelut ja syväluotaavat ajatukset elokuvasta ja sen ympärillä pyörivistä oivalluksista tarjoaa edelleenkin Filmihullu. Filmihullun ensimmäisestä vuosikymmenestä 1968-78 kertova Liken kustantama kirjan esittelyteksti kertoo vähän millaisesta analyysitehtaasta tässä lehdessä oikein on kysymys. Näytenumerossa ajan henki kiteytyi seuraavasti:

"Mellakoiden kyynelkaasu on tullut todellisemmaksi kuin kulutusyhteiskunnan elokuvan loistopainosten silmäsumut."

Filmihullun kriittisen ironian aloitti lehden säälimättömän sarkastinen toteamus, että aikamme polttavimmasta ongelmasta, Jaqueline Kennedyn, 39, ja A.S Onassiksen,69, avioliitosta on tässä valitettavasti tilanpuutteen takia mahdollisuus kirjoittaa vain sellaisia rivejä, jotka jotenkin liittyvät elokuvaan. Täsmäohjuksen suoritusvalmiudella maaliinsa löytäneen kritiikin kohteina olivat toistuvasti esimerkiksi Elokuvasäätiö, Yleisradio, Spede, Coca-Cola, riistokapitalismi, narsistinen populismi, hengetön kaupallinen tuontielokuva, sieluttomat tai pikkusieluiset ymmärtämättömät kulttuuribyrokraatit ja haalennutta kokouspullaa oravan lailla nakertavat leipiintyneet virkamiehet, valtakunnan päälehtien tonttumaiset elokuva-arvostelijat, sekä kaikenlainen ylellinen porvarillinen limboilu. Filmihullun "anteeksipyytelemätön taistelu rakenteiden Gestapoa vastaan" on onneksi jatkunut kunniakkaasti epäilijän lippua heilutellen näihin päiviin saakka.

Lehti on ollut osa sitä haavoittunutta ja eksyksissä olevaa mieltä parantavaa Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriassa aloittamaa älyllistä verbaalitykitystä, sitä valheellista pikkuporvarillista tyytyväisyyttä vastaan, jota vallassa olevat julkiset mielipideautomaatit ovat jatkuvasti valheellisesti totuutena kansalle tarjonneet elämän peiliksi, jossa kärsimys ja ahdistus johtuvat tietämättömyydestä tässä ajatusten harhan maailmassa, jossa ketkään muut, kuin tinkimättömät elokuvantekijät, eivät ole toiminut herättäjänä, ettei tämä kaikki tuota onnea. Filmihullu on ollut puoli vuosisataa älyllisen kyseenalaistajan ainoa oljenkorsi ja huutavan ääni korvessa ja lehti pysyy päätoimittaja Timosen mukaan haastavista olosuhteista huolimatta jatkossakin vauhdissa, yhtä varmasti kuin torakka ydintuhon jälkeen tai Paavo Väyrynen politiikassa.

Digivallila.comin toimitus tukee täysin Filmihullun toimitusta ja kokee sukulaissieluisuutta filmihullulaisten kanssa, jopa niin että kun meiltä kysytään poliittista kantaa, useimmat meistä eivät tietenkään vastaa moiseen mauttomaan kysymykseen - sillä emmehän halua astu valmiiden idiotismien tylsään maailmaan vaan luoda ne itse - mutta salaa hiljaa mielessämme kummittelevat Filmihullun legendaariset numerot ja Elokuva-arkiston kulta-aika Peter von Baghin ylvään olemuksen suojelussa Kapteeninkadulla Heidi Hautalan Kasviksen lähellä ja elokuvien jälkeen teen ryystäminen maukkaiden jättikorvapuustien maistelun ohella läheisessä kahvilassa kuin Enid Blytonin vähämielinen Viisikko-porukka täyttämässä tyhjyyttään puolen kirjan verran eväskorin suunnittelulla.

Onneksi meillä on tänään vielä Filmihullu, joka on tarpeen jo siksikin, että Kino Regina ei yllä tai ole koskaan halunnutkaan yrittää päästä edes lähelle sitä teeskentelemätöntä lämpöä ja ajoittaista hulluutta, jota edellinen esityspaikka Eerikinkadulla parhaimmillaan tarjosi jäljittelemän yhdistelmän elokuvan uuden aallon sivullisuutta ja vallankumouksellisuutta aidossa cinefile-hengessä. Nyt kun nuo näyttämöt ovat poistuneet muistojen haalistuneisiin kammareihin, jälellä on enää vain Filmihullu, jonka uusimman numeron jälkeen menee pari päivää kun sulattelee lukemaansa ennen kuin pääsee katsomaan jotain mielet mullistavaa ällistyttävyyttä, kuten vaikkapa cinefilien yhden kotijumalan, neuvostoliittolaisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin, elokuvia tai mikä kutkuttavinta, sellaisia filmejä, joita ei usein, jos koskaan, on aiemmin nähty julkisuudessa.

Eilen sunnuntaina Kino Reginassa meni harvinainen Tarkovski-dokkari, jossa elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin poika haastatteli isäänsä hänen ajatuksistaan elokuvistaan. Tottakai tällainen cinefilen hartaimmatkin toiveet täyttävä ilta oli myyty netissä loppuun heti kättelyssä. Sehän on selvää. Eivätkö Kino Reginan ohjelmistosta vastaavat KAVin suunnittelijat osanneet aavistaa sitä? Miksi näin? Kuka näitä yhden dokkarin harvinaisuuksia järjestää ja miksi? Eikö elokuva-arkistojen alkuperäinen idea ollut järjestää tällaisia helmiä hieman useammin ja sen ympärille muutakin kuten Kapteeninkadulla ja Eerikaduilla aikoinaan tehtiin? Mihin se on kadonnut? Kesällä seminaareja järjestettiin muutamasta täysin jonninjoutavasta elokuvahistorian sivujuoneksi kuuluneesta turhakkeesta. Siihenkö voimavarat menivät?

Olin yksi lipunmyynnin alkaessa tunti ennen elokuvaa jonottamaan tulleista. Turhaan. Meille ei enää paikkoja riittänyt. Kyllä siinä yksi sun toinen silmäkulma kostui ja harmistuneita ilmeitä oli vielä useampia. Miksi ihmeessä dokkarista oli vain yksi esityskerta? Kuinkahan monta muuta kuin minä jäi harmillisesti ilman lippua tähän maailmallakin harvinaiseen esitykseen Tarkovskista ja hänen ainutlaatuisesta maailmastaan? No onneksi meillä on 2/2020 Filmihullun Tarkovski-numero mistä nauttia. Juuri siksi on tärkeää, että meillä on Filmihullu tarjoamassa vaativille lukijoillle sitä, mitä muut eivät osaa, voi tai halua.

xxx