APUA! - Pelastakaa meidät huonoilta historiallisilta draamoilta

Teksti Harald Olausen

Yle on haksahtanut pahasti ostaessaan Areenasta parhaillaan tulevan historiallisen draamasarjan ranskalaisesta itsepäisestä sotasankari Chales de Gaullesta, jonka itsevaltias röyhkeys ja omahyväisyys heijastivat vanhan siirtomaa-Ranskan fasistisia ja patrioottisia väkivaltarakenteita. Gaulle edusti ranskalaista vallankumousta sen oikealta puolelta nähtynä, missä kuningas on kääriytynyt trikoloriin vain vallankumouksen symbolin, fraagialaisten orjien myssyn puuttuessa päästä. De Gaullen maailmanlaajuisessa uhossaan Ranskaan syntyi koko maailman tuntema omituinen ideologia "gaullismi", mikä yhdisteli pahaa suruttomasti hyvään johtajansa mielivaltaisten päähänpistojen mukaan.

Näistä asioista olisi tärkeä puhua ja tutkia niiden takana vaikuttavia ilmiöitä tarkemmin. Näistä asioista luulisi itseään historialliseksi draamaksi kutsuvan televisiosarjan myös käsittelevän. Näin ei kuitenkaan tee De Gaulle, jossa mainostekstin mukaan kenraali vastustaa natseja. Koko sarja on yhtä heppoista esittämistä, pällistelyä, uhoamista ja mahtipontisuutta sekä väärällä tavalla kuvailevaa ja ihailevaa koko perheen draamaa, missä historia on vain ohut kulissit tarjota katsojille tunnetta olla ilman sisältöä mukana muka seuraamassa yhden maailman merittävimmän miehen elämää syvältä antaen meille illuusion ihon alle pääsemisestä.

Ja kattia kanssa! De Gaullesta kertova uutuustelevisosarja on yllättävän tyhjä ja tylsä historialliseksi draamaksi, joka olisi puitteiltaan tarjonnut osaavammalle tekijälle, ja tarkasti sekä aikaan että henkilöön pureutuvalle näkökulmalle, loistavan tilaisuuden tuoda jotain uutta esille myyttiin nimeltään de Gaulle. Siihen se ei kuotenkaan laiskuttaan, tylsyyttään ja hengettömyyttään kykene, kun ei edes ilmisesti halua. Ei riitä se, että ihmiset sarjassa ovat esikuviensa näköisiä, pitäisi olla myös lihaa luun ympärillä millaisia he olivat ja miten, sekä miksi tekivät, kuten tekivät; löytää vastakohtaisuuksia ja näyttää tekojen motiiveja. Nyt näin ei kuitenkaan katsojan tappioksi tapahdu. Siksi suosittelenkin katsojalle vain ensimmäisten osien pikaista silmiäilyä - ei muuta, sillä sarja alkaa pysähtynyttä tyhjyyttä esittääessään ärsyttää sekä silmää että mieltä.

Vertailun vuoksi samaan aikaan tulee Areenasta typeryydestään tunnetun Bush nuoremman salaperäisestä varapresidentistä Dick Cheynystä kertova nsuositun demokraatteja tukevan näyttelijä Brad Pittin tuottama elokuva Vice - vallan oikeat kasvot pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Steve Carell ja Sam Rockwell. Ohjaaja: Adam McKay (USA 2018), joka on tarantinomaisesta amerikkalaisuudestaan huolimatta hyvin tehtyä poliittista satiiria suuren luokan kusipäistä, jotka kulissien takana tekevät mitä haluavat kansan nimissä yhdysvaltalaisen aseteollisuuden laskuun. Juuri näin olisi pitänyt de Gaullekin tehdä, ja mennä heti alussa hamletmaisesti asian kuumaan ytimeen pohtien: ollako vai eikä olla?

Mutta ei! De Gaulle on vastenmielistä pällistelyä samaan tapaan yhtä tyhjän kanssa teennäinen ja tyhjänpäiväinen, kuin nykyajan historiallisten draamojen äitinä tunnettu romanttinen Downton Abbey, missä ei näytellä, esitetä tai olla, vaan pällistellään, tuijotellaan ja niellään kaikki tunteet kurkkuun imelänäitelän historiallisen kulissin toimiessa "ajan kuvan mukaisesti" kaiken tämän huonon näyttelemisen, ohjaamisen ja esittämisen pyhittävänä romanttisena kulissina tapahtumille, jotka ei koskaan tapahtunut, ja ihmisille, jotka, jos olisivat olleet omana aikanaan sellaisia, kun sarjassa esitettiin, olisi pidetty hulluina ja teljetty neljän seinän sisään epäsovinnaisuutensa takia.

De Gaullessa olisi ollut ainesta, jos näkökulmaa olisi reivattu henkilökohtaisesta tunneroskasta enemmin yleisempään suuntaan, kysymällä miksi de Gaulle oli mikä oli, ja mitä hän oikeasti halusi maalleen? Ei ole ihan selvää, että kenraalin visiot olivat tervehenkisiä ja koko Ranskaa hyödyttäviä. Miksi niistä ei puhuttu mitään? Entä kuka tai mitkä olivat hänen isäntänsä? Nyt de Gaullesta on tehty suurta yleisöä viihdyttävä tasapaksu sarja, jossa ei ole mitään järkeä, mieltä eikä otetta, eikä se siksi jaksa kiinnostaa muita kuin televisiosta roskaa ammatikseen tuijottavia tylsistyneitä tasapaksuja ihmisiä.

Sarjalla oli olemassa mahdollisuutensa, mutta ne kapsahtivat käsikirjoittajien ja ohjaajan haluun kuljettaa mukanaan inhimillisenä ja de Gaullen militaaristä jäykkyyttä sekä despotismia selittävänä tekijänä nuorena kuollutta Anne-tytärtä, jolla oli downsyndrooma. Tarkoitus pyhittää kaiken ja vahvan johtajan kaipuu on toinen sarjan kummallisuuksista. Miksi de Gaullesta yritetään tehdä pyhimys ja hänen käytännössä epäonnistuneista ja kovaa vastustusta herättäneistä ideoistaan jumallallisia Ranskan Suuren vuoden 1789 Vallankumouksen nimissä näennäisesti, mutta todellisuudessa salakavalasti hengen vastaisesti?

De Gaulle oli häikäilemätön vallan väärinkäyttäjä ihan kuten Dick Cheneykin Yhdysvaltojen varapresidenttinä. Tästä olisi pitänyt kertoa ja asiaa tutkia de Gaulle-televisiosarjassakin. Erityisen ärsyttävää sarjassa on se de Gaulleen liitetty lammasmainen pyhimykehä, ettei politiikkaa tuoda oikeassa valossa esille, vaan aina de Gaulle vastaan muut, ja ne muut ovat aina lähtökohtaisesti väärässä. Ja sitten se valtava pokkuroitsijoiden porukka, erityisesti inhottava ja porvarillista sopeuttamispolitiikkaa edustanut supernuolija- ja pokkuroija, kulttuuriministeri Andre Malraux.

De Gaullen hallinto oli sotilaallista ja jälki sen mukaista. Gaullismi synnytti poliittisia ja korruptoituneita opportunisteja, joista hyviä esimerkkejä ovat de Gaullen epäkelvot seuraajat ja myös sarjassa yllättävän vähäisissä rooleissa vilahtavat tulevat oikeistopresidentit, Georges Pompidou sekä Bokassan ystävänä tunnettu Valeri Gisgard D´Estang. Sen sijaa Francoise Mitterandin, tulevan Ranskan vasemmistopresidentin, sarja esittää mahdollisimman epäreilussa valossa.

Miksihän?

Sarjan ulkopuolelta yksi piirre, mikä suomalaista katsojaa kiinnostaisi tietää, on se miten Kekkoseen vaikutti de Gaullen epädemokraattinen lakien runnominen ja mielivalta kuohuvalla 1960-luvulla kun mannerlaatat vaikuttivat olevan vaarallisesti liikkeessä; nimenomaan de Gaullen uhkailut poliitikoille ja hallitusten runnomiset sekä lopulta dramaattinen eroaminen hävittyään kansanäänestyksen? Kekkonenhan 1970-luvulla sovelsi rautaisella kädellä omaa versiotaan gaullismista Suomeen ensin vaatimalla uudelleenvalintansa varmistamiseksi poikkeuslakia ja sitten runnomalla puolueiden tahdon vastaisesti Miettusen vähemmistöhallituksen kansalliseksi hätätilahallitukseksi.