Ärähtelevä Mooses ei ollut mukava!

Teksti Harald Olausen

Kun lukee himena tarkemmin ajan kanssa, huomaa Paavo Lipposen muistelmien kolmannessa osassa Valtionhoitaja – muistelmat 1995-2024 (WSOY, 2025) puhuvan valtaan ja itsensä rakastunut ilkeä machivellimainen ruhtinas, joka on vieraantunut vaarallisesti sekä itsestään että kansastaan. Varsinainen tehtävä tuntuu olevan kieltää jyrkästi Lipposen osuus ikäviin asioihin, kuten mm. korkeissa asemissa olevien naisten kiusaamisiin ja maan kaivamiseen heidän altaan.

Lipposen kirjan julkistamistilaisuudessa puhetta johtanut kokoomuksen verkkouutisten sivuilla omaa ohjelmaansa pyörittävä toimittaja Jari Korkki oli kuulemma tehnyt jättiurakan poistamalla lähes puolet sivuista. Tekele onkin "korkkimaisesti" kovin jäykkä yhden ilmeen muistikuva Paavo Lipposesta ja pistää miettimään, millainen on oikea kuva Lipposesta vallan varjoissa niinä vaarojen hetkellä, kun itse keikutteli vallanhimossaan vaarallisesti valtiolaivaamme, ja kun Lipponen ei ollut erityisen mukava?

Jotain Lipposesta kertoo hänen "ystävänsä". Julkistamistilaisuudessa Lipposta kävi nuolemassa tunnettu ja naistenhakkaamisesta tuomittu karhulalainen ex-poliitikko Kari Häkämies (kok), jonka kyseenalaisen uran tähtihetkiä oli esiintyminen umpihumalassa aamutelevisiossa sekä henkeen ja vereen oikeusministerinä vastustaa homoliittoja ja hakata akkoja humalassa. Tästä kaikesta Häkämies palkittiin ystävänsä Niinistön toimesta korkeilla viroilla ja Lipponenkin vain hymyili. 

Kirja herättää paljon avoimia kysymyksiä Lipposen osuudesta mm. Jätteenmäen eroon. Sen selittelevä tyyli ärsyttää. Mutta eniten ärsyttää Lipposen muistelmien III- osassa niiden itseriittoisuuden ja puhtaan mustavalkoasetelman lisäksi tekopyhyys, sekä itseään täydentävän ja pienen poliittisen eliitin privilegioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on päässyt eliitin jäseneksi, siellä pysyy siipirikkonakin, sillä demaritoveri on herra helvetissäkin, Lipponen vihjaa tyhmille äänestäjille.

Eikä hän tee sitä hymyhuulin ironisesti ja hauskuuta mojovien sutkausten kera, vaikka niin väittää ja antaa ymmärtää, vaan tosissaan itsensä liian vakavana ottavana henkilönä. Sitä hän onkin, sillä jo ensimmäisissä muistelmien osissa Lipponen antoi itsestään sellaisen kuvan ihmisenä, jota kiinnosti kovasti tittelit, asema, ja jos sellaista ei ollut, niin sitten se voitiin keinotekoisesti luoda kaivelemalla sukutauluja tarvittaessa vaikka Jeesukseen saakka, jotta voi julistaa omaa erinomaisuuttaan. Kummallista!

Teos on mahtipontisesti omistettu "Suomen kansalle". Keitäköhän hän tällä tavalla ajattelee ja kutsuu "kansakseen"? Senkö osan suomalaisista, jotka hän petti ujuttamalla väitteistään huolimatta uusliberalismin Suomeen ja luomalla ison köyhien armeijan? Vai kansalle, joka kosti hänelle presidentinvaaleissa? Kirjassa jyrisee kirjassa ankaran vanharaamatullinen Mooses yksinäisyydessään? Kirjan tyyli ei ole muisteleva vaan ankaran isän opettavainen ja ylhäältä alas nuhtelevasti toruva.

Mutta mikä pahinta, Lipponen ei tapansa mukaan tälläkään kertaa jaksa pysyä totuudessa vaan suoltaa silkkaa propagandaa; kirjassa meille puhuu sormea heristelevä ärtyisä valtionhoitaja, jonka mielestä politiikka pyhittää keinot, ja siksi surkeita valheita tarjoillut johtaja voi jälkikäteen kiillottaa maineensa periaatteella, kansa on väärässä totuuden kanssa, ja siksi kansa pitäisi vaihtaa. Kirjan kiinnostavinta kysymystä ei esitetä: Milloin Lipponen muuttui konservatiiviseksi vallan ja mammonan palvelijaksi?

Miten nopeasti Lipponen vaihtoi takkia ja hänestä tuli "Valtionhoitaja", joka uskoi talouden ja politiikan pyhään liittoon, unohtaen tavalliset ihmiset ja oman aatetaustansa lähtökohdat yrittää kohtuullistaa köyhempien kärsimyksiä ja tasoittaa heidän teitään eteenpäin elämässään? Lipponen muutti SDP:n porvarilliseksi. SDP:lle Lipposen aika taitaa sittenkin olla vielä aika traumaattista. Presidentinvaalit meni mönkään. Böö-kampanja oli mauton. Rooli Venäjän öljylobbarina oli lähes rikollista ja jätti pahan maun.

Koska Lipponen oli arvostellut puolueensa herraklubeja, monet odottivat, että hän olisi uudistanut määrätietoisesti puolueen järjestökoneistoa. Varsin pian kävi selväksi, ettei Lipposta kiinnostanut juuri mikään muu kuin oman vallan vahvistaminen, ja samaa mieltä olevien nostaminen puolueen sekä valtion johtoon. Epämiellyttävä ja puoluetta moraalisesti sisältä mädättänyt piirre Lipposessa paljastui jo alussa hänen avustajakunnastaan, mutta myös muista julkisista (oikeistolaisista) tukijoista.

Puolueeseen oli pesiytynyt avoimen oikeistolainen ja työväenliikkeen perusarvoja halveksiva herraskaista leikkivä pikkumainen näpertelijämaisterijengi, joka alkoi esiintyä kulissien kovin ottein Lipposen nimissä. Muistelmissa Lipponen kieltää, ettei ujuttanut uusliberalismia hallitukseensa. Se on suuri kalavale. Esimerkiksi ex-puheenjohtaja Jutta Urpilainen todistaa, että uusliberalismi oli sen ajan henki, johon poliittinen oikeisto koko Euroopassa heittäytyi, ja jota kieltämättä myös demaritkin seurasivat politiikassa.

Lipposen ummehtunut maailma ei ole sen kummallisempi paikka kuin manipuloitu mielemme, missä hänen avustajansa ovat kuin Pythia-papittaren käsittämättömiä jolkotuksia Delfoin oraakkelin ennustuksina kansalle tulkkaavia pappeja, joiden kansa uskoo selittävän tämän ajan Apollonin, joka tietää kaiken, viisauksia sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Mutta kukaan ei ole uskaltanut sanoa Lipposelle kipeää totuutta, ettei kenekään pitäisi kuvitella olevansa enemmän kuin ihminen, koska hän ei pääse kohtaloaan pakoon.

Lipposen kirja on täynnä totuudenvastaisia väittämiä. Lipposen esikunta toimi mielivaltaisesti ja epädemokraattisesti. Esim. II vmm Arja Alho erotettiin käytännössä Lipposen käskystä eikä niin kuin Lipponen väittää. Alhon onnettomuudeksi hänet pakotettiin hyväksymään ns. Sundqvist-sopimus, jonka Sundqvist oli asettanut ehdoksi toimelleen Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjan rahoituspäällikkönä. Lipposen ja Alhon suhteet kiristyivät hallituksen sisäisissä kädenväännöissä. 

Se oli ulkopuolisista omituista, pidettiinhän Lipposen suosikiksi tiedettyä Alho hänen lähimpänä ja tärkeimpänä työtoverinaan. Erässä riidassa äkillisiä itkupuuskia ovien ulkopuolelle itkemään juossut Alho saatiin takaisin hallituksen istuntoon, vasta kun Tarja Halonen oli käynyt tyynnyttelemässä Alhoa ja taluttanut itkuntuhruisen Alhon paikalleen. "Puheeni raivostutti Lipposen. Seuraavan päivänä kokouksen alkaessa pääministerin leukaperät kiristyivät ja kaikki tiesivät, että kohta räjähtää."

Alhon mukaan Lipponen ärisi, että talouspolitiikan linjasta puhuminen on puhumista profeetan parrasta ja sitä hän ei salli. Lipposen esikunta kosti eduskuntaryhmän vahvimmille Lipposen vastustajille. Kun Virpa Puisto oli ehdolla ministeriksi "jostain" vuodettiin iltapäivälehdille sopivasti Puiston miehen vanhoista rikkomuksista. Puisto oli sen jälkeen pakotettu kieltäytymään pitkään haluamastaan ministerinpostista. Hänen uransa poliitikkona oli ohitse eikä hän enää ollut mukana. Gangsterimeininkiä!

Samaan aikaan Jungnerin tapaamiset IS:n tunnetuimman sekopään, törkytoimittajan Juha-Pekka Tikan, kanssa tihenivät ja pariskunta nähtiin liikkuvan Helsingin yöelämässä kuin paita ja peppu. Vaasalainen kansanedustaja Marjatta Vehkaoja tiputettiin eduskunnasta Mia-Petra Kumpulalla, jonka vaalitilaisuuksissa pääministeri Lipponen kävi antamassa sen verran vakuuttavasti mediapotkua, että Kumpula peittosi reilusti istuvan kansanedustajan sekä valtuuston ei-lipposlaisen puheenjohtajan.

Lipposesta tuli televisio-ohjelma Itsevaltiaiden tyrannisoiva diktaattori. Puolue halvaantui toimintakyvyttömäksi. Ay-demarit menettivät luottamuksensa tavallisten työntekijöiden silmissä ja motivaationsa toimia. Suuri osa puoluejäsenistä katsoi tapahtumia uskomatta silmiään, ja jäivät passiivisena seuraamaan tilanteen kehittymistä sivusta, kun Lipponen antoi kokoomukselle ja valtiovarainministeriön virkamiehille etuoikeuden päättää käytännön talouspolitiikasta.

Tässä vain jäävuorenhuippu asioista, joista hän ei joko puhu, tai väittää muuta, luullen sen jälkeen tulevan pisteen, ja totuudeksi jääneen Lipposen viimeiset sanat. Uskokoot, kenen haluaa, minä en ainakaan sekä kirjallisiin että suullisiin luotettaviin lähteisiin vedoten. Totuutta rakastavalle ja herkästi yöunensa menettävälle kirjaa ei voi suositella. Mutta keitä ovat ne "Suomen kansa", jolle kirja on muka omistettu? Ne muutamat lipposlaiset harmaavarpusetko, jotka häntä vielä fanittavat? Enpä oikein usko.

Pelkäänpä että Lipposelle kansa on hän itse eränlaisessa vallan hämäävässä lumemaailmassa, missä oikea hyväkin muuttuu helposti ensin huonoksi, ja lopulta totuutta syöväksi hirviöksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun kusi nousee päähän ja kaverit hylkäävät. ja kun ahneella on paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon tällaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa).