Arkiset latistukset

Teksti Harald Olausen

Kyllästyneenä vastakkaisten poliittisten ryhmien kovenevaan ja jatkuvasti pahenevaan vastakkainasetteluun sekä kärjistyvään retoriikkaan, Albert O. Hirschman päätti yrittää pintailmiöiden "viileää" tarkastelua: puheen, argumenttien retoriikan historiallista ja tarkastelua. Yrityksestä syntyi kirja Taantumuksen retoriikka (niin&näin, 2024). Jo nimi kertoo mistä on kysymys. Kirja on sekä tarpeellinen, ajankohtainen että uusia oivalluksia synnyttävänä jokaisen taantumuksen takapotkua vastustavan luettava!

Kirja on mainio ja valitettavan ajankohtainen sekä iätön pohdinnoissaan kaikkialla maailmassa äärioikeiston kovenevan retoriikan ja vallananastusyritysten sekavassa ristitulessa, nyt myös vihdoin kaukaisessa Suomessa, jossa vuoden 1918 muisto ei poistu millään, vaan kovaotteiset ja poliittiselta retoriikaltaan oikeistolaiset työnantajat yrittävät yhden vaalikauden aikana riisua niin paljon hyvinvointiyhteiskunnan julkisilla varoilla tehtyä palveluksia kuin mahdollista, ja alentaa yritysten vastuita ja veroja.

Sama kaiku on askelten muuallakin maailmassa ja tämä heiluriliike tuntuu toistuvan tietyin väliajoin. Mutta samlla huoli nousevasta uuskonservatiivisesta kritiikistä sosiaaliturvaa ja muita hyvinvointiohjelmia kohtaan on saanut monet pohtimaan, onko oltu perusteettoman optimistisia ja luottavaisia edistyksen projektin jatkumisesta siitä huolimatta, että vanhoilliset ovat onnistuneet lyömään voimalla takaisin aiheuttaen takaiskuja vasemmistolle ja yhteiskunnalliselle uudistustyölle?

Jo Whitehead aikoinaan viisaasti muistutti, että sivilisaation keskeiset edistysaskeleet ovat prosesseja, jotka käytännössä raunioittavat yhteiskunnat, joissa ne tapahtuvat. Arkkikonservatiivi ja erään konservatismin oppi-isän, Edmund Burken Reflections on the Revolution in France (1790) -kirja alkoi pitkällä polemiikilla ihmisoikeuksien julistusta vastaan. Burke vaihtoi hyvän ja pahan paikkaa Mefiston toteamuksessa ja väitti uudistusten lopputulos olisi paha, tuhoisa ja toiveiden vastainen.

Se oli samalla radikaali ideologinen siirtymä valistuksesta romantiikkaan ja edistysoptimismista pessimismiin. Hirschman puhuu oikeiston voimakkaista "ideologisista vastaliikkeistä", jotka alkoivat Burkesta. Juuri tämä on jäänyt vasemmistolta huomioimatta. Aina kun se on saanut jonkun merkittävän sosiaalisen uudistuksen aikaan, on menty eteenpäin kaksi askelta ja vastaliikkeen toimesta yksi taakse. Nykyinen hyvinvointivaltion kritiikki kuuluu hänen mielestään kolmanteen taantumuksen aaltoon.

"Kieroontuneesteesin mukaan jokainen toimi, jonka tarkoitus on parantaa jotain poliittisen, yhteiskunnallisen tai taloudellisen järjestyksen piirrettä, ainoastaan pahentaa tilaa, joka oli tarkoitus parantaa. Turhuusteesin mukaan yritykset muuttaa yhteiskuntaa ovat hyödyttömiä, ne ainoastaan epäonnistuvat "jättämään jäljen". Lopuksi vaarantamisteesi väittää, että ehdotetun muutoksen tai uudistuksen hinta on liian korkea, koska se vaarantaa jonkin aiemman, arvokkaan saavutuksen."

Kirja kannattaa se lukea muistin virkistämiseksi Newtonin ns. kolmannesta laista, jossa todettiin, että jokaisella voimalla on aina vastakkainen voima. Kirjoittaja muistuttaa, etteivät kirjassa esitetyt argumentit tietenkään ole vain "taantumuksellisten" yksinomaisuutta. Niihin voisi vedota muutkin sellaiset, jotka vastustavat uudistuksia. On ovelaa ja tuloksellista (vaihtoehtoista faktaa) väittää, että yritys työntää yhteiskuntaa tiettyyn suuntaan saa sen kyllä liikkumaan, mutta päinvastaiseen suuntaan.

"Burke oli syvällä skotlantilaisen valistuksen ajassa, joka oli korostanut ihmisen toiminnan ei-aiottuja seurauksia. Tunnetuin tämän käsityksen sovellus oli Adam Smithin oppi NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ KÄDESTÄ, ja Burke oli ilmaissut olevansa täysin samaa mieltä Smithin talousnäkemyksistä. Smith, kuten Mandeville ja muut (kuten Pascal ja Vico) ennen häntä, olivat osoittaneet, miten ahneuden ja ylellisyydenhimon (Mandevillen "yksityisten paheiden") – tai vähemmän loukkaavasti omanvoinninpyynnin – motivoimat yksilön teot voivat aiheuttaa positiivisen yhteiskunnallisen tuloksen vaurastuttamalla yhteisöä."

Gothe, Vico ja Pascal ajattelivat "kaitselmuksen", joka oli "hyväntahtoinen, anteeksiantavainen ja avulias" (kuulostaa ihan Juha Sipilän valheellisilta vakuutteluilta rikkaiden omaehtoisesta verosta), hoitavan homman samalla kun konservatiivien tehtäväksi tuli "paljastaa ihanneyhteiskunnan tavoitteet naiiveiksi ja mielettömiksi tai jopa rikollisiksi." Runollisen ytimekkäästi näitä ajatuksia vuosisadan lopulla ilmaissut Goethe määritteli Mefistonsa näin: Osa voimaa syvää, mi tahto pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää. 

Konservatiivit huomasivat vallankumouksien syövän aina lapsensa ja päättyvän veriseen terroriin. Kirjoittaja muistuttaa, että 1500-luvulta eteenpäin oltiin laajalta yhtä mieltä, ettei uskonnollisten ohjeiden ja moraalisten nuhteiden voi luottaa hillitsevän ja muovaavan ihmisluontoa yhteiskuntajärjestyksen ja taloudellisen hyvinvoinnin takaamiseksi. 1700-luvun mielelle yhteiskunta jäi pystyyn ja toimi mukavasti, vaikka jumalan tuki vietiinkin siltä vähitellen pois. Kirjoittajan mukaan tämä visio ilman jumalaa on paljon vähemmän traaginen kuin se, jota Dostojevski ja Nietzsche ja osa maailmaa vuosisata myöhemmin elättelivät.

"Ihmisen toiminnan tarkoittamattomien tulosten ajattelu sai uuden impulssin Ranskan vallankumouksen tapahtumien myötä. Kun vapautta kohti ponnistelu päätyi terroriin ja tyranniaan, vallankumouksen kriitikot havaitsivat yksilöiden aikeiden ja yhteiskunnallisten tulosten välillä uuden ja silmiinpistävän epäsuhdan, Jumalallinen kaitselmus kutsuttiin takaisin aktiivipalvelukseen, mutta nyt sen muoto oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen: nyt sen tehtävänä oli estää ihmisten suunnitelmat, kun näiden pyrkimykset rakentaa ihanneyhteiskunta piti paljastaa naiiveiksi…" Ihmiselle annettiin ankara läksy.

Kyseessä olivat titenkin voimansa tuntoon heränneet vallassaolijat ja heidän vastavoimansa, jota kuvastaa Joseph de Maistern antama  julma merkitys kaitselmukselle, joka hänen mielestään työskenteli läpi vallankumouksen, että se oli tuottanut omat pitkälliset riitaisat vaikutuksensa; hän väitti, että jos nimittäin olisi tapahtunut yksi kahdesta vaihtoehdosta: joko julkinen mielipide olisi pitänyt tuomiota kohtuuttomina tai todennäköisemmin ne olisivat jääneet aivain vajaiksi täydestä oikudenmukaisuudesta rajoittumalla vain muutamaan suureen rikolliseen. Maistren mukaan juuri tätä kaitselmus ei tahtonut ja siksi se järjesti asiat nokkelasti niin, että paljon suurempi määrä syyllisiä pantiin katumaan omien rikostovereittensa iskuista." Tämä oli hävytöntä.

Marx oli ensimmäisiä teräväpäisiä kriitikoita, joka tajusi historian olevan koko ajan jatkuvaa ihmisten muuttumista. Hän kiinnitti tähän huomiota muistuttaessaan, että myös kouluttajaa piti kouluttaa ennakoimalla uudestisyntyneen syntymisen olevan vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä sen toteutumista estivät vakiintuneet edut, hallitsevan luokan sortokoneistän ylivoimaisuus ja muutosvastarinta sekä vallitsevat erot ja edut sekä luokkaitsekkyys. Marxilaisuus on tässä mielessä naiivi, koska se uskoo ihmiskuntaa sortavien rakenteiden ennemmin tai myöhemmin romahtavan kuin lahjana taivaan, kunhan sitä hieman härnäsi.

Maistre taas tiesi, ettei näin ole vaan, että kaitselmus erehtymättä järjestää ihmisen toimille lopputuloksen, joka on ihmisten aikomusten täsmällinen vastakohta. Kirjoittajan mukaan Maistren rakennelma on epäilemättä poikkeuksellisen pitkälle viedyssä kostonhaluisuudessaan ja saumattomassa kieroutuneeseen vaikutukseen vetoamisessaan: "Kieroituneisuusteesin peruspiirre on kuitenkin pysynyt muuttumattomana: ihminen tulee naurunalaiseksi - sen saavat aikaan jumalallinen kaitselmus ja nuo etuoikeutetut yhteiskunta-analyytikot, jotka ovat päässeet perille sen suunnitelmasta -sillä ryhtyessään parantamaan maailmaa radikaalisti hän menee radikaalisti harhaan. Mikäpä olisi parempi tapa osoittaa hänet puoliksi narrimaiseksi ja puoliki rikolliseksi kuin todistaa, että hän saavuttaa täsmälleen päinvastaisen kuin hän päämäkseen julistaa? Mikäpä sitä paitsi olisi parmpi argumentti inhotulle poliittiselle menettelytavalle, jonka julistettua päämäärää vastaan ei tohdi hyökätä suoraan."