Armotonta menoa - hoivatyön lauluja!

Teksti Harald Olausen

"Oli kiellettyä sanoa omaisille, että toimitaan vajaamiehityksellä. Jos omainen kysyi, onko teitä tänään vain kaksi, ei saanut vastata mitään. Meillä onnistuttiin kääntämään asia niin, että vain huono hoitaja valittaa, jos joutuu tekemään vuoronsa vajaamiehityksellä."

-dokumentissa Armotonta menoa - hoivatyön lauluja nimettömästä kamera selkään päin esiintyvä hoitaja

Jos olisi ilkeä, sanoisi tylysti Ylellä parhaillaan pyörivästä Armotonta menoa hoivatyön lauluja (Ohjaus Susanne Helke 2022 Road Movies) että tämä on jo nähty aikaisemmin, eikä siis ole omaperäistä, Jouko Aaltosen kenen joukoissa seisot (2006) ohjaamana. Väsyneet ilmeet, riutuneet kasvot, kuoro laulaa surullisia lauluja ja muistuttaa laulu laululta enemmin hoidokkejaan. Se on tarkoituskin.

Ohjelma sisältää myös yhden arjen sankarin tarinan taistelussa kasvotonta rahaa vastaan. Armotonta menoa kuvaa sitä ristiriitaa, mikä valheen hyväksymisen ja inhimillisen kärsimyksen välissä on, kun ihminen on halpa kauppatavara sutkien ja rahanahneiden poliitikkojen ja konsulttien armottomassa maailmassa. Aiheesta on tehnyt vaikuttavan kirjan professori Timo Airaksinen Hyvinvointivaltion hylkäämät - hoivatyön etiikka (Bazar 2021).

Ei olla ilkeitä dokumentin tekijöille, sillä toteutus on hyvä, aidon tuntuinen ja sanoma tärkeä. Vanhustenhoito on retuperällä, on ollut sitä aina 1800-luvun kitupiikkimäisestä köyhäinhoidosta lähtien tämän päivän markkinoille rahastamismielessä rynnänneisiin kansainvälisiin yhtiöihin, joiden suuret voitot tehdään sillä, että vanhustenhoidon tasosta tingitään usein jopa dramaattisesti, kuten dokumentista selviää.

Tällaisia herättäviä elokuvia tarvittaisiin enemmän. Tämä on tutkivaa dokumenttijournalismia parhaimmillaan ja herättää monet hyvinvoivan etelän ajattelevat ihmiset tajuamaan, miten onnekkaita he ovat, kun eivät asu susirajalla, missä lipeäkieliset poliitikot ostavat, myyvät ja valehtelevat elokuvan, Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984) malliin niin viekkaasti, että "yrityssalaisuuksiin" vedoten kunnan vanhustenhoidon ulkoistavaa sopimusta ei kuntalaisille haluta näyttää.

Dokumentaarinen lauluelokuva suomalaisen vanhusten hoivan tilasta, hoivatyön tekijöistä ja kokijoista hoivan markkinoilla ovat käsikirjoittaneet yhdessä palkitun American Vagabondin (2013) tekijä Susanna Helke ja elokuvan valtionpalkinnon saaneen Markku Heikkisen. Molemmat jo paljon kiiteltyjä dokumentteja tehneet ammattilaiset. Dokumentti on sukua Jarmo Lampelan Eilalle (2003), ja jatkaa samaa linjaa yrittäen tuoda esiin piilosta ne tavalliset hoivatyön raskautetut ja kärsivät kasvot, jotka joutuvat ottamaan vastaan iskuja.

Heti dokumentin alussa kiinnittyy huomio siihen ikävään perusasetelmaan roistoista ja sankareista, mikä vallitsee vanhustentyön kentällä. Pieni Kaavin kunta kamppailee samanlaisten taloudellisten ongelmien kanssa kuin muutkin kunnat ja tekee taloutensa tervehdyttämiseksi vastoin yleistä mielipidettä samoin kuin monet muutkin vastaavassa tilanteessa kärvistelevät poliitikot köyhyys-Suomessa: myyvät vanhukset eniten tarjoavalle vanhaan köyhäinhoito-Suomen mentaliteettiin sen kummemmin itse asiaa miettimättä.

Ja seuraukset ovat lajissaan monumentaalisen ikävät kaikille, eikä pieni ihminen, syytön vanhus tai työtaakkansa alle musertuva työntekijä voi asialle mitään. Tähän menty hyvinvointivaltion konkurssissa ja edessä häämöttävässä yksityistämissä, puhuttiin mitä puhuttiin. Juuri tämä näkökulma dokumentissa on sen parasta puolta; tartutaan heti perusongelmaa sarvista kiinni eli asioiden ei tarvitsisi olla näin huonolla, jos tahtoa olisi.

Yhden kunnan talous, vaikka olisi pienikin kunta, ei voi olla kiinni siitä montako vessapaperirullaa yksi vanhus käyttää kuukaudessa. Dokumentissa pistää silmään erään satraapin suuri emävalhe: yksityiset palvelut ovat hänen mukaansa "tutkitusti tehokkaampia ja taloudellisempia", mikä ei pidä alkuunsakaan paikkaansa. Se on vain maan hiljaisille lepyttämiseksi tarkoitettu halpa mainos- ja markkinointipuhe, jolle ei ole katetta todellisuudessa.

Vakuuttelijana hän on kuin tunnetusti epärehellinen maaseudun huonosti menestyvän käytettyjen autojen kauppias. Siksi hän ei mainitse tutkimusta nimeltä, kun sellaista ei ole olemassa olemassakaan. Juuri siksi dokumentti on myös poliittinen pommi, se näyttää miten raadollista kansan kuppaaminen on tällä kertaa vanhustenhoidon nimikkeellä.

Dokumentista selviää myös miksi Attendon tapainen iso ulkomaalaisjätti on kiinnostunut Kaavin vanhuksista. Suuret voitot tehdään vähentämällä henkilökuntaa hoivatyössä, harventamalla siivousta, poistamalla vanhusten ulkoiluttamisen ja muut aktiviteetit, huonontamalla ruokaa jne...Ei siis kovinkaan kiva juttu!

Dokumentti näyttää toteen myös sen, miten vaarallinen ihmislajia on kirjaimellisesti tässäkin dokumentissa mummonsa valmiina myymään olevat poliitikot ja miten vähän heillä on enää jäljellä siitä kuuluisasta maalaisjärjestä, jolla maatamme aikoinaan menestykkäästi yli vaikeiden aikojen ohjattiin.

Tavallinen ihminen ei voi luotaa enää nykyisin mihinkään muuhun kuin että häntä yritetään kussa silmään kaikkialla eikä tuloksellisia vaihtoehtoja vastustaa ole. Jotain pientä voidaan saada aikaan tällaisilla dokumenteille parempaan suuntaan yleisön mielenmuokkaamisena, mutta mitään todellista muutosta parempaan valitettavasti ei.

Taistelu vallasta ja rahasta ruohonjuuritasolla on (pitäisikö sanoa, kun tämä toistuu aina: nyt, vihdoin vai taas?) ylittänyt siedettävyyden rajan. Saa nähdä milloin tavalliset ihmiset vetävät tästä johtopäätöksen. Eliitti on yhtenäinen alalla kuin alalla eikä välitä mistään muusta kuin omista tarpeistaan. Sen todisti viimeistään poliitikkojen yhteisrintama Tehyä ja Superia vastaan liittojen yhdessä masinoiman palkankorotuskampanjan kanssa.

Vanhustenhoito ei viime vaalien kovista lupauksista laittaa vanhusten asiat kuntoon (Olemmeko samalla matkalla?) huolimatta ole edennyt juuri lainkaan. Hoitajamitoitukseen ei päästä, kun ei ole henkilökuntaa. ja henkilökuntaa ei saada, kun palkat ovat niin matalalla. Ongelma ei ratkea koskaan.

Ketkä sitten viruvat julkisissa vanhustenhoitolaitoksista? No tietenkin ne köyhät ja kipeät, joista ei ole koskaan aikaisemminkaan välitetty, ja jotka ovat aina olleet heittopusseja itseään koskevissa päätöksissä ja muiden valuuttaa priorisoida mitä kunkin äänestäjäryhmälle on tärkeintä eli raha ja ettei se valu omista taskuista köyhempien taskuun.

Tavallinen ihminen on usein vallan ja rahan sokeuttamista päättäjistä poiketen tehty sellaisista aineksista, jotka eivät hyväksy laittomuuksia ja epäeettisiä moraalittomuuksia ympärillään. Siitä tämäkin dokumentti on hyvä esimerkki. Eri asia on sitten, katsooko kukaan enää tällaista, ja vaikka katsoisikin, vaikuttaako sen sanoma ihmisiin, ja jos vaikuttaa, niin millä tavalla?

Kun flegmaattisten ihmisten ja herrojen kurittaman maan kulttuuria ja historiaa hieman tonkii, huomaa että suuri osa kansalaisistamme on sisäistänyt tämän vahingollisen herruuden sydämeensä eikä uskalla tai halua toimia paremman muutoksen puolesta, se kun edellyttää kasvojen antamista vastarinnalle - juuri sen tekee tyylikkäästi Susanne Helken hieno ja koskettava Armotonta menoa - hoivatyön lauluja-televisiodokumentti.

Nyt pitäisi vastavoimien ja eri mieltä olevien tosissaan pohtia, voisimmeko unohtaa historialliset taakkamme, siitä kuka on ja mitä, ja yhdistää voimamme ennen kuin on liian myöhäistä; demokratia on kaikkialla uhattuna, rikkaat yrittävät niistää köyhiä niin paljon kuin mahdollista, valehtelevat poliitikot vievät meitä harhaan ja maapallo on tuhoutumassa. Nyt tarvitaan tekoja ja yhteisrintamaa. Ellei se onnistu, olemme hukassa lopullisesti.