Arvoa haluamme mutta arvottomuutta kammoamme

Teksti Harald Olausen
"Jokainen haluaa ja ansaitsee tuntea kuuluvansa joukkoon, ja tunnustuksen puute tekee kipeää. Miten voisimme yhteiskuntana edistää kaikkien ihmisten arvokkuuden kokemuksia?"
https://www.gaudeamus.fi/teos/arvoa-ja-arvottomuutta/
Arvoa ja arvottomuutta-kirja (Gaudeamus, 2023) kertoo muun muassa laajan kysely- ja haastatteluaineiston perusteella siitä, mikä saa ihmiset tuntemaan itsensä arvokkaiksi suomalaisessa yhteiskunnassa ja millaiset seikat pitävät pinnalla elämän myrskyissä, ja on lajissaan sekä ajankohtainen että kattava perusteos lisänä nykyiseen arvokeskusteluun.
"Ihmisyys sisältää ajatuksen, että olemme olennaisilta osin samanlaisia kuin muut ja yhdenvertaisia paitsi oikeuksiltamme myös keskustelukumppaneina. Niiden lisäksi on myös tärkeää, että arvostuksemme kohdistuu myös erityisyyteemme ja yksilöllisiin saavutuksiin elämässä."
Teoksessa ihmiset kertovat myös, millaiset tilanteet ovat loukanneet heidän arvokkuuttaan. Kirjan tekee tärkeäksi se, että se nostaa esille myös nykyajan pahimmat vitsaukset; millaista on, kun ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä? Jokainen kuitenkin haluaa ja ansaitsee tuntea kuuluvansa joukkoon, ja tunnustuksen puute tekee kipeää. Siksi kirja kysyykin, miten voisimme yhteiskuntana edistää kaikkien ihmisten arvokkuuden kokemuksia? Ja vastaa monen suomalaisen suulla.
Kaikenlaisia kirjoja sitä kirjoitetaankin. Kaikenlaisia asioita sitä tutkitaankin ja kaikenlaisia mielipiteitä sitä esitetäänkin. Kun kuulin tämän kirjan nimen, ajattelin heti aluksi, että sen pitää kuulua siihen nykyisin vallalla olevaan laajaan hyvän mielen terapiakirjallisuuslajiin, mikä on vallannut samaan aikaan kirjamarkkinat, kun koko yhteiskunta on kovaa vauhtia naisistunut. Mutta totuus ei ole yksiniittinen. Tällaisilla kirjoilla on tärkeä merkitys silloin kun kovat arvot jylläävät.
Tällaisille kirjoille on myös suuri tilaus. Ihmiset hakevat kuumeisesti vastauksia oman elämänsä ongelmiin ja lukevat siksi paljon hyvään elämään kannustavia oppaita. Kirja Arvoa ja arvottomuutta kertoo arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksista hyvän elämän perustana. Kirjoittajat Kaarina Mönkkönen, Annukka Tapani ja Tapani Kokkonen, ilmoittavat yhdeksi tärkeäksi motiiviksi halun ymmärtää arvokkuuden ja merkityksellisen elämän kokemusta. Mutta miten? Empaattisesti.
Sen paljastaa osuvasti kirjan toisen luvun Arvokkuuden ja merkityksellisyyden ulottuvuuksia alaotsikko Tunnustus osana ihmisyyttä (s.60). Tarkoitus on hyvä, ja luku on siksi tarpeellinen muistutus kulttuurimme ikävistä puolista joko vaieta kokonaan hyvästä tai säästeliäästi siitä puhuen. Kirjoittajien mukaan hyvinvointiyhteiskunnassamme on ollut jo jonkin aikaa seikkoja, jotka eivät tue kaikkien kansalaisten arvokkuutta, sillä osalle hyvinvoinnin tavoittelu käy raskaaksi.
Osa joutuu kamppailemaan rajusti saadakseen elää ihmisravoista elämää ja tullakseen tunnustetuksi täysvaltaisena kansalaisena. Suomi on jakaantunut vahvasti niihin, joilla menee hyvin ja jotka voivat hyvin nimenomaan siksi, että ne, jotka voivat huonosti, voivat entistä huonommin. Ihmisen arvon mitta on hänen hyödyllisyytensä ja menestyksensä elämässään. Myös kuolemassa on tärkeä näyttää se, kuka on. Niin tekevät usein vainajan lapset ja yhtiökumppanit.
Epäilyni tästä vahvistuivat lisää, kun vilkaisin hs.fi/muistot-osastolle: "Neuvokas ja toimelias johtaja, Pidetty ja empaattinen toimittaja, Arvostettu taidekasvattaja, Suomalaisen teollisuuden merkittävä uudistaja, Visionäärinen sydänkirurgi, Joviaali ja viisas lastenallergologi, Arvostettu ja sinnikäs asiantuntija, Määrätietoinen yrittäjä, Arvostettu luottamushenkilö ja maakuntaneuvos."
Tunnustusta ei pitäisi katsoa vain yksilöllisestä näkökulmasta itsensä toteuttamisena. Mutta muistosivut ovat muuttuneet (tai ehkä aina olleet) vainajien hyvien puolien korostamiseksi ja hienoiseksi ylistämiseksi, vaikka tiedämme vajavaisina ja siksi tavallisina ihmisinä, ettei sellainen voi olla totta kenenkään kohdalla: ihminen ei ole pyhimys. Toisaalta ymmärrettävästi Suomessa on tapana kunnioittaa vainajia hartaudella eikä kuolleista saa puhua pahaa kuoleman jälkeen.
Hyvinvoivien ja johtavassa asemassa elämässään olevien ihmisten kehuvat ja ylistävät kuolinilmoitukset vain vahvistivat sitä tuntemattomiksi jäävien tavallisten ihmisten samaa osattomuuden tunnetta, mitä he ovat kokeneet koko ikänsä. Olisiko aika alkaa kirjoitella sekä rehellisiä, ei omaisten eikä yhtiökumppanien kirjoittamia, että tavallisista ihmisistä? On paljon näkymättömiä ihmisiä, joilla ei ole arvoa lainkaan. Pukija-elokuva kertoo hieman samasta asiasta.
