Arvostatko kilpaurheilua vai kuntoliikuntaa?

13.08.2020

Teksti:

Jaana Haapasalo


Kirjoitin taannoin kuntouintia puolustavan mielipidekirjoituksen, johon sain reilusti kielteistä palautetta kilpauimareilta ja lapsiaan kilpauintitreeneihin kuskaavilta vanhemmilta. He pöyristyivät siitä ajatuksesta, että lähes kellukkeet päällä räpiköivät kuntouimarit kehtaavat nostaa profiiliaan ja vaatia tilaa uimahallissa. Kuntouimareita kehotettiin parantamaan tekniikkaansa, etteivät kilpauimareiden perhostelun pärskeet häiritse.


Kilpauinnin puolustajille oli selvää, että kilpauinnille pitää varata riittävästi ratoja yhteiskunnan rakentamassa altaassa, koska kilpatreeneihin osallistuvat tulevaisuuden toivot. Kuntouimarit ovat heidän mukaansa niitä, joiden pitää väistyä, jos rapatessa roiskuu.


Tämä sai miettimään, mikä kilpailemisessa kiehtoo. Kaikkihan ovat kuulleet kilpaurheilijoiden terveysongelmista. Kilpauimarit sairastuvat astmaan, ammattijääkiekkoilijat saavat aivovammoja ja halvaantuvatkin, yleisurheilijat telovat raajojaan ja joutuvat urheilulääkärien leikkuupöydille, jalkapalloilijoiden polvet napsahtelevat rikki, painijoiden selät naksahtelevat, maratoonareille tulee äkillisiä sydänkuolemia ja kilpaurheilu-uransa päättävät voivat joutua kriisiin ja kärsiä mielenterveysongelmista. Osa kilpaurheilijoista on vammautunut päästä varpaisiin loppuiäkseen.


Olympialaisten isä, ranskalainen Pierre de Coubert oli kiinnostunut urheilun kasvatuksellisesta puolesta ja sen yhteydestä arvoihin. Alun perin kyse ei ollut huippu-urheilusta vaan harrastelijaurheilijoista, jotka kisailivat reilusti ystävyyden ja rauhan hengessä.


Olympia-aate oli rauhanaate. Urheilussa ei ihmisen sukupuoli, ihonväri, uskonto tai kansalaisuus saanut ratkaista, vaan kaikki kamppailivat tasa-arvoisesti. Ystävällinen harrastelu ja terveellinen urheilu yhdessä kaikkien maiden kansalaisten kanssa kuulostaa hyvältä.


Kuitenkin ajan kuluessa tärkeäksi on noussut olympiamenestys ja voittaminen. Menestyksestä iloitaan ja häviöistä petytään. Mihin hävisi ystävällishenkinen kisailu, kun verenmaku suussa hiihdetään kilpaladuilla dopingin voimalla?


Heikosti menestyneet palaavat kotimaahan häntä koipien välissä, kun taas voittajia juhlitaan turuilla ja toreilla suurina kansan idoleina. Heille lahjoitetaan rahaa ja tontteja, koska kun maanmies voittaa, kaikki tuntevat voittaneensa.


Kilpaurheilijat nostavat kansallista itsetuntoa. Moni suomalainen iloitsee television ääressä enemmän suomalaisen kuin ruotsalaisen tai venäläisen voitosta, vaikka itse ei ole sohvannurkassaan voittanut mitään eikä käy missään treeneissä.


Kilpaurheilusta tulee osalle jopa ammatti, jolloin liikutaan jo varsinkin kaukana kasvatuksellisista päämääristä tai tasa-arvoisen kisailun arvoista. Urheilijan ammatista voi tienata miljoonatuloja, jos sattuu olemaan esimerkiksi NHL-pelaaja tai formulakuski.


Osa (vähemmän yleisön suosimien lajien) kilpaurheilijoista sitä vastoin sinnittelee köyhyysrajalla ja sponsoreiden armopaloja kerjäten. Kilpaurheilijat eivät siis keskenäänkään ole tasavertaisessa asemassa, kuten urheilullisten arvojen mukaan ehkä tulisi olla. On mystistä, mihin eri urheilulajien arvostuksen erot oikein perustuvat.


Raadollisimmillaan kilpaurheilu voi johtaa väkivaltaisiin yhteenottoihin ja tragedioihin. Uutiset ovat kertoneet, että jalkapallojoukkueiden fanit ottavat yhteen ja mukiloivat toisiaan ja erotuomareita hävityn pelin raivostuttamina. Kilpaurheilija masentuu ja tappaa itsensä, kun tulee paha häviö tai ura loppuu. Kilpaurheilu voi näin myös kapeuttaa ihmisen näköaloja ja vääristää koko arvomaailmaa. Jos oma identiteetti on vain kilpaurheilun varassa eikä muuta löydy tilalle, syntyy ahdistava tyhjiö.


Kilpaurheilun keskeiseksi arvoksi tuntuu nousseen voittaminen, vaikka vain sadasosasekunnilla. Olympialaisten tunnuslausekin - Citius, altius, fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin) - kuvastaa sitä, että aina on saavutettava yhä parempi tulos. Ei voidakaan kisailla rennosti ilman tulostavoitteita.


Miksi pitää urheilla kilpaillen? Syytä voi hakea motivaation käsitteen kautta. Osa kilpailevista ihmisistä kokee, että kaikenlaista urheilemista motivoi parhaiten kilpailuihin osallistuminen. Motivaatio ei löydykään liikunnan ilosta tai nautinnosta vaan siitä, että kovan treenaamisen jälkeen voi kiivetä palkintopallille tai päihittää vastustajan.


Tällainen motivaatio syntyy kasvatuksen ja kasvuympäristön kautta. Jos vanhemmat ja valmentajat kovasti korostavat lapselle ja nuorelle kilpailemista ja voittamista, kyse voi olla aikuisen omista täyttymättömistä menestystoiveista, joita hän delegoi lapsen kannettavaksi. Vanhemmasta ei koskaan tullut menestyvää maailmanmestaria, mutta ehkäpä lapsesta voi tulla?


Kilpaurheilun vastakohtana on kunto- ja terveysliikunta, jossa motivaationa on oman kunnon ja terveyden ylläpitäminen ja kohentaminen. Kilpaurheilijoille tämä motivaatio kypsyy ehkä vasta kilpauran jälkeen, kun rahkeet eivät enää riitä voittamiseen iän tai uralla saatujen terveysongelmien takia.


Kuntoliikunnassa liikkuja asettaa yksilöllisiä tavoitteita, kuten "uin tänään kilometrin" tai "juoksen tänään sen verran kuin hyvältä tuntuu". Kuntoliikkuja ei kilpaile kuin korkeintaan itsensä kanssa. Hän halua voittaa vain mukavuudenhalunsa.


Kuntoliikunnan tavoitteita voidaan pitää hyvinä: parhaimmillaan kuntoilu lisää terveyttä ja ehkäisee sairauksia. Kilpaurheilu päinvastoin aiheuttaa urheiluvammoja ja pahimmillaan lisää terveydenhuollon menoja.


Toisaalta voidaan väittää, että monet muutkin vammat ja sairaudet ovat ihmisen itsensä aiheuttamia. Alkoholin liikakäyttö, tupakointi, huumeet ja ylipaino aiheuttavat nekin sairauksia ja lisäävät terveydenhuollon kuluja. Onko siis väärin arvostella kilpaurheilijoiden itse itselleen hankkimien vammojen kustannuksia yhteiskunnalle?


Pitäisikö kilpaurheilijoille säätää urheiluvero, koska he tahallaan urheilevat liian kovaa ja hankkivat näin kalliita terveysongelmia? Entä onko oikein, että julkinen sektori tukee verovaroilla kilpa- ja huippu-urheilua? Toisaalta kilpaurheiluun liittyvät tapahtumat tuovat rahaa mukanaan, ja raha kyllä kelpaa kunnille.


Kilpaurheilun mielekkyyden kysymykset sisältävät monimutkaisia arvopohdintoja. Ihmisten vapautta kilpailla ja hankkia urheiluvammoja ei voi rajoittaa, mutta ihmisiä voi aina valistaa kuntoliikunnan eduista.