Asiantuntemuksen kuolema

28.03.2021

Teksti:

Harald Olausen

Yhdysvalloissa on vielä tuoreessa muistissa AIDSIn kieltäjien pieni ryhmä 1990-luvun alussa. Ryhmän tunnetuin jäsen, University of Californian professori Peter Duesberg asettui vastustamaan lääketieteellistä tietoa siitä, että ihmisen immuunivajevirus (HIV) aiheutti AIDSin. Duesbergin väitteet osoittautuivat vääriksi. Esimerkki on hyvin kuvaava. Tieto vastaan uskomukset, valheet ja asioiden vääristäminen ei ole koskaan kadonnut lopullisesti maailmasta. Mutta olisiko kukaan valistuksen optimismin aallonharjalla ratsastanut filosofi voinut kuvitella edes hurjimmissa painajaisunissaan nykyisenkaltaisen sivistysvaltioina itseään pitävien länsimaiden tiedon, totuuden ja valheen välisen taistelun tai sen itseään vastaan taistelevan julkisuuden, mikä ei ole ollut enää kenenkään hallittavissa 2000-luvun alusta lähtien?

Myös valtamedian auktoriteettiasema on murentunut niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Perinteisesti laatumedioina pidetyt toimijat kuten The New York Times Yhdysvalloissa, BBC Britanniassa ja Helsingin Sanomat Suomessa ovat yhä useammin syytettyinä ideologisuudesta, eliittivetoisuudesta ja totuuden pimittämisestä. Enää tiedonvälityksen kanava ei kulje suoraan ylhäältä omistajasta päätoimittajan kautta toimittajaan ja toimittajan kädestä kansalle. Komentoketjun muutos on saanut aktiiviset kansalaiset hereille heidän huomatessaan, kuinka helppoa on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen netin aikana mm. sosiaalisessa mediassa. Yleisradiota on ravisuttanut Ylegate-skandaaliksi nimetty taistelu siitä saavatko poliitikot vaikuttaa heistä suurelle yleisölle kerrottaviin uutisiin ja millä tavalla. Hesari on aina silloin tällöin saanut pyyhkeitä tavastaan toimia kovassa uutiskilpailussa hätiköiden asioita vain yhdeltä kantilta totuutta valottaen.

Tätä taustaa vasten ajateltuna asiantuntemuksen kuolema ei vain olemassa olevan tiedon hylkäämistä, vaan jotain paljon pahempaa ja syvällisempää: se on kapinaa kaikkea vastaan samalla kun julkisuudessa ymmärretään sanavapaus vapaudeksi sanoa mitä tahansa vailla perusteluja. Poliittisen historian professori L.A. Puntila muistutti jo vuonna 1961 julkisuuden olevan demokratian terävämpiä aseita vain, jos emme missään vaiheessa eikä minkään syyn vuoksi anna sen tylsistyä. Sananvapaus Puntilan mukaan meillä oli jo; oikeus pitävien tietojen mahdollisimman nopeaan saantiin olisi myös varmistettava. Niiden oikealla käyttämisellä on lujitettava demokratiaa ja siinä vaikuttavien ryhmien keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä. Nyt kuusikymmentä vuotta tekstin julkaisun jälkeen Puntilan sanat ovat levinneet harakoille eikä niillä ole enää mitään arvoa kovassa myllerryksessä olevassa tieto, totuus ja valhe-pelissä.

Miksi näin? Kilpailu ihmisten huomiosta on kovaa ja uudet tavat myydä unelmia tarinoiden sisällä eivät kunnioita vanhoja. Yhdysvaltojen laivaston sotakorkeakoulun kansallisen turvallisuusasioiden professori Tom Nichols on kirjoittanut asiaa valaisevan kirjan Asiantuntemuksen kuolema - vakiintuneen tiedonvastainen kampanja ja miksi se on tärkeä (Terra Cognita 2017, suomentanut Kimmo Pietiläinen). Nicholsin kirjan kanssa kanattaa kuitenkin lukea samaan aikaan hieman syvällisemmin itse ongelmaa analysoivaa Paul Erik Korvela ja Johanna Vuorelma kirjaa Puhun niin totta kuin osaan (Dosendo 2017)-kirjan lukua Teoista sanoihin - mitkä faktat, mikä totuus, samaa aihetta otsikon Totuudenjälkeisen ajan jäljillä: "Itävaltalainen kirjailija Franz Grillparzer kirjoitti 1800-luvulla:"Ihmisen henki ja maailman meno ovat aina ja kaikissa suhteissa niin samanlaisia, että harvoin tosi on aivan uutta ja harvoin uusi aivan totta."

Kirja nostaa esiin tärkeän asian toimittajien ja tutkijoiden välillä keskustelussa totuudenjälkeisestä ajasta: äänessä pääasiassa toimittajat ja kolumnistit ilman varsinaisia tutkimuksellisia näkökulmia; kun totuudenjälkeisen ajan keskustelua havainnoi esimerkiksi Platonin tai Macchiavellin oppien valossa, se alkaa näyttää varsin tutulta: voisi hyvin todeta, että jo antiikissa elettiin totuudenjälkeistä aikaa. Samoin he toteavat Grillparzerin kiteyttävän hyvin sen, mikä oli heidän ensimmäinen reaktionsa vuoden 2016 aikana kiihtyneeseen keskusteluun totuudenjälkeisestä ajasta. Kirjoittajien mielestä aikamme ilmiöissä ei välttämättä ole mitään uutta, vaikka niille keksisi uusia nimiä: "Pidämme omaa aikakauttamme usein poikkeuksellisena - milloin poikkeuksellisen edistyksellisenä, milloin rappiollisena - historian hetkenä, minkä seurauksena kehystämme vanhoja asioita uusiin raameihin. Yllättäen vanha ilmiö näyttää uudelta, vaikka pelkästään kehykset eli tapa puhua asiasta on muuttunut."

Nicholsin kirjan lohduton sanoma on hieman toisenalinen: demokraattiset instituutiomme ovat häviämässä populismille tai teknokratialle tai pahimmissa tapauksessa molemmille. Se on tänään täyttä siitä huolimatta, että Trumpista päästiin hetkeksi eroon. Yksi ongelma on Nicholsin mukaan hyperkilpaillussa mediaympäristössä päätoimittajilla ja tuottajilla ei enää ole kärsivällisyyttä tai yksinkertaisesti rahaa antaa journalistien kehittää omaa asiantuntemustaan tai syvällistä tietoa jostakin asiasta. Toinen ongelma on sosiaaliset mediat ja trollaaminen. Siitäkin Nichols kirjoittaa. Mutta asiaa valaisee paremmin professori Heikki Patomäki, joka kirjoitti 18.huhtikuuta 2018 blogissaan siitä mitä trollaajat tekevät ja mitä pahaa, joskus jopa peruuttamatonta, he saavat aikaan:

"Usko internetin ja sosiaalisen median positiivisiin mahdollisuuksiin on kuihtunut. Esimerkiksi Facebook on joutunut laajan kritiikin kohteeksi: se tekee käyttäjistään riippuvaisia ja vääristää sosiaalisia suhteita, samalla kun sen tuottamaa dataa käytetään ihmisten manipuloimiseen kaupallisissa ja poliittisissa tarkoituksissa. Sosiaalisen median myötä arkikieleemme on pesiytynyt uusi käsitepari: trollit ja trollaus. Käsite trollaus ei ole yksiselitteinen ja sitä voidaan käyttää myös ihmisten leimaamiseen (mikä itsessään voi olla trollaamista). Ilmiö on kuitenkin todellinen. Blogipalstoilla, Facebookissa, Twitterissä ja muualla esiintyy sekä itsetarkoituksellista häiriköintiä että organisoitua, tarkoitushakuista ja aggressiivista vaikuttamista ihmisten mieliin."

Patomäki kertoo törmänneensä trollaamiseen erityisesti keskusteluissa uusliberalismista, taloustieteestä ja Venäjästä. Mutta esimerkiksi maahanmuutto, poliittinen islam ja terrorismi kuohuttavat mieliä aivan yhtä lailla. Mielipidevaikuttamiseen tähtäävän trollaamisen ei tarvitse patomäen mielestä olla tiukasti organisoitua. Löyhähkö verkosto samanmielisiä ihmisiä, joiden toiminta on jossain määrin koordinoitua, riittää saamaan isoja vaikutuksia aikaan - varsinkin jos he onnistuvat vetämään mukaansa samanhenkisiä ulkopuolisia. Toinen ääripää on trollaamiseen palkatut ammattilaiset. Yhteenvetona hän kertoo trollaamisen rikkovan järkiperäisen ja eettisen keskustelun sääntöjä vastaan. Juuri tässä piilee Patomäen mukaan myös sosiaalisen median ongelma; useimmilla sosiaalisen median foorumeilla ei ole mitään vakiintuneita käytäntöjä ja mekanismeja, jotka erottaisivat asialliset ja hyvät argumentit ladatuista kysymyksistä, henkilöhyökkäyksistä, leimaamisista ja moninaisista virhepäätelmien muodoista: "Varsin pienet trolliryhmät - silloinkin kun niiden toiminnan koordinaatio perustuu pelkkiin epämuodollisiin verkostoihin - voivat hallita monia keskusteluja, samalla vetäen keskustelun standardeja alas."

Prosessi on Patomäen mukaan jatkunut jo vuosia. Keskustelusta tulee riitaa, argumentaatiosta sotaa. Vaikka sota on ensin vain pelkkä metafora, eikä mitään suoraa väkivaltaa tai sen uhkaa yleensä ole, aggressiivinen riitely, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen ja eri näkemysten polarisoituminen ei tiedä hyvää: "Trollaaminen kaventaa sananvapautta ja surkastuttaa demokraattista keskustelua. Kun kadulla vastaan tuleva tuntematon henkilö näyttää keskisormea tai korkea virkamies ehdottaa julkisesti professorin erottamista mielipidesyistä, tai kun YLE:n toimittaja julkisesti halventaa ennakkoluuloillaan yliopisto-opetuksen mainetta, tiedämme, että suunta on kohti yhteiskunnallisten konfliktien laajenemista ja autoritarismia." Patomäki näkee sosiaalinen media olevan osaltaan ollut tuottamassa eräänlaista postmodernia toisintoa 1930-luvun alkuvuosista, edesauttamalla vihan lietsontaa dialogin ja demokratian kehittämisen sijaan.

Ei siis ole ihme, että asiantuntemus ei ole nykyjään kovassa huudossa. Nicholsonin mielestä se on vain vaikeuksissa, ei siis vielä täysin kuollut. Siksi kirjakin on kirjoitettu. Eräänlaiseksi viimeiseksi varoitukseksi. Nicholsin kirja ilmestyi englanniksi vuonna 2017, joten hän ehti kokea ihan kuten me kaikki muutkin, samanlaisen pelonsekaisen jännityksen Trumpin rynnistäessä maailman mahtavimman miehen virkaan täysin siihen sopimattomana ja jopa vaarallisena. Nichols uskaltaa kysyä kirjassaan myös, mitä tapahtuu, kun asiantuntijat ovat väärässä. Kirjansa lopussa hän keskittyy asiantuntemuksen vaarallisimpaan puoleen: miten se nakertaa yhdysvaltalaista demokratiaa sisältä. Nicholsonin mukaan jokin on menossa pahasti väärään suuntaan. Yhdysvalloissa palvotaan pakkomielteisesti omaa tietämättömyyttä. Suureksi ongelmaksi se on hänen mielestään paisunut siksi, että Yhdysvalloissa ollaan ylpeitä tietämättömyydestä. Maassa on tultu siihen pisteeseen, jossa tietämättömyys erityisesti mistä tahansa yhteiskuntapolitiikkaan liittyvästä on varsinainen hyve:

"Asiantuntijoiden neuvojen hylkääminen on autonomian ilmaus, yhdysvaltalaisille keino eristää yhä hauraamman egonsa koskaan kuulemasta, että he ovat väärässä jonkin asian suhteen. Se on "Asiantuntijoiden neuvojen hylkääminen on autonomian ilmaus, yhdysvaltalaisille keino eristää yhä hauraamman egonsa koskaan kuulemasta, että he ovat väärässä jonkin asian suhteen. Se on uusi itsenäisyysjulistus: emme enää pidä näitä totuuksia selvinä, vaan pidämme kaikkia totuuksia itsestään selvinä, niitäkin, jotka eivät ole tosia. kaikki on tiedettävissä ja jokainen mielipide mistä tahansa on yhtä hyvä kuin mikä tahansa toinen."

Asia vakava, vaikka vakavalla naamalla sitä on vaikea ottaa, sillä ainahan me kulttuuristamme ja historiastamme ylemmyydentuntoiset eurooppalaiset olemme pitäneet amerikkalaisia sivistymättöminä idiootteina, joiden tiedontaso on mielestämme lähellä peruskoulun alaluokkien keskivertoa. Nicholsonin mukaan keskimääräisen yhdysvaltalaisen perustiedot ovat niin nykyään vähäiset, että ne ovat romahtaneet "asioista tietämättömyyden" lattian läpi, ohittaneet matkallaan alas "väärin informoidun" ja syöksyvät nyt "aggressiivisesti väärän" tasolle. Tämä on todellinen uhka demokratialle, kuten Trumpin neljän vuoden piinan aikana syötetyn disinformaation vahingollisuudesta näimme. Ihmiset eivät vain usko typeryyksiin, vaan he myös aktiivisesti vastustavat lisäoppia mieluummin kuin luopuvat uskomuksistaan. Nicholas ei elävän muistinsa aikana ole nähnyt vastaavaa.

Mutta Nicholsin näkökulma on mielenkiintoinen siksi, että hän on itse US Naval War Collegessa työskentelevä arvostettu huippuasiantuntija, joka on tottunut siihen, että asioista mitään tietämättömät poliitikot vaativat hänenlaisiltaan yksityiskohtaista ja varmaa tietoa kaikesta sellaisesta, joita he itse eivät ymmärrä alkuunkaan. Mutta kun muut asiantuntijat alkoivat kertoa samanlaisia tarinoita, ettei enää kuule järkeviä kysymyksiä ja että päinvastoin, kyselijät eivät kuuntele järkeviä neuvoja, vaan enemmänkin kyseenalaistavat kaiken mahdollisen. Ja syykin on selvä: hyökkäykset asiantuntemusta vastaan vaikuttavat hänestä somen innostamilta narsistisesti käyttäytyneiden ihmisten itsensä toteuttamiseen asiantuntemuksen halveksuntana.

Ero on valtava tänään verrattuna Nicholsin lapsuuden ja nuoruuden 1960- ja 1970-lukujen tulevaisuuden- ja varmuudenuskon maailmaan, jolloin asiantuntijoihin ja heidän kykyihinsä ratkaista maailman ongelmat luotettiin ehkä liikaakin. Nyt on menty toiseen suuntaan, eivätkä yhdysvaltalaiset enää hänen mielestään suhtaudu asiantuntijoihin terveen skeptisesti. Ovatko koskaan edes suhtautuneet? En usko. Mutta mikä pahinta: Yhdysvaltojen suunta on myös muun maailman. Ihan sama prosessi on menossa kaikkialla maailmassa. Isaac Asimov muistutti jo aikoinaan Yhdysvalloissa aina olleen tietämättömyyden kultin. Intellektualismin vastustamisen rasite oli hänen mielestään amerikkalaisen kulttuurissa jatkuvasti vaikuttanut piirre, jota on ruokkinut epätosi käsitys, jonka mukaan demokratia tarkoittaa sitä, että minun tietämättömyyteni on yhtä hyvää kuin sinun tietosi.

Aikamme on vaarallinen Nichols muistuttaa, sillä koska koskaan aikaisemmin ihmisellä ei ole ollut käytössään näin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta he vastustavat ankarasti minkään oppimista. Toisaalta hän muistuttaa, monet erityisesti yliopistomaailmassa toimivat asiantuntijat ovat luopuneet velvollisuudestaan keskustella kansan kanssa. He ovat vetäytyneet ammattikieleen ja epäolennaisuuteen ja vaikuttavat mieluimmin keskenään; ongelman todellinen ydin onkin Nicholsin mukaan se, että Yhdysvalloissa ja muissa teollistuneissa maissa muuten älykkäät ihmiset mustamaalaavat älyllisiä saavutuksia hyläten samalla asiantuntijoiden neuvot. Härkäpäisen tietämättömyyden leviämistä informaation aikakaudella ei voida Nicholsin mielestä selittää pelkäksi joukkojen tietämättömyyden tulokseksi, sillä monet vakiintunutta tietoa vastaan kampanjoivat ovat muuten taitavia ja menestyneitä arkielämässään. Joillain tavoin tämä on siksi hänestä jopa pahempaa kuin itse tietämättömyys, koska se perustuu ylimielisyyteen, sellaiseen narsistisemman kulttuurin raivoon, joka ei kestä pienintäkään vihjettä minkäänlaisesta epätasa-arvosta.

Nicholsin kirja on tervetullut lisä keskusteluun sanavapaudesta ja sen mahdollisista uusista tulkinnoista nyt, kun Trumpilta on vakavia yhteiskunnallisia konflikteja aiheuttaneiden kiihotuspuheiden jälkeen suljettu kaikki sometilit ja hän on uhannut perustaa oman keskustelualustansa. Kirjan kiinnostavinta antia ovat ensimmäisessä luvussa pohdinnat siitä, mitä asiantuntija-sana pitää sisällään ja onko asiantuntijoiden ja maallikoiden välinen kriisi sittenkään uusi, sekä luvussa kaksi, kun hän tutkii, miksi Yhdysvalloissa ei vain asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten, vaan myös kaikkien muidenkin keskustelu on muuttunut uuvuttavaksi. Sanavapauden kannalta kiinnostavaa on hänen pohdintansa kirjan neljännessä luvussa. Ehkä kapinassa ylhäältä annettua tietoa vastaan on myös kysymys kapinasta auktoriteetteja ja holhoamista vastaan. Oman maailman kapina vierasta maailmaa vastaa kumpuaa ajatuksesta omista ongelmista. Ja kun ajattelee yleisesti kielteisesti, luo samalla kuvitelman pahasta ja kielteisestä maailmasta, jolloin myös väite maailman huonoudesta ja omasta itsestään hyvänä on tosi. Nichols kysyy tärkeän kysymyksen: eikä vapaassa yhteiskunnassa journalistien pitäisi olla tietämättömyyden ja oppineisuuden suuren rähinän tärkeimmät erotuomarit? Eivät taida olla, koska samaan hengenvetoon hän kysyy, mitä tapahtuu, kun kansalaiset viihdykettä informaation sijaan. Juuri tämä on haaste hyvyydelle ja hyvän toteuttamiselle nyky-yhteiskunnassa.

Osuva esimerkki hyveistä haasteena radikaalille etiikalle on The Post-elokuvan muistuttama historiallinen sanavapaus- ja lähdetaistelukeskustelu, sillä sananvapaustaistelua käydään koko ajan kaikkialla maailmalla, mutta viime aikoina se on myös tullut erityisen pelottavan lähelle Suomessa, jossa on totutusti ollut yksi maailman parhaista lähdesuojista (uutisten mukaan vaikuttaa että kulissien takana on jatkuvasti käynnissä "kissa hiiri"-leikki toimittajien ja viranomaisten kanssa suuren maailman tyyliin). Syyt ovat monenlaiset. Tietämättömyyden aallonharjalla ratsastavat vanhoilliset ja äärioikeistolaiset voimat syyttävät liberaaleja medioita valeuutisten levittäjiksi ja toimittajista on tullut suuren yleisön sylkykuppeja. Tässä kohden pitää kuitenkin muistaa, mitä kolmen yhdysvaltalaisen valtiotieteilijän "The Media Elite" -kirjan kansallista mediaa (mm. The New York Times, The Washington Post ja tv-yhtiöt) koskevassa tutkimuksessa kävi ilmi, että useimmat journalistit olivat demokraattipuolueen äänestäjiä, ja heidän mielipiteensä olivat kaukana vasemmalla tavallisen väestön mielipiteistä monissa keskeisissä kysymyksissä kuten positiivinen syrjintä, ydinvoima, 1970-luvun energiakriisi, koulubussit, abortti ja homojen oikeudet.

Vastaavasti toimittajat painottivat vasemmistolaista agendaa uutisissaan. Tieteilijöiden mukaan kyse lienee siitä, että samanmielisten joukossa muodostuu alitajuisesti tietyllä tavalla vinoutunut kuva todellisuudesta. Professori Jim A. Kuypersin vuonna 2002 julkaiseman Press Bias and Politics-tutkimuksen tutkimuksen mukaan keskeiset tiedotusvälineet suosivat vasemmistolaisia näkökohtia. Tämä näkyy mm. rotu-, sosiaaliturva-, ase- ja ympäristökysymyksissä. Myös monet muut, huippuyliopistojenkin tutkimukset ovat todenneet uutistoimitusten kallistuneen vahvasti vasemmalle Yhdysvalloissa. Tässä ongelma. Mutta Nicholsin mukaan asiantuntijoilla on velvollisuus auttaa. Siksi hän kirjoitti kirjansa. Taustalla on Trumpin pelko; kun äänestäjät eivät enää hallitse tietoa, he ottavat Nicholsin mukaan riskin, että tietämättömät demagogit kaappaavat heidän demokratiansa ja heidän demokraattiset instituutionsa rapautuvat pikkuhiljaa autoritaariseksi teknokratiaksi.