Asiat ovat monimutkaisia, mutta eri tavoin

Teksti:

Harald Olausen

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 7.2.2021 Jussi Ahlrothin tahallisen haastava kirjoitus filosofiasta ja filosofeista otsikolla "Missä ovat filosofit?". Juttua komisti utuinen kuva, missä vanhoja filosofisia kirjoja peitti hämähäkinseitti alleviivaten jutun sisällön lohdutonta sanomaa kysymyksellään ovatko filosofit vaienneet? Ahlrothin mielestä filosofit yhteiskunnallisia asioita julkisuudessa kommentoivina ääninä ja viisaina perustavien asioiden puhujina tuntuvat vähentyneen.

Alhrothin väittämä pitää paikkansa, jos asioita katsotaan tuntemis-näkökulmasta. Mutta jos taas faktojen pohjalta, voisi väittää asian olevan päinvastainen, kuin mitä Ahlroth väittää. Siis kyseessä täytyy olla Alhrothin tahallisesti seisovaa vettä hämmentävä filosofis-yhteiskunnallinen ärsytysefekti sokraattisessa hengessä, ihan kuin taisteluhansikkaan leikkimieliseen filosofiseen taistelukehään aikoinaan heittänyt John Locken sanat mottona "kaivamalla ryteikön läpi, joka on ollut aiemmin tiedon tiellä".

Toimittaja vaatii toisaalta yhteiskunnallista osallistumista ja toisaalta "todellisuuden perimmäisen luonteen osoittamista". Haastateltujen lista on tuttu Hesarin lukijoille. Ne ovat juuri niitä, joita lehti on puffannut viime vuosikymmenten aikana yleisintellektuelleiksi. Mutta missä ovat filosofit? Kun listaa katsoo ja juttua lukee, tulee mielen kysymys, ovatko nämä toimittajan mielestä juuri niitä, jotka osallistuvat vai eivät osallistu? Ehkä kysymys on esitetty väärille henkilöille? Ehkä juuri Hesarissa olleiden filosofien olisi pitänyt kysyä, saavutetaanko totuus vain yhteisymmärryksessä vai maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella?

Syvä kuilu luonnontieteiden ja filosofian välillä ei alkanut C.P. Snown kuuluisasta määritelmästä vuodelta 1959, jolloin hän esitti ajatuksensa "kahdesta kulttuurista" kritisoiden humanisteja, jotka eivät tunteneet uuden tieteen ja tekniikan kulttuuria, vaan jo paljon aikaisemmin, toisin päin, Descartesin ja Newtonin unelmoinnin modernista yhteiskunnasta, joka toimisi yhtä rationaalisesti ja systemaattisesti kuin newtonilainen luonto, vastustamisesta, kun koko muu Eurooppa valitsi modernisuuden eli uudenaikaisuuden päämääräksi intellektuaalisen ja käytännön agendan, joka siirsi sivuun 1500-luvun humanistien suvaitsevan ja skeptisen asenteen keskittyen vain 1600-luvun tavoitteisiin: matemaattiseen eksaktiuteen ja kurinalaiseen logiikkaan, intellektuaaliseen varmuuteen ja moraaliseen puhtauteen.

Tämä juopa ja ikuinen ongelma näkyy yhä edelleenkin Euroopassa, kuten Alhroth kirjoittaa: tämä ajatus ehkä liittyy käsitykseen tieteiden hierarkiasta. Luonnontieteitä pidetään hänen mukaansa muita tieteitä parempana siksi. Filosofi Thomas Wallgren osuu asian ytimeen epäillessään erään syyn siihen löytyvän siitä, ettei suureen tarinaan edistyksestä uskota enää kuten ennen. Ihmisen toimintaa ja motiiveja selitetään Wallgrenin mukaan fysiologisilla tekijöillä. Hän muistuttaa myös siitä, ettei ihmiskuvamme moraalinen perusta katoa mihinkään. Se jää hänestä hieman piiloon, ja filosofit ovat sekaisin. Siksi Wallgren ei ihmettele lainkaan, miksi tärkeimpiä kysymyksiä kysytään fyysikolta ja aivotutkijalta. Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki haastateltavat puhuvat kyllä hyvin, mutta samalla myös hyvin sovinnaisesti.

Mutta mitä tekee Ahlroth? Hän näyttää lukijoille medioiden suosimat filosofian kasvot haastattelemalla etabloituneita yliopisto-opettajia. Mutta jos filosofian arvostus on vähentynyt, ovatko hänen haastattelemansa filosofit siihen syyllisiä vai niitä, jotka taistelevat sitä vastaan? Ja miksi joukossa on Wallgrenin mainitsema yksi aivotutkija ja tähtitieteilijä? Eihän filosofitkaan laita lusikkaansa aivotutkimuksen soppaan hämmentääkseen sitä samalla tavalla, kuin mitä Kari Enqvist tekee. Ahlrothin haastattelussa hän sanoo puolustuksekseen provosoivansa filosofeja - ei muuta. ja hyvin hän sen tekeekin, kun saa yleisintellektuellina olla koko ajan kommentoimassa filosofiaa ja filosofien tekemisisä, vaikkei edes itse ole filosofi. Mutta hän onkin toisen valtakunnan yleisintellektuellin, Esko Valtaojan kanssa mukana Hesarin jutussa käytännön esimerkkeinä siitä, miten älyllinen aloite on lipsahtanut filosofeilta luonnontieteilijöille. Miten niin lipsahtanut? Eikä se ole ollut siellä aina?

Ovatko filosofit koskaan olleetkaan niitä, joita Suomessa kuultiin kuin jumalan sanaa yhtä hartaasti? Entä ovatko ihmiset sitten kyllästyneet filosofeihin, jotka eivät osaa tarjota laajoja selityksiä yhä kasvaviin ongelmiin "mitään suurta pelastusköyttä"? Vai onko kyseessä vain eräänlainen länsimaiden uudenlainen titanic-herätyksenä toimiva perikato-projekti, joka on ahtojään tavoin keväällä sulamassa ja törmäilemässä ennen vedeksi muuttumistaan ryskyen toisiin samanlaisiin kappaleisiin ja meillä, aivan kuten antiikin Ateenassa sekä myös 1500-luvun Euroopassa, jotkut oppineet tuomitsevat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi.

Olemmeko antamassa periksi ja epäusko vallannut salaa sekä mielemme että koko maailman? Wallgrenin mukaan tuloksena on ollut pettymys alakuloisuus. Wallgrenin mielestä filosofeilla on tarjottavanaan enää vain viesti, jota kaikki eivät enää jaksa kuunnella. Wallgren, joka tunnetaan myös kansalaisaktivistina, alkaa puhua "badioulaisesti (ranskalaisfilosofi Alan Badiou) paluusta totuuden aikaan. Mutta millaisen? Siitä hän ei puhu, sillä se on yhtä epävarma kuten kaikki muukin silmiemme edessä, ja se tieto juuri meitä hirvittää; ei olekaan olemassa mitään ikuisia totuuksia nyt, kun ufotkin on päästetty pannasta ja niiden sanotaan olevan todennäköisiä.

Todennäköisyys oli sana, joka tuuditti meidät valistuksen edistysuskosta 1900-luvun ihmeelliseen insinööritaidon maailmaan. Asiat menivät kulkuaan ja päämäärät näyttivät todennäköisiltä. Mutta vain hetken. 1900-luvun kuuluisin eri mieltä oleva ja siksi filosofian suuri nimi Ludvik Wittgenstein oli toista mieltä; hän arvosti henkevää sukkeluutta, joka voi palaa vain puhtaassa kynttilässä.

Tällainen puhtaus edellytti ulkopuolisuutta vallitsevista valheista, vallasta ja sen mielistely - ja rankaisusysteemeistä. Rosoisuus, asioista niiden oikealla sanoilla puhuminen ja tietynlainen rikkinäisyyden ymmärtäminen osaksi ihmiselämän mysteeriä olivat älyllisessä elämässä harvinaisia oivalluksia, joista moni älykkö ei ollut tuolloin tietävinäänkään. Wittgenstein nimenomaan inhosi suuresti syvähenkisistä asioista puhumisen silloista tapaa, jonka hän mielsi pinnalliseksi lörpöttelyksi. Filosofi Tuomas Nevanlinnakin toteaa luonnontieteisetä varmuuden ja eksaktiuden aurana ja pohtii siihen liittyvää kysymystä: mihin on kadonnut se kaikki muu?

Alhroth ei kuitenkaan kaiva vaan etsii HS:n lukijoille helpointa madollista vaihtoehtoa joka paikan yleisintellektuelliksi nimeämällä sellaiseksi 80-luvulla akateemikko Georg Henrik von Wrightin. 90-luvun yleisintellektuelliksi hän julistaa filosofi Esa Saarisen. 90-luvusta filosofia oli hänestä juuri silloin maassamme varsinainen muotitiede Esa Saarisen, jonka valovoimaisuuden innoittamina suomalaiset lukiolaisista eläkeläisiin miettivät kirjoittajan mielestä Platonin ja Sartren ajatuksia. Saarinen on kyllä nero, mitä ei kyllä huomaa Ahlrothin sivumennen kehumasta Saarisen kirjasta "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin "(WSOY 1985). Sen voi itse todentaa vertailemalla, vaikka Bertrand Russellin ohittamatonta "Länsimaisen filosofian historia I ja I" (WSOY 1997) teosten pehmeää älyllisyyttä tai Ray Monkin & Frederik Raphaelin toimittamaien "Suuret filosofit I ja II" (OTAVA 2008) - kirjojen älyllistä uteliaisuutta ruokkivia teoksia.

"Filosofia on moniäänistä, eikä se tapahdu aina puhtaasti tieteellisillä foorumeille kuten vertaisarvioitujen julkaisujen sivuilla. Samalla on kuitenkin varottava "seinät leveällä ja katto korkealla" määritelmää filosofian luonteesta. Tällaiseen määritelmälliseen tilanteeseen törmäämme monasti kirjakauppojen hyllyillä, joissa filosofinen kirjallisuus on niputettu yhteen self-helpin ja muiden samankaltaisten itsehoito-oppaiden kanssa. Tällöin filosofian luonne hämärtyy; kun jokin voi olla mitä vain, se ei ole oikein mitään. Tämä on ongelma esimerkiksi Ahlrothin mainitseman Frank Martelan edustaman "koulukunnan" suhteen, jossa filosofiaa voidaan käyttää oikeastaan mihin tahansa ja se voi olla mitä hyvänsä aina perunankuorimaveitsestä maitotonkkaan. Tämä vie filosofiasta siihen liittyvän vakavuuden; vaikka filosofia voi olla hauskaa, päivää piristävää ja elämää rikastavaa, sitä sävyttää kuitenkin aina tietty vakavuus. On syytä katsoa, mistä filosofiassa on kyse."

Näin kommentoi Alhrothin artikkelia Digivallila.comin varapäätoimittaja, filosofian tohtorikoulutettava Eero K.V. Suorsa. Hänen mielestään voidaan sanoa, että filosofiassa on kyse ajatusten selkeyttämisestä ja näiden se ajatusten liittämisestä yhteen. Eetikko Mary Midgley on kuitenkin huomauttanut, että tämä on epätäydellinen käsitys. Asiat eivät useinkaan toimi näin suoraviivaisesti, ja meillä on runsaasti häiritseviä ajatuksia, jolloin mielemme on harvoin niin tyhjä, että voisimme muodostaa selkeitä ja kirkkaita ajatuksia. Midgley huomauttaa Suorsan mukaan, että filosofia ei ole kuin muut tieteet, se ei etene selkeästi pisteestä A pisteeseen B eteenpäin mennen. Filosofialle on luonteenomaista epävarmuus asioista, joita se käsittelee:

"Filosofi tavoittelee sellaista tietoa tutkimastaan asiasta, jonka pohjalta hän voisi muodostaa normatiivisen näkemyksen, ja jotta tämän normatiivisen näkemyksen muodostamisen alkuun saattaminen olisi mahdollista on filosofin suhtauduttava kyllin suurella vakavuudella tutkimaansa aiheeseen. Sanalla normatiivinen voi olla huono kaiku. Yhdistämme sen normeihin, normeihin pakottamiseen ja vastaaviin käytäntöihin, mutta irrotettuamme normatiivisuuden näistä hankalista konnotaatioista voimme ymmärtää, että normatiivisuus on olennaista, jotta maailmaa ja sen tilannetta koskevien kannanottojen muodostaminen olisi yleensä mahdollista."

Ahlrothin artikkeliin liittyy piilo-oletus siitä, että ihmiset eivät välttämättä kykene arvioimaan osaansa, minkä vuoksi heitä täytyy jopa pakottaa tai houkutella, mutta vähintäänkin opastaa "objektiivisesti katsoen" olemaan vapaita. Lisäksi täytyy ruokkia heidän rohkeuttaan ja päättäväisyyttään taistella sen puolesta. Vapaan keskustelun ja filosofien pitäisi välttää ylimielistä dogmatismia. Ainoa hyväksi koettu lääke filosofian historiassa sitä vastaan on ollut, satiirinen elämänasenne ja skeptisyys.

Ehkä siksi filosofinen ajattelu on vaikeaa ja monimutkaista, ja sai filosofi Richard Rortyn väittämään, ettei nykyfilosofeilla ole juuri muuta virkaa kuin ryhtyä rupattelemaan maailmasta sellaisena, kuin he sen näkevät, kukin omasta näkökulmastaan - sitä tukee ainakin väite siitä, että vielä tätäkin synkeämpi aavistus jäyti filosofien sydämiä: ehkä ihmiset eivät halunneetkaan olla vapaita eivätkä pitäisi vapautumisen ajatuksesta, kun käy ilmi, millaisia koettelemuksia, ristiriitoja ja vastuuta vapauden saaminen tuo mukanaan.

Artikkelin keskeinen väittämä perustuu Suomen filosofisen yhdistyksen vuonna 2019 järjestämän keskustelutilaisuuden "Filosofian tulevaisuus" keskusteluihin. Alhroth ei kerro kenen mielestä seminaarin jälkeen "yleinen mielipide oli, että filosofian arvostus on laskenut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.

Hän ei vertaa mihin ja miksi se on laskenut. Hän ei kerro myöskään mitä filosofia on ollut noina päivinä tai millaisia tutkimuksia silloin on tehty eikä myöskään millaista se on tänä päivänä. Valittu näkökulma vaikuttaa vähintäänkin kummalliselta, jos sitä tarkastelee filosofisesti ja filosofien kannalta. Juttuun on piilotettu helppo täky.

Alhroth haastattelee heti juttunsa aluksi filosofian kynsin ja hampain arvokkuudestaan ja vallastaan kiinnipitävää entistä Helsingin yliopiston rehtoria ja teoreettisen filosofian professoria Ilkka Niiniluotoa, jonka matemaatikon tausta selittää paljon hänen mieltymystään rakastaa yksinkertaisia selvyyksiä, jotka voidaan johtaa jostain olemassa olevista asioista loogisesti, kuten Hegel Logiikka-kirjassaan todistelee. Niiniluoto kuvailee jutussa, miten vähän julkisia foorumeja filosofisille tutkimuksille ja kirjoituksille on olemassa. Tutkimukset julkaistaan usein Ajatus, Niin & Näin, Tiede & Edistys-lehdissä tai Gaudeamuksen kirjoina. Itse hän kertoo kirjoittavansa Tieteessä tapahtuu-lehteen.

Digivallila.comissa on julkaistu vuoden aikana suuren suosion saaneita filosofis-kulttuurisia artikkeleita niin suomeksi, ruotsi kuin englanniksi olematta akateeminen julkaisukanava muttei myöskään puhtaasti journalistinen. Digivallila.comin kansainvälisesti arvostettua ja kuuluisaa kolumnisti, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksista, Alhroth ei edes nimenä mainitse jutussa kysyessään missä ovat filosofit, vaikka Airaksinen, jonka älyllisen työn suunnannäyttäjänä tekee tärkeäksi se, että hän on yhteiskuntafilosofisissa ja eettisissä pohdinnoissaan uskaltanut olla vuosikymmenet rohkeasti eturintamassa toista mieltä kuin monet muut.

Tätä taustaa vasten kysymys "Missä ovat filosofit?" vaikuttaa tahallisen retoriselta. Ahlroth on haastatellut juttuunsa julkisuudessa itsensä tykö tehneitä filosofeja, jotka vastaavat hänen esittämiinsä kysymyksiin juuri niin kuin hän toivookin, sillä Alhrothin agendana on esittää eettiset pohdinnat arvoista ja niiden merkityksestä vakavahenkisen ajattelun eli akateemisen tutkimustyön vastakohdaksi.

Mutta on kirjoituksella toki muutakin tärkeää sanottavaa, kuten miten perimmäisten asioiden pohtiminen on alkanut valua pois filosofeilta ja vaarallinen hömppä vallata ihmisten arkea. On hyvä, että tästä puhutaan samoin kuin yleisintellektuelleista, mikä ilmiönä on hyvin suomalainen.

Kun tätä kirjoitan, on lukijoiden suosiossa olevan filosofis-kulttuurisen nettilehti digivallila.comin 1-vuotispäivä. Siitä Ahlroth ei ole tietoinen, kun hän kirjoittaa kantaaottaville filosofisille artikkeleille olevan vähän foorumeja ja filosofien puhuvan mieluummin muualla kuin valtamediassa.

Kysymys on myös samasta sanavapaudesta tai sen väärinymmärtämisestä, kuin Brittiläinen aatehistorioitsija Stephen Toulmin kuvaa kirjassaan "Kosmopolis-kuinka moderni aika hukkasi humanismin perinnön" (WSOY 1998) - eli miten 50-luvun jälkeen alkoi yhteiskunnassa kova taistelu vallasta, sanavapaudesta, oikeudesta totuuteen ja siitä puhumiseen.

Tuntuu kuin filosofit eivät enää vastaa selkeästi selviin kysymyksiin, joihin vastaa psykologian professori Markku Ojanen. Ojasen mukaan nykyaika tuntuu vaativan entistä enemmän sellaisia taitoja, joille ei ennen ollut tarvetta, ja että puhe tunnetaitojen, sosiaalisten taitojen tai mielenterveystaitojen oppimisesta antaa ymmärtää, että suurella osalla, kenties enemmistöllä on näissä taidoissa paljon puutteita.

Nykyajan vaatimukset ovat Ojasesta suuria ja ahdistavia. Siksi hän kysyykin: onko meidän vaihdeltava ja näyteltävä, että sosiaaliset taitomme ovat vaatimusten mukaisia? Eikö sanavapaus ole silloin myös osa ihmisen vapautusta ja lähtölaukaus kohti "totuudennälkäistä aikaa", jos hän saa ja uskaltaa kysyä nämä intiimit psykologiset kysymykset itseltään, ja uskaltaa olla oman julkisen minänsä kanssa eri mieltä? Ihmisen on mahdotonta hallita monimutkaista maailmaa, ja hallinta käy yhä vaikeammaksi virikkeiden valtavan tulvan vuoksi. Ojasen mukaan siksi tarvitaan kokoamista, pelkistämistä, yksinkertaistamista, yhteen liittämistä ja tiettyjen asioiden korostamista muiden kustannuksella:

"Emme pysty muodostamaan täysin totuudellista kuvaa maailmastamme. Lisäksi halumme ja tarpeemme ovat vaihtelevia ja ristiriitaisia. Emme ymmärrä itseämme, saati muita, joilla myös on omat halunsa ja pyrkimyksensä. Halujaan ei aina pidä suoralta kädeltä tunnustaa, koska se voi vaikeuttaa niiden tyydyttämistä. Joskus on syytä valehdella todellisista aikomuksistaan."

Ovatko psykologit ja erilaiset helppoheikit Frank Martelan tavoin selättäneet kammioissaan piileksivät filosofit? Ovatko filosofit unohtaneet (tahallisesti) ranskalaisfilosofi Pascalin Mietteitä-kirjan opetuksen: tavalliset, filosofisesti kouluttamattomat ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin filosofit ovat perinteisesti halunneet väittää varsinkin siinä älyllisesti tyhjässä ajatusten umpiossa. Yksi asia, mistä Alhroth ei kysy mitään, on filosofien vaikenemisen todelliset syyt.

Kuka tahansa voi heittäytyä filosofiksi ja etsi filosofian avulla totuutta, sellaisilla asioilla, jotka itse eivät ole totta. Samaa ei voi tehdä muissa tieteissä. Esimerkiksi psykologin tulee tuntea oma alansa ja olla siihen kouluttautunut puhumattakaan eksakteimmista lakimiehen ja psykiatrin vaativista ammateista.

Vuonna 1958 jo aiemmin mainittu Stephen Toulmin näyttää uusretoriikan avainteoksessaan "The Uses Of Argument olevansa tiukasti kiinni logiikalle ominaisten ongelmien kimpussa. Toulminia kiinnostaa se, miten argumentaatiota ja väitelauseita voidaan arjen käytännössä tutkia. Hänen hellimänsä perusajatus argumentaatiosta empiirisen tarkastelun alla saa kulminaatiopisteeseensä vuonna 1990 ilmestyneessä Kosmopolis -kirjassaan, jossa hän kirjoittaa miten Descartesiinkin aluksi vetosi Montaignen skeptisismi.

Puolustuksen skeptisen esimerkin voima ja Esseille tyypillinen suora, ylitsevuotava ilo, tempaisivat hänet mukaansa. Mutta hän ei voinut jakaa Montaignen suvaitsevaisuutta, moniselitteisyyttä, epäselvyyttä, varmuuden puutetta, tai ihmisten vastakkaisten mielipiteitten runsautta kohtaan. Toulmin jatkaa, ettei yksikään Descartesin julkaistuista filosofisista teoksista ole lähimainkaan yhtä vilpitön ja rento kuin Montaignen tekstit.

Hän myös kirjoittaa, ettei kukaan kyseenalaista Montaignen kykyä puhua yli vuosisatojen tavalla, jonka tunnemme omassa sykkeessämme. Toulminin mukaan renessanssiajan oppineet olivat enemmän kiinnostuneita käytännöllisistä, olosuhteista riippuvista lääketieteen, juridiikan tai moraalin kysymyksistä, kuin teoreettisen filosofian ajattomista, universaaleista asioista:

"Heidän silmissään argumenttien retorinen analyysi, joka kohdistui tapausten esittämiseen ja yleisön luonteeseen, oli yhtä arvokasta - sananmukaisesti yhtä filosofista - kuin niiden sisäisen logiikan muodollinen analyysi. Heille retoriikka ja logiikka olivat toisiaan täydentäviä tieteenaloja. Ihmisten konkreettisten toimien yksityiskohtaisen luonteen ja olosuhteiden pohdiskelu - pitäen niiden moraalisuutta "tapauksina" - oli yhtä arvokasta kuin etiikan teorian abstraktit kysymykset. Aivan kuten antiikin Ateenassa myös 1500-luvun Euroopassa jotkut oppineet tuomitsivat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi. Niinpä Montaigne esitti, että sillä haavaa oli viisainta lykätä arvioita yleisen teorian seikoista, ja sen sijaan keskittyä kokoamaan monipuolista näkökulmaa sekä luonnonilmiöihin, että ihmisen toimintaa sellaisena kuin kohtaamme sen omassa arkikokemuksessamme. Juuri inhimillisen kokemuksen rationaalisten mahdollisuuksien kunnioitus oli renessanssihumanistien suuria ansioita, mutta heillä oli herkkää silmää myös inhimillisen kokemuksen rajoille. He myös arvelivat, että filosofian kysymykset kurkottavat kokemuksen tuolle puolen tavalla, jota ei voinut puolustaa. Jouduttuaan vastakkain abstraktien, universaalien, ajattomien teoreettisten prepositioiden kanssa he eivät löytäneet kokemuksesta riittävää pohjaa sen enempää varmistaa kuin kiistääkään niitä. Esseessään Raimond Sebondin puolustus Montaigne puolustaa voimallisesti klassista skeptisismiä keinona välttää ylimielistä dogmatismia. Hänen muut esseensä tutkiskelevat inhimillisen kokemuksen puolia. Yleinen mielipide salli lukijoiden suhtautua skeptisen avarakatseisesti epävarmuuteen, epäselvyyteen ja monenlaisiin mielipiteisiin 1580- ja 1590-luvulla, mutta kääntyi niin vastakkaiseen suuntaan 1640- ja 1650 -luvulle tultaessa, että skeptistä suvaitsevaisuutta ei enää pidetty kunniallisena."

Lopulta Jussi Ahlrothinkin hakee kaikesta kysymyksistään yhtä synteesiä vastauksena kuin "kaiken teoria". Hän uskoo "kahden kulttuurin" eli filosofian ja luonnontieteiden kuuluvan yhteen, mikä on jalo, mutta epäilyttävä ajatus kun muistaa humanismin leikillisyyden törmäämisen 1600-luvun jäykistämään matemaattisen eksaktiuteen. Historia on kautta historian ruokkinut tiedettä, ja tiede on laajentanut filosofian ymmärrystä niin, että on tavallisen mattimeikäläisen silmin vaikea sanoa, kumpi oli ajattelijoiden Olympoksella ensin aamunkoitossa: muna vai kana? Mutta halutaanko sitä kuulla, Alhroth kysyy Wallgrenilta, joka vastaa meidän haluavan kuulla yksinkertaistettuja totuuksia ja että olemme nykyisin ylikuormitettuja. Alhrothin loppupäätelmä on se, että sekä tieteen että filosofian vastaus on, että asiat ovat monimutkaisia, mutta eri tavoin. Wallgren lupaa lopuksi taistelun monimutkaisten asioiden puolesta jatkuvan, mutta ei kerro miten. Se jos mikä on filosofinen asenne ja sille pitää nostaa hattua.