Bancroftin pahuudesta

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Areenalta on tullut kahden kauden sarja brittiläisestä läpimädästä poliisista, Bancroftista, jonka häikäilemättömyys ja pahuus on lajissaan harvinaislaatuista. Banccroft on pahan ruumiillistuma. Musta enkeli, joka kylvää kuolemaa ympärilleen pelkällä pahaenteisellä katseellaan. Vai onko? Eikö hän ole vain säälittävä reppana ja ehkä jopa mahdollisesti paljon todempi kuva poliiseista, kuin mitä television poliisisarjat antavat ymmärtää? Ehkä pahan kuvaaminen sliipatuissa ja hollywood-kaavan mukaan tehdyissä poliisisarjoissa on ennen Bancroftia ollut vain tarkoituksellisesti sokeroitua (vrt. Yhdysvaltojen poliiseista tehdyt sarjat hyvät kytät vastaan korruptoitunut maailma ja hyvien kyttien ääri-individualismi ala Likainen Harry).

Paha Bancroft räjäyttää kerralla täydellisellä pahuudellaan pankin siirtäen samalla kertaheitolla romukoppaan kiltit ja hyvin päättyvät poliisisarjat kauniine ja esikuvallisine pääosanesittäjineen, sillä Bancroft ei ole mitään muuta kuin palanen kadulla lojuvaa koiranpaskaa. Mutta mikä kiinnostavinta: hän tietää sen itse. Pahuus ole Bancroftissa abstraktia, Hänestä itsestään ulkoistettua ja irroitettua muiden ammattiselitysten mentävää pahuutta, vaan hänen itsensä omaa pahuutta, sitä, jota jokaisessa muissa meissäkin on, ja joka nousee aina esiin, heti kun oma totuus on uhattu. Ehkä siksi Bancroft järkyttää ja koko sarjakin on tehty. Jotta näkisimme peilin kautta oman pahuutemme, ettei se ole poikkeus vaan sääntö siinä pelissä, mitä ihmisyydeksi juhlapuheissa kutsutaan. Bancroft pistää miettimään kysymystä, mitä jos pahuus arkipäiväisyydestään huolimatta ei olekaan relativistista eikä banaalia, joudummeko sen jälkeen ottamaan vakavasti sen, että pahuus todella on olemassa?

Bancroftissa pahuus on kuolemanvaara löyhkäävänä painajaisena, josta ei pääse millään eroon. Bancroftissa tajuamme ettei paha ole hyvän puutetta, kuten meille on usein väitetty. Samalla me ymmärrämme, ettei minkäänlaista viattomuutta ole koskaan ollutkaan, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen kuin ilma, jota hengitämme. Bancroft on hyvin tehtyä psykologista jännitystä parhaimmillaan. Se on samalla kertaa sekä alansa parhaita televisiosarjoja että hyytävyydessään karmivimpia. Bancroft on myös hyvin shakespeaarinen; kohtaukset ovat lyhyen ytimekkäitä ja eteneviä. Tiedämme tarkkaan, mitä missäkin tapahtuu. Juonen takaa alkaa pikkuhiljaa paljastua ihmismielen pahuutta pieninä vihjeinä, ennen kuin se isoin kala ui verkkoihin ja alkaa kuolinkamppailunsa. Jos Bancroftin elokuvallisia esikuvia pitäisi hakea tälle sietämättömän piinaavalle jännitykselle, jota sarja pursuaa joka sekunti iholle syövyttäen kuin happona, olisi se mahdollisesti  joko Seitsemän (USA 1995)-elokuvan kuolettavan umpinaisuuden tahrima sävytön maailma mädänlemuineen ja nimensä mukaisesti "Ihmisen seitsemänä kuolemansyntiniä; Ylpeys (turhamaisuus), Kateus, Viha, Laiskuus, Ahneus, Ylensyönti ja Himo)", tai elokuvan Lady Macbethin (2016 Iso-Britannia), joka perustuu Nikolai Leskovin pienoisromaaniin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (1865), kylmän epätoivon synnyttämän pahan leviämistarina myrkyllisenä alkujuurena.

Mutta mitä pahuus on? Paha, siitä huolimatta että sitä on kaikkialla ja paljon, se on käsitteenä tuntematon ja vähän käytetty ja nykyisin moraalirelativistinen, hyvyys onkin katsojan silmissä; jokin voi olla aina hyvä riippumatta asiayhteyksistä tai olosuhteista. John Keeks sanoikin juuri pahan olevan pysyvä uhka ihmisten hyvinvoinnille. Ruotsalaiskirjailija Jan Guillion "Pahuus"-kirjassa kuvataan pahuutta sen elististisestä kasvatusnäkökulmasta. Kirjassa pahat ovat muita kiusaavia yksityiskoulujen kasvatteja, joilla on oma maailmansa ja sääntönsä, ja joita on pesiytynyt harmiksi asti turvallisuuselinten johtoon, erilaisiin salaseuroihin, talouselämän huipulle sekä Ruotsin entisen yläluokan, rapistuvan aateliston, ja sen lähipiirin ympärille. Niinikään ruotsalaiskirjailija Ann Heberleinin "Pieni kirja Pahuudesta"-kirjassa kuljetaan arjen ja populaarikulttuurin ilmiöiden kautta länsimaisen ajattelun historiaan mottona: naiivius pahan edessä on vaarallista, koska se vahvistaa kuvaa jostain, minkä edessä olemme voimattomia. Heberlin kirja on hyvä pohjateos niille, jotka ovat kiinnostuneita korkeatasoisesta kirjallisesta tutkielmasta pahuudesta yleensä sekä erityisesti erikseen pahoista ihmisistä ja olosuhteista, ja pahan edellytyksistä pahuus vastan hyvyys -ikuisuuskysymyksenä monelta eri näkökulmalta tarkasteltuna. Siksi kirja sopii erinomaisesti luettavaksi siinä kohtaa Bancroftin toisen tuotantokauden sarjoja katsellessa, kun alkaa epätoivoisena (ehkä oksennusämpäri vieressä?) kaikesta näkemästään pahasta kaivata jonkinlaisia selityksiä näkemälleen pahalle. Niitä Haberlein antaakin roppakaupalla.

Pahuus on kysymys, johon on mahdoton vastata. Ihmisten joutuvat vastentahtoisesti sietämään vauvasta vaariin pahuutta lähellään tietäen, etteivät pääse niistä eroon edes kuolemassa. Paha on pakollinen osa aikuiseksi kasvamista, kuten valhekin, ja sen omaksuminen myös omaa elämää helpottamaan. Paha siirtyy myös samalla tavalla kuin valhekin, sukupolvilta toisille perintönä. Pahikset ja pahuus hallitsivat kaikkea ja kaikkialla, hyvän kaapuun pukeutuneina. Tämä kaikki ei olisi mahdollista ilman petollista mieltä. Kaikki alkaa nimittäin pieninä puroina ja päättyy, kuten Bancroftissakin, hallitsemattomana putouksena johonkin vielä pahempaan (paikkaan?) ja vaarallisempaan; tämän maailman pahuus pohjautuu siihen, että ihminen ei pysy totuudessa. Mutta ongelmalliseksi pahan tekee se, että sitä on oltava, jotta voisi olla myös hyvää. Hyvä ja paha ovat toistensa vastakohtia sekä elämässä tarvittavan välttämättömän käytännöllisyyden kolikon kaksi puolta; ilman toista ei olisi toistakaan eikä mahdollisuutta myöskään luovien karikoissa vaikeuksien kautta voittoon selviytyä. Pahalla on siis jossain mielessä positiivinen funktio maailmassa, vaikka paha on juuri sellaista, mitä ei moraaliselta kannalta katsottuna pitäisi olla olemassa.

Ehkä filosofeista tanskalainen Sören Kierkegaard on tajunnut tämän parhaiten. Hänen moraalifilosofiassaan pahuuden ongelma liittyi ihmisen eksistenssitasoihin; Kirkegaard ajatteli, samoin kuin Nietzsche, että ihminen ei ole koskaan valmis. Elämää leimaa itseksi tulemisen paradoksi Kirkegaardin sanoin; "Jos on itse jotain, joksi täytyy tulla, miten myös se jokin, jonka valintojen kautta itseksi tullaan, on tuo itse?" Kierkegaard käsitteli pahuutta teoksessaan "Kuolemansairaus", missä hän puhuu "itseydestä". Kierkegaardille itseys oli siinä, miten kaksi toisilleen vastakkaista paria hänessä itsessään - osa luonnon determinististä luonnon järjestystä ja kokemus olla jotain rajattomasti suurempaa - suhtautuivat toisiinsa. Voisi sanoa myös: ymmärsivät toisiaan ja eivät keikuttaneet venettää liiaksi toisen vahingoksi. Kierkegaardin mukaan henkistä kehitystä ei voinut vangita tiettyyn filosofiseen systeemiin, vastakohdat eivät koskaan saavuttaisi näet lopullisen tyhjentävää synteesiä. Siksi peli oli avoin. Kierkegaard oli irrationalisti, joka ei uskonut järjen kykenevän määrittelemään itseään. Järjessäkin oli aina hänen mielestään olemassa uskonvarainen elementti, joka nousee aina lopulta ihmisen eksistentiaalisen haasteen kannalta kaikkein tärkeimmäksi. Kierkegaardille itsen kehitys voi johtaa väärään subjektiivisuuteen.

Juuri tästä on kysymys myös Bancroftin pahuudessa, joka on täydellistä elämistä omille kuvitelmilleen ja luuloille, sillä Bancroftin pahuudessa kyse on hänen rajallisen ja äärettömän elementtinsä epäsuhtaisesta taistelusta sekä siitä johtuvasta epätasapainoisesta suhteesta ja törmäilyistä toisiinsa. Normaalioloissa kehitys käy dialektista tietä eteenpäin vastakohtaisuuksien kautta. Bancroftilla tämä tie on tukkiutunut. Hänellä ei ole sisäistä ääntä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan, vaan hän kärsii hiljaa ja sulkeutuu, ja sulkee samalla oven ympärillä olevien ihmisten ja maailman ymmärtämiseen perässään. Mutta liika on liikaa. Ihmisen mieli murtuu käsittämättömän kauhun edessä. Hänestä tulee pahaa mekaanisesti hautova tunteeton kone, kun hän ei käy, kun ei osaa, dialogia ympäristönsä kanssa. Bancroft, samoin kuin sarjan muutkin henkilöt, ovat kokeneet kamalia asioita. Järki on sumentunut kaiken kärsimysten edessä. Sitä on Bancroftin pahuus - hyvin inhimillistä ja meille kaikillle niin tuttua.