Banzai: Bacchuksen juhlaa!

Teksti Harald Olausen

On olemassa kahdenlaista kotimaista komediaa. Kakkosen umpitylsiä mutta hyväntahtoisia maalaiskomedioita kun häijyt huijarit Suomen osti-tyyliin pääosissa tai lukuisissa sivuosissa amatöörimäinen Janne Kataja, ja osaavan Kari Ketosen hillittyjä mutta samalla myös hulvattoman hauskoja ja hyvin tehtyjä komedioita Arto Paasilinnan henkeen hyvä ihminen vastaan sattumukset. Ketosen tiimi päivittää nykyaikaan Kiljusen herrasväen seikkailut risteyttämällä ne osuvasti Pekka Puupään tohelointeihin.

Luottomies-sarja alun perin televisiolle tehtynä on Ketosen osuva tyylinäyte taiturillisesta suomalaiskomediasta televisiossa missä seikkailevat naapurukset Juhis ja Tommi. Komedian idea on se, että koko ajan tapahtuu jotain mitä kukaan ei haluaisi tapahtua. Komedia on myös turvallinen stressinpurkaja. Katsoja saa nauraa kommelluksille tietäen kaiken päättyvän hyvin. Mutta komediat toimivat hyvin vain silloin kun kaikki uskovat yhteiseen hyvään. Tänään asia on toisin ja raha ratkaisee.

Paitsi Jouluspeciaalissa, joka on joulunhenkeen poikkeuksellisen lämmin ja sydämellinen jo siksi, että siinä joulun nykyisin jo lähes unohtunut alkuperäinen idea hyvästä tahdosta ja lähimmäisenrakkauden tärkeydestä sekä lahjoista, tulee esille. Kenen hätä on suurin silloin, kun kaikilla on asiat jotenkin vinksin ja vonksin? Kenen ongelmat pitäisi ratkoa ensin? Niidenko, jotka tulevat viimeisenä, vai niidenko, joilla on jo mutta jotka haluavat vain lisää, koska kuvittelevat sen kuuluvan itselleen?

Jotkut jaksot ovat keskeneräisen tuntuisia. Esimerkiksi Teatteriesitys-jaksossa ideat ovat yksinkertaisesti loppuneet ja ohjaus heikkoa. Junttihuumori kukkii tahallisissa väärinkäsityksissä, mutta on sarjassa oma kieroontunut imunsa, joka vetää mukanaan nimenomaan päähenkilöiden karisman voimalla. Erityisen hauskoja ovat esiintyjien äkilliset ja yllättävät reaktiot, mulkoilut sekä pällistelyt ja kommellukset kommellusten perään, kuten hulvattomassa karhunkaatoyrityksen kellon survomisessa perseeseen. 

Tommi on kun Ilmari Saarelaisen parannettu versio kysyvän ystävällisellä naamataulullaan. Hän on puhdas, viaton ja hyvää tarkoittava koheltaja, jonka bestis Juhis on taas hänen täydellinen vastakohtansa. Molemmat ovat aikuisiksi kasvaneita pertsoja ja kiluja. Miksi me pidämme näden idioottien kohelluksista ja nauramme heidän toheloinneilleen? Koska he ovat samalla kaikki me tavalliset suomalaiset. Tommi esim. ei kestä mitään, tajuaa asiat väärin ja tekee niistä aina myös yhtä väärät johtopäätökset.

Luottomiehessä näytetään myös mitä tapahtuu, kun tapahtuu aina se pahin. Juuri siksi Tommi on niin herkkä. Hän kuvittelee edessään seurauksina aina sen pahimman, ihan kuin pahoja asioita aiheuttavat "pahat henget turmelisivat hänen viatonta sieluaan ja aiheuttaisi hänelle lisää kestämätöntä tuskaa ja kärsimyksiä sairauksien, onnettomuuksien ja muiden vastoinkäymisten merkeissä". Hän on kuin taikauskoinen metsäläinen aikaa ennen nykyistä. Hauskuutta lisää, että Tommi on suomalaisten arvostama lääkäri ammatiltaan.

Ketosen tiimi näyttää katsojalle juuri sitä, mitä me haluamme, ja itsekin teemme omissa elämissämme kukin tahoillamme, kun kukaan ei katsele eikä meidän tarvitse hävetä keitä olemme ja mitä teemme. Jutut ovat iskeviä, huuomori hurttia ja näyttelijät osaavia sekä tilanteet juuri niin sekopäisiä, että ne voisivat olla poimittuja oman arkemme sattumanvaraisista oikullisuuksista. Tämä onkin parasta näissä lyhyissä ja nasevissa sketseissä - mieluummin tällaista katsoo kuin Paavo Väyrysen kieroja silmiä.

Kari Ketonen on helmi suomalaisessa muuten melko yksiniittisessä komediamaailmassa. Niin on hänen osaava tiiminsä, Luottomies-sarjan kaksi muuta pääosanesittäjää, hyväntahtoinen mutta helposti retkuun menevää Tommi esittävä Antti Luusuanniemi, sekä hänen vaimoaan esittävä Maria Ylipää. Hyväntahtoisia ihmisiä ja vikaan menneitä aikeita on kiva katsoa, "kun ne eivät satuta, ole ilkeitä kuten naapurit ja sukulaiset tuppaavat Suomessa olemaan, aina kun kääntää selkänsä ja ilkeily alkaa".

Tänä päivänä, kun television fiktio ja fakta on täynnä pahuudesta kertovia ohjelmia, tekee rauhaa kaipaavalle (aika mummomaisesti sanottu) sielulle hyvää nauramalla hyväntahtoisesti mukaville naapurinpojille. Nauru olisi erilaista, jos naapurissa asuisi vaikka kovia ja tappavia huumeita myyvä inhahinttarien namusetäjengi.  Ensin Luottomiessarjassa tutustutaan näihin kolmeen kunnolla. Pitkässä elokuvassa Tommi haaveilee ylennyksestä ja palkankorotuksesta uusi hulppea asunto kiikarissa.

Ja eihän toiveet toteudu tietenkään alkuunkaan. Tommi sössii kaiken ja tekee juuri niin kuin ei kenenkään pitäisi tehdä. Onnekseen hänellä on naapuri Juhis, joka toimii kuin menneiden satujen hyvät henget ja auttaa Tommia pääsemään pälkähästä. Juuri tämä seikkailu ja miten se tehdään, on hauskaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Banzaita lauloi Juha-Tapio mutta se ei ole sama, kuin se melkein samalla tavalla lausuttu japanilainen pieni puujuttu, jota kasvatetaan yhtä huolella kun teetä tarjoillaan.

"Banzai on japanilainen huuto, jota käytetään usein juhliessa tai iloitessa. Huuto on peräisin japanilaisista perinteistä ja sitä käytetään myös sotilaallisissa konteksteissa, erityisesti toisen maailmansodan aikana, jolloin se liitettiin japanilaisten sotilaiden hyökkäyksiin." Komedian tyylilaji on sydämellinen, ei lainkaan liioitteleva, pikemminkin kuin piilokameran takaa salaa myhäilevä ja katsojalleen silmää iskevä koko perheen naurupaketti aitoon suomalaistyyliin hieman umpinaisena ja tökösti kökkönä.

Banzaihin sisältyy Luottomiehessä tietenkin suomalaiskansallinen "sisu" yhdistettynä suomalaiskansalliseen "asiat tuppaavat järjestymään"-asenteeseen, joka alkaa olla arvossaan jo kriisien ja yhteiskuntakiusaamisen vaivaamassa Suomessakin. Huomasitte varmasti että ilman sinivalkoisia epiteettejä käytin sanaa suomalaiskansallinen, mikä on itselleni harvinaista eikä viittaa sen taustalla nykyisin lymyilevään isojen kaljujen ja tatuoitujen läskien 612-touhuihin tai kansallismielisyyteen ylipäätään.

Mutta jo muinaiset kreikkalaiset pitivät iloa yhtä pyhänä kuin elinvoimaa Ketosen tiimin tavoin; heidän uskomustensa mukaan myös jumalat rakastivat pilailua ja kujeiluja toisten kustannuksella. Heidän komediansa oli päihtymistä iloisuudesta. Alun perin se ei ollut muuta kuin julkista uskonnollista toimintaa, osa Bacchuksen juhlaa; tämä jumala oli elinvoiman ja nautinnon kuva. Tähän kepeimmän pariutumiseen korkeimman kanssa, iloisen pariutumiseen jumalaisen kanssa, sisältyy suuri totuus. Kiitos tästä!

Tommi on kuin luonamme vieraileva arkipäivän Sokrates, joka oli Anthony Gottliebin Suuret filosofit (Otava 2016) -kirjaan otsikolla Filosofian marttyyri -kirjoittaman mainion luvun (jonka kaikkien asiasta kiinnostuneiden pitäisi lukea) mukaan "filosofian pyhimys ja marttyyri, jolle oikeudenmukaisuus oli pakkomielle". Mutta monista muista marttyyreistä poiketen Sokrates oli hyvin huumorintajuinen, mikä ilmeni useinkin leikillisenä nokkeluutena ja toisinaan paljon puhuvana ironiana. Samaa mitä on Tommin riisuva HÄH-asennekin.