Englantilainen populaarikulttuuri ja yhteiskunta II ms:n jälkeen kiinnostavasti kerrottuna

Teksti Harald Olausen

Kulttuurihistorian dosentti Kari Kallioniemen kirja Blitzistä Blairismiin – englantilainen populaarikulttuuri ja yhteiskunta II ms:n jälkeen (k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2006) on esimerkillisen hyvä tietokirja, joka tekee kunniaa niin itse kirjoittajalle kuin Turun yliopiston kulttuurihistorian laitokselle tuomalla päivänvaloon ihmisten ja ideoiden arjen törmäyksiä. Juuri se on kiinnostava tutkimuksen kohde: Mitä niiden väillä tapahtui? Kirjan aiheita ovat sota-ajan elokuva, nuoret vihaiset miehet, uusi nainen 1960-luvun valkokankaalla, svengaava Lontoo, James Bond, kotiinpaluun teemat englantilaisessa rock-kulttuurissa, muutokset rock-tähteydessä, soul-sosialistit, Georg Orwell ja englantilainen populaarikulttuuri sekä blairismi ja brittipop.

Kallioniemi asetti taustakysymykseksi sen, miten toisen ms:n jälkeinen populaarikulttuuri, jota on totuttu pitämään äkäisenä irtiottona sotaa edeltäneestä maailmasta, oli niin monin säikein kiinni menneessä. Kallioniemeä kiinnostaa myös se yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka näyttää olevan erityisellä tavalla läsnä tuon ajan englantilaisessa populaarikulttuurissa. British Cultural Identites-teoksen kirjoittajat kertoivat vuonna 1997, että brittiläisessä elämässä on tapahtunut merkittävä muutos. Britit viettävät enemmän vapaa-aikaa tutustumalla historiallisiin kohteisiin ja näyttelyihin ja käyttivät enemmän rahaa historiaan liittyviin tuotteisiin. Britannian lehdistö olikin jo pitkään mainostanut "historian olevan uutta rokkia tai puutarhanhoitoa".

Mutta surivatko britit tällä tavalla vain menetettyä valta-asemaansa? Kirja näyttää meille, miten Britanniassa perinteinen kulttuuri ja populaarikulttuuri kohtaavat ylittämällä rajoja virallisen ja epävirallisen historian välillä tuottaen mm. maailmalla suosittuja televisiosarjoja. "Toisen maailmansodan jälkeinen brittiläinen populaarikulttuurin historia on tärkeä osa kaupallista historiakulttuuria. Britannian kirjakaupat pullistelevat kirjoja suosittujen tv-sarjojen vaiheista ja pop-elokuvatähtien sekä erilaisten julkkisten elämästä. Tätä kautta modernin Britannian kasvot välittyvät myös ulkopuoliselle maailmalle – kasvot, joiden uurteissa "korkea" ja "populaari" ovat rypyttyneet yhteen." Kirjan tarkoituksena onkin juuri seurata näitä jälkiä ja niiden vaikutuksia.

Kirjoittaja on valinnut kirjaansa teemoja, jotka pyrkivät kriittisesti valaisemaan historiakulttuurin tuotteistamista, ja mitä menneisyyden viehätys pop-tuotteeksi pakattuna on. Tarkoitus on ollut tarkastella aiheita Britannian yhteiskunnallisuuden näkökulmasta. Siinä kirja onkin onnistunut erinomaisesti. "Amerikan ja Englannin välille sodan aikana luotu poliittinen erityissuhde edisti Englannin kulttuurista amerikanisoitumista ja mahdollisti siksi James Bondin ja The Beatlesien kaltaisten ilmiöiden nousun globaaleiksi ikoneiksi. Kun aiemmin Britannia tuotti terästä ja valkoisen miehen lakia maailmalle, toisen maailmansodan jälkeen se tuotteisti hajoavan imperiumin ja luokkayhteiskunnan jännitteet pop - ja nuorisokulttuurien muotoon."

Englantilainen toisen maailmansodan jälkeinen populaarikulttuuri on vaikuttanut maailmalla suuresti ajatteluun, ihmisiin ja muiden maiden omaan populaarikulttuuriin. "Siksi Britanniasta on tullut keskeinen kaupallisen historiakulttuurin tuottaja, jonka yhteydessä perinteet ja moderni populaarikulttuurinen Britannia kohtaavat toisensa." Nämä kohtaamiset ovat kirjan ydintä. Britit ovat kirjoittajan mukaan joutuneet pohtimaan uusiksi perinteistä epäluuloista, ylimielistä ja naljailevaa suhtautumistaan eurooppalaiseen populaarikulttuuriin, joka on usein tiivistynyt huvittuneisiin kommentteihin Eurovision laulukilpailujen tarpeellisuudesta. Kirjoittaja mainitsee myös Pet Shop Boysien Single/Bilingualin (1997), Howard Greenhalghin ohjaaman videon.

"Brasilialaisrytmein varustettu Single/Bilingual oli ambivalentilla tavalla ilakoiva kommentti niin 90-luvun brittipopin uusnationalismia kuin EU:n edustamaa "totalitarismia" kohtaan. Margareth Thatcherin 80-luvulla esittämä lausuma, jonka mukaan kaikki paha – marxilaisuus, natsismi ja Euroopan unioni – ovat syntyneet Manner-Euroopassa, ei tietenkään ole Pet Shop Boysien näkemys eurooppalaisuudesta." Silti kirjoittajan mukaan Single/Bilingualin videossa EU nähdään orwellilaisena totalitaarisena supervaltiona, jossa on vain harmaan ja violetin sävyjä, ja joka muistuttaa kasvottomien byrokraattien sekä liikemiesten kansoittamaa lentokentän odotushallia, joka on täynnä valvontakameroita ja ultramodernia lasiarkkitehtuuria. 

"Videon keskisessä kohtauksessa duon Neil Tennant katoaa luottokorttinsa siruun tallennettuun labyrinttiin. Hän muuttuu kuin mannermaisten modernien romaanien päähenkilöt kasvottomaksi organisaation rattaaksi ja siirtyy Franz Kafkan paranoidiseen ja klaustrofobiseen maailmaan." Kirjassa pohditaan myös sitä, kuinka onneton ja harhaanjohtava termi englantilaisuus on ollut kuvaamaan (modernia) Britanniaa, sillä brittiläisen saarivaltion sisään mahtuu suuri määrä etnisiä ryhmiä, kuten irlantilaiset, skotlantilaiset ja walesilaiset, jotka ovat muuttaneet ympäri saarta vuosisatoja, ja juutalaiset, puolalaiset sekä italialaiset, ja mannermaalla ja Itä-Euroopassa vainotut muut entiset ryhmät, ja erityisesti II ms:n jälkeen mm. pakistanilaiset ja intialaiset.

Brittiläisyys on siis paljon muutakin kuin vain ahtaati käsitettyä englantilaisuutta. Samoin popkulttuuri ja sen sanoma. II ms:n jälkeen maahan muuttivat seuraavina afrikkalaiset, karibialaiset, kiinalaiset ja Lähi-idästä saapuneet. Brittiläisyys on siis laaja käsite eri etnisiä ryhmiä. Kirjan parasta antia ovat pohdinnat elokuvasta. Martin J. Werner sanoi, että maa, joka synnytti teollisen vallankumouksen, meni vähitellen hämilleen sen voimasta, ja siksi englantilaisessa populaarikulttuurissa jokaista murrosta on seurannut paluu menneisiin maailmoihin niin valkokankaalla kuin kansakunnan psyykessä: "Populaarikulttuurin yksi yhteiskunnallinen tehtävä onkin ollut hoivata industrialismin aiheuttamaa traumaa kansakunnan kollektiivitajunnassa."

Poliittinen analyysi "englantilaisesta ongelmasta" sekä "Thatcherin edustamasta modernista viktoriaanisuudesta", on kiinnostava ja vaikuttaa pätevältä, kuten myös Rikhard III:sen mukaan nimetty ankeuden huipentuma (The Winter of our discontent), samoin analyysit englantilaiselokuvista, mm. Joseph L. Mankiewiczin elokuvasta Sleuth (1972). Mutta aivan erityisen maininnan ansaitsevat kirjoitukset englantilaisista elokuvaohjaajista, Michael Powellista ja mm. hänen sekä Emeric Pressburgerin elokuvasta 49th Parallel (1941) tekemästään analyysistä, missä elokuva asettaa natsien julmuuden, säälimättömyyden ja psykoottisen päämäärähakuisuuden vasten Kanadan monikulttuurisuutta ja sen kansallisuuksien hyväntahtoisuutta.

Konservatiivisuutta mielentilana, ja ilmiönä, ehkä hieman yllättäenkin, voisi sanoa hyvin tutkivan ristiitaisen maineen omaava elokuvaohjaaja Derek Jarman itsessään ja töissään. Kari Kallioniemi kirjoittaa Jarmanin töiden samanaikaisen elegisyyden ja purevan kriittisyyden kuvanneen Englantia tilanteessa, jossa sen historiallinen rooli oli sekä kyseenalaistettu että nostalgisen kaihon kohteena. "Jarmanin musiikkivideoiden tapa kuvata thatcherilaista yhteiskuntaa oli ristiriitainen. Toisaalta hän osoitti sen epäkohtia ja rappiota, toisaalta palasi alituiseen isänsä kuvaamien kotikaitafilmien kautta omaan lapsuuteensa 50-luvun alussa ja siihen "neitseellisen tilaan" ennen 60-lukua, joka oli myös konservatiivisen nostalgian kohteena." Kumpi oli ensin, kana vai muna?

Idelogiat synnyttävät vastavoimansa. Jotain jää jäljelle. Jarmanin videon vaikutelma oli Kallioniemen mukaan unenomainen ja haikea - kuin sukeltaisi uudelleenlavastettuun ja - väritettyyn versioon 50-luvun askeettisuuden ja säädyllisyyden ajasta. "Thatcherismin shokkihoidon jälkeen blairismi pyrki rehabilitoimaan 1960-luvun "kolmannen tien" yhteiskuntapolitiikan avulla - ideologialla markkinoiden ja valtion yhteistoiminnasta, johon konservatiivipuoluekin oli pyrkinyt 70-luvun lopulla, ennen kuin Margartet Thatcher jyräsi sen omilla ajatuksillaan. 1960-luku näyttäytyi nyt kansallisesti merkittävän populaarikulttuurin syntyajankohtana - kulttuurin, jolle tarjoutui uusi rooli kansallisen sovinnon ja yhteenkuuluvuuden symbolina."