Sosialidemokratian epäonnistuminen?

Teksti Harald Olausen

Ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn mielestä sosialidemokratia epäonnistui rakentamaan erityisesti Euroopassa globaaleja instituutioita, joilla olisi voitu estää oikeistokonservatiivejä romuttamasta progressiivista verotusta. Ja samalla pelastaa maailma kriiseiltä ja eriarvoisuuden kasvulta, minkä omistajayhteiskunnan irti päästetyt itsesääntelevät markkinat synnyttivät. Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala esittelee ideaa Tiede&Edistys-lehden numerossa 1-2/2022 otsikolla Piketty hahmottelee 2000-luvun sosiaalidemokratiaa ja eriarvoisuuden historiaa: "Piketty ihmettelee, miksei mitään tiiviimpää fiskaalista yhteistyötä pystytty edistämään näinä vuosina, kun samaan aikaan vallassa olivat Britanniassa labour-puolue, Saksassa SPD ja Ranskassa sosialistipuolue?" Vastaus olisi: oikeistodemarit olivat vallankahvassa.

Oikeistodemarit eivät halunneet jatkaa vanhana pitämäänsä vanhan vasemmiston tiukkaa tasa-arvoon tähdännyttä politiikka, vaan olivat viehättyneet oikeiston uusista ideoista niin talous- kuin työllisyyspolitiikassakin. Avainsana oli markkinoiden vapauttaminen, rahapolitiikan valvonnan lopettaminen ja rikkaiden veronalennukset sekä ay-liikkeen vallan vähentäminen työmarkkina- ja sopimusjärjestelyissä työnantajan eduksi: "Dal Bon ym. (2018) tutkimuksen mukaan Ruotsin porvarihallituksen 2006 omaksuma niin sanottu työlinja, jota on perusteltu tarpeena sopeutua kasvavaan globaaliin kilpailuun, on merkittävästi vaikuttanut ruotsidemokraatit-puolueen kannatuksen kasvuun. He osoittivat, että selvästi enemmän kuin puolueiden kannattajien keskuudessa ruotsidemokraattien kannattajien työllisyys- ja taloudellinen tilanne on heikentynyt 2006 jälkeen."  

Piketty on Tuomalan mielestä oikeassa väittäessään, että ylikansalliset keinot unohtuivat myös Pohjoismaissa 1980- ja 1990-luvuilla globalisaatiokehityksen kritiikittömässä edistämisessä: "Pääoman ja erityisesti rahoituspääoman vapaa liikkuvuus ei ole mikään luonnon laki. Se on ihmisen tekemä sopimus. Näitä sopimuksia voi halutessaan muuttaa." Kyse on rikkaiden aggressiivisesta ja tuloksellisesta lobaamisesta verojensa alentamiseksi. Maailmantalous ja yleinen moraali tarvitsevat politiikkaa, joka tähtäisi reiluun verojärjestelmään, missä myös rikkaat osallistuisivat verorahoilla kustannettavien yhteisten hankkeiden rahoittamiseen, maksamalla veroja suhteessa tuloihinsa ja varoihinsa vähintään sen verran kuin keski- ja pientuloiset. Länsimainen demokratia on ollut helisemässä tästä johtuneista ongelmista ja on matkalla haaksirikkoon, jollei muutosta tule. 

Trumpin myötä huomasimme, että edistyksellisten ja vasemmistolaisten on vaikea saada pelkällä identiteettipolitiikalla kannattajia vaalit ratkaisevista alemmista luokista, jos siksikin ettei vasemmistolaiset ole enää keskittyneet tulonjaon oikeudenmukaisuuden korjaamiseen, ja että aivan erityisesti miesäänestäjät ovat vuotaneet populistisen uusoikeiston riveihin. Kenellekään ei ole epäselvää, että kapitalismin perusluonne on epävakaa. Thomas Piketty varoittaa kirjoituksissaan eriarvoisuuden kasvusta, joka pysähtyi 1900-luvulla hyvinvointiyhteiskuntien rakentamisena maailmansotien jälkeen, mutta on alkanut viime vuosikymmenet kasvaa niin, että ollaan päätymässä taas takaisin 1800-lukua leimanneeseen suuren eriarvoisuuden aikakauteen. Samalla epäoikeudenmukaisuus ja poliittinen epävarmuus ovat kasvaneet ennennäkemättömästi.

Miten tämä on sitten mahdollista? Eri ryhmien välinen kannatus on muuttunut. Enää ei ole varmaa, että vasemmiston perinteiset kannattajat kannattavat heitä. Ennen sotia koulutetut ja köyhät äänestivät vasemmistoa. Nyt on toisin. Pikettyn mukaan vallasta kilpailee (tasaväkisesti?) nykyisin kaksi eliittiryhmää, "kaupallinen oikeisto" ja "bramiinivasemmisto". Edellisellä on omaisuutta ja tuloja, jälkimmäisellä taas hyvä koulutus ja identiteettipoliittisia ambitioita. Tästä on kiistelty viimeksi paljonkin. Onko se näin?Kyllä! Pikettyn mukaan sitä enemmin, mitä braminisoituminen on edennyt demokraattisissa ja vasemmistopuolueissa, niiden linja on muuttunut vähemmän tuloerojen tasaamista korostavaksi (tästä hänen mielestään ovat esimerkkejä Clinton, Obama ja Blair) ja enemmän identiteettipoliittisiin kulttuurisiin kysymyksiin ja nykyisin suosiossa oleviin wokeasioihin keskittyväksi. 

Tätä voisi kutsua myös kaikkien edistyksellisten ja vasemmistolaisten 2010-luvulla syntyneeksi kuolemansuudelmaksi (oma tulkinta), minkä vaikutus äänestämiseen on ollut merkittävä. Samalla hänen mielestään nyky-yhteiskunta on alkanut muistuttaa aiempia "kolmijakoisia (aatelisto, papisto ja talonpojat)" yhteiskuntia. Papiston paikalle on tullut hyvin koulutettu "bramiinivasemmisto", aateliston paikalla "kaupallinen oikeisto", eikä niitä, jotka tekevät työtä, edusta tässä kahden eliittiryhmän kilpailussa kukaan. Kaikki eivät ole kuitenkaan samaa mieltä. Tampereen yliopiston professori Risto Heiskala esittää artikkelissaan Tiede&Edistys-lehden numerossa 1-2/2022 otsikolla Thomas Pikettyn maailmanhistoria kiperiä vastaväitteitä vasemmistosta. Joidenkin mielestä Pikettyn kahtiajako oikeistoon ja vasemmistoon on liian yksinkertainen ja se ei päde. Lisäksi valtavirtavasemmiston kannatus tulee edelleenkin monissa Euroopan maassa pääosin muualta kuin koulutetun väestön piiristä.

"Lisäksi se koulutettu väki, joka äänestää valtavirtavasemmistoa, ei ole muuttunut mitenkään yksiselitteisesti "identiteettipoliittiseksi" vaan pitää edelleen tasa-arvokysymyksiä tärkeinä." Tiede&Edistys-lehden numerossa 1-2/2022 julkaistiin viisi kommenttia Pikettyn kirjaan Capital and Ideology (2017) ja referoidaan The British Journal of Sosiologyn Pikettyn kirjalle omistettua erikoisnumeroa. Kirjoitukset ovat sekä tyhjentäviä että kriittisiä katsauksia Pikettyn heittämään haasteeseen. Antti Alaja käsittelee artikkelissaan Piketty ja eriarvoisuuden ideologinen luonne, mikä mahdollisti nykyisen: "Ideologiat tarjoavat Pikettyn mukaan vastauksia yhteiskuntien perustaviin kysymyksiin, kuten poliittisiin oikeuksiin, päätöksenteon jätjestämiseen sekä omistamiseen. Idelogiat auttavat myös yhteiskuntia oikeuttamaan vallitsevat eroarvoisuudet." Tämä onkin tärkeä pointti. Tämä on tärkeä siksi, että Piketty puhuu koko ajan sosiaalidemokratiasta kuin toimivana vastavoimana rosvokapitalismille.

Tämä siitä huolimatta, että  hän tietää, ettei näin ole, vaan juuri demarit maailmanlaajuisesti ovat liittoutuneet kapitalistien kanssa jakamaan kakkua, ja vähät välittämättä luokkayhteiskunnan paluusta, kunhan saavat itselleen sen, minkä vaativat ja väittävät kuuluvan itselleen. Piketty kuvaa kirjansa viimeisessä luvussa tätä "voimaa" demaokraattiseksi kokeiluksi, jonka avulla "voi purkaa yhteiskunnallisia jännitteitä" vähentämällä eriarvoisuutta, mikä on kohteliaasti sanottuna sen kuuloista tavallisen palkansaajan korvissa, kuin kissa kertoisi hiirille käyvänsä kasvissyöjäksi, jos kissa valitaan hiirijoukon johtajaksi diktaattorin valtuuksin. Kovin on idealististista. Poliittisen sinisilmäisyyden aika alkaa olla ohitse jo Suomessakin, missä oikeistolaistunut SDP valmistautuu ottamaan ensi vaalien jälkeen yhdessä kokoomuksen kanssa vallan ja jakavan samanlaiset säilyttäjänkasvot.

Tässä ongelma numero yksi. Demarit jakavat melkein samanlaiset arvot kuin porvaritkin vailla todellisia vaihtoehtoja. Juuri siksi näitä tutkimuksia on ikävä lukea. Demareiden imuvoima on kapitalistinen - ei sosialistinen. Korruptoitunut SDP, ja erityisesti sen ammatillinen siipi, SAK eivät ole millään mittarilla laskettuna olleet edes sosialidemokratian kultaisella kaudella 1950-luvulta 80-luvulle koskaan todellisia vasta-tai muutosvoimia, vaan huonolla menestyksellä parhaimmillaankin vain huonon järjestelmän paikkaajia: ja siksi myös tukijoita. SDP tarjoillee illuusiottomuutta ja osaamattomuutta. SDP:n talouspolitiikka on porvarillista eikä puolue ole valmis muuttamaan linjaansa. SDP ei kelpaa enää missään nimessä tai muodossa vasemmiston keulakuvaksi - se on hukannut siihen esikoisoikeutuksensa. Emme halua samaa vuoristorataa, mikä on johtanut vasemmiston häviämiseen ja aatteen laimentumiseen nyt kun kyseessä on koko maapallon tulevaisuus. Mutta kuka sitten? Poliittisesta vasemmistosta ei siihen ole.

Saksassa on syntynyt uudenlainen vasemman laidan populistinen kokeilu, mikä on kiinnostavaa seurata, tuleehan Saksasta meille aina varsinkin sosialismiin liittyvät uutuudet - tai tuli vielä 1900-luvun alussa. Vasemmistoliitolla ei ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin joko hävitä tai uudistua. Sillä on suuria ongelmia näyttää uskottavalta suuren yleisön edessä ja tarjota parempia vaihtehtoja kuin populistinen uusoikeisto, joka Trumpin johdolla määrää maailmassa seuraavat neljä vuotta keskittyen myös tavallisen ihmisen tilipussin kasvattamiseen, sekä radikaalien perinteisillä arvoilla leikkimisen ja niiden vastakohdilla hihhuloinnin lopettamiseen. Oikeisto on lyönyt hynttyyt yhteen vasemmistoa vastaan ja nauttii vasemmiston ylimielisestä sekoilusta. Julistautuminen sateenkaarenvärisesksi feministipuolueeksi pitää esimerkiksi Ruotsin ja Suomen vasemmistopuolueet noin 10 prosentin identiteettipoliitikkojen puuhamaana, eikä uskottavilta poliittisilta vaihtoehdoilta.

Sosialidemokratia on kuitenkin lopulta hyvä termi silloin kun hahmotellaan yhteistä strategiaa poliittiseksi vaihtoehdoksi vallassa olevalle oikeistolaisuudelle ja finanssikapitalismille – vanhempi oli "kahlitsemattoman kapitalismin ja uudempi finanssikapitalismin" hallitsema kausi. Professori Matti Tuomalan mukaan sosialidemokratian aikakauden Piketty määrittelee väljästi sisältäen keskustavasemmistolaisia poliittisia liikkeitä laajan kirjon. Sosialidemokratian aikakautta hän luonnehtii epätäydellisenä tasa-arvona, sillä tasa-arvopyrkimyksissä ei menty riittävän pitkälle. Yksi syy oli tuolloin riitaisan maailman jaakaantuminen ja hajoaminen. Vasemmisto mentti kiinnostavuutensa yleisön silmissä uudistajana, ja myi osin periaatteensa oikeistolle.

Toinen syy oli sosialidemokratian jääminen kansallisvaltioiden varaan. Mutta Piketty tunnustaa myös sen, että aikakausi oli monella tapaa menestys (esimerkiksi Ruotsissa, josta hän kirjoittaakin kirjassaan arvion ja antaa "tuomion"): "Esimerkiksi finanssi- tai pankkikriisejä ei juuri esiintynyt vuoden 1945 tai 1970-luvun alun välisenä aikana. Sen sijaan ennen tuota ajanjaksoa ja sen jälkeen niitä esiintyi suhteellisen tiheässä tahdissa eri puolilla maailmaa. Tästä menestyksestä Piketty ei juuri puhu." Piketty väittää, että epätasa-arvon tasainen väheneminen oli seurausta progressiivisesta tulojen ja perintöjen verotuksesta. Neuvostoliiton romahtaminen ja Thatcherin ja Reaganin aikakaudella käynnistivät sosialidemokratian ideologisen valta-aseman heikentymisen. Tämä tapahtui uuden yksityiseen omistukseen perustuvan ideologian (neo-proprietarian) myötä.

"Mutta miksi politiikka kääntyi oikealle? Piketty syyttää keskustavasemmistolaisia puolueita, jotka hänen mukaansa muuttuivat edustamaan korkeammin koulutettuja väestöryhmiä. Ne menettivät kiinnostuksensa politiikkaan, joka hyödyttää vähäosaisempia ryhmiä. Samalla puolueet menettivät näiden ryhmien kannatuksen." Tämä onkin ollut uudistumaan pyrkivälle vasemmistolle kuin Akilleen kantapää; katsoako vasemmalle vai oikealle tai keskustaan? Yksi tällainen kysymys on ollut rahoitussektorin valvonnasta luopuminen, mikä on aiheuttanut taloudellisia kriisejä, mm. 2008 Yhdysvalloista laajasti maailmalle levinneen tuhoisan finanssikriisin. Toinen esimerkki on ruotsalaislähtöinen solidaarinen palkkapolitiikka, mikä kavensi palkkaeroja, sen äkillinen loppuminen, vaikka juuri siksi ammattiliitot olivat pystyneet nostamaan alimpia palkkoja työttömyyttä nostamatta. 

Mutta hyvätkään tutkijat eivät ole poliitikkoja ja päinvastoin, ihme kyllä. Talouspolitiikka on vaikea laji ja siihen sisältyy sellaista munkkilatinaa ja kaavoja, ettei siitä ota ihan heti selvää tavallinen mattimeikäläinen. Marxilaisuus on hyvä renki mutta huono isäntä, opettaa historia ja käytäntö. Tosin ongelmana on ollut myös termien ja ismien sekoittaminen. Byrokraattinen, tehoton ja valtion omistukseen perustunut OSS (olemassa oleva sosialismi) itäisten kommunistivaltioiden "valtionkapitalismi (ei oikea termi)" perustui huijaamiseen, riistoon ja propagandan avulla luotuun valheelliseen optimismiin. Sen vastakohta länsimaiden – protestanttisen pohjoisen - "demokraattinen sosialismi", sosialidemokratia kriisiytyi 80-luvulla ja menetti kannatuksensa.

Tuomala huomioi kommenteissaan tämän kiitettävästi: "Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa havahduttiin huomaamaan 1990-luvun alussa, miten haavoittuva pieni maa on suurten rahoitusvirtojen ja liikkuvan pääoman maailmassa. Ruotsi kohtasi pankkikriisin 1991-1992 ja Suomi heti Ruotsin jälkeen. Tässä vaiheessa olisi tuntunut luontevalta uudelleen arvioida, mitä vaaroja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamiseen 1980-luvulla liittyi. Niin ei tietenkään tehty, koska erityisesti rahoitussektori sekä porvaripuolueet olivat jo vuosikymmeniä kampanjoineet vapaiden markkinoiden puolesta lähes kaikilla elämänaluilla. Joukossa oli mukana myös oikean laidan sosiaalidemokraatteja. Näiden mukaan Ruotsin demareiden malli oli mennyt liian pitkälle."

Sosialidemokratiassa on jokin mennyt Pohjoismaissa pahasti pieleen. Ruotsissa eniten tienaavat rikkaat saivat aggressiivisen kampanjan jälkeen isoja lievennyksiä verotukseensa, jota Pikettykin ihmetteli, kuten myös sitä miksi demarit taipuivat poistamaan sukupolvien väliseltä tulonsiirrolta veron, vaikka Saksan kristillisdemokraatit, Britannian konservatiivit ja USA:n republikaanit ovat säilyttäneet veron vaikkakin sitä alentaen: "Piketty ei ehkä tiedä, että vuonna 2005 Ruotsin hallitus päätti aluksi lakkauttaa vuotuisen varallisuusveron, kunnes huomasi sen tuoton olevan suurempi kuin perintöveron." Rikkaiden hyvin lobbaamat veronalennukset vedoten ties mihin "näkymättömiin käsiin" yksityistä etua ajatellen, pitäisi torpata yleisen nimissä.

Matti Tuomala osaa vetää oikeat johtopäätöksen. Hänen mukaansa MIT-ekonomisti Daron Acemoglu (2019) totesi aivan oikein, että markkinoihin uskova suuntaus 1980- ja 1990-luvuilla johti Ruotsissa huonoon kehitykseen lisäten tuloeroja ja saaden aikaan vaimean tuottavuuden kasvun, joka on jatkunut 1980-luvulta tähän päivään asti (2022):" Reaalisen tuotannon arvo työntekijää kohti kasvoi Ruotsissa keskimäärin vuosina 1960-89 ja 1990-2019 2,2 % ja 1,7 %. Ruotsalainen sosiologi Göran Therborn (2019) tulkitsee kirjassaan Kadotettu kansankoti 1980-luvun lopulta alkaneen politiikan muutoksen seurauksena Ruotsin kansankodin palaneen luokkayhteiskunnaksi ja valtion muuttuneen pääoman asiamieheksi."

Mutta se ei vielä riitä pelastamaan vasemmistoa oikeiston kuristusotteesta, sen Tuomalakin tietää, sillä Piketyn huomioista on jo lähes kymmenen vuotta eikä mitään muuta mullistavaa sinä aikana ole kuin, että oikeisto vahvistuu, ja on saanut Trumpista kansainvälisen (bisnes)enkelinsä. Ja jos hän onnistuu ultraprotektionistisella asenteellaan saamaan amerikkalaisia työpaikkoja takaisin maahan ja kasvattamaan tavallisten ihmisten, ja etenkin työläisten, tilipussia mm. vähentämällä liittovaltion tehtäviä nykyisestä minimiin, saattaa se ratkaista pelin oikeistolle. Oikeisto ei aio antaa periksi saamiaan etuja. Omistusoikeus on sosiaalinen rakennelma, joka voidaan milloin vain muovailla uudelleen yhteiskunnan valitsemalla tavalla. Tätä rikkaat pelkäävät. Mutta heillä ei ole mitään hätää niin kauan kun vasemmisto on mitä on, enkä usko historiaan vedoten sen helposti muuttuvan.