Brittiparlamentarismi (ja demokratia) versus pohjoismainen vastaava sekä Norjan esimerkki

Teksti Harald Olausen

Brittien viime viikon raju vallanvaihto parlamenttivaaleissa oikealta vasemmalle – tai oikeammin liberaaliin keskustavasemmistoon - herätti aiheellisesti kiinnostuksen parlamentarismin kotimaana pidetyn brittiparlamentarismin olemukseen ja ajankohtaisuuteen. Meillä kun kuvitellaan kaiken olevan paremmin jostain kumman syystä, vaikka ei taida olla. Kannattaaa hieman vertailla, miten toimii pohjoismainen parlamentarismi (ja demokratia) versus sama Briteissä?

Ajankohtaiseksi Suomessa keskustelu perustuslaista on noussut uudessa tilanteessa ns. välineellistettyä maahanmuuttoa vastustavan käännytyslain käsittelyssä. Perustuslaki voi olla amerikkalaisen malliin ongelma demokratialle, ja muuttua vanhoillisten voimien epädemokraattiseksi linnakkeeksi jarruttaa hyviä aikeita sekä lakeja. Suomessa esim. vasemmisto politikoi omissa linjauksistaan härskisti julkisen huomion takia perustuslaista välittämättä sen seurauksista demokratialle.

Tyypillinen britti uskoo maansa instituutioiden ja lakien olevan maailma parhaita. Eikä ihme, sillä maassa luotiin jo sata vuotta ennen Ranskan veristä vallankumousta (1689) laki (The Bill of Rights), jonka jälkeen kuninkaalliset eivät ole voineet säätää lakeja, asettaa veroja tai sekaantua vaalien järjestämiseen. Systeemi on toiminut hyvin ja parlamentarismi kukoistaa maassa voimakkaasti, sillä vaalien voittajaa eivät sido perustuslait tai edes edellisten hallitusten päätökset. Kenttä on vapaa toimia.

Se, ettei maassa ole kirjoitettua perustuslakia, tarkoittaa sitä, ettei mihinkään lakiin ole kirjoitettu ylös kansalaisten oikeuksia ja instituutioiden toimivallan rajoja, joihin lainsäätäjät voisivat nojautua tai ääritilanteissa vedota Suomen ja Yhdysvaltojen perustuslakien tapaan käyttäen niitä verukkeina jarruttamiseen ja poliitikkojen helmasyntiin, poliittisen osto- ja myyntitoimintaan. Jokainen hallitus saa rauhassa tehdä omat lakinsa ilman, että niiden vastustamiseen käytettäisiin aikaa ja perustuslakia.

Ilman raskasta perustuslakikoneistoa maan hallituksella on lähes rajaton valta muuttaa tai kumota voimassa olevia lakeja. se mahdollistaa myös nopean lakien päivityksen ja tehokkaan valtakoneiston. Se takaa myös äänestäjille suuren vallan. Jokainen ääni todellakin ratkaisee ja politiikan ajankohtaiset muutokset voivat olla rajuja. Ero on huomattava, sillä Suomessa ja Yhdysvalloissa parlamentit voivat säätää vain lakeja, jotka ovat "määritelleyssä" sopusoinnussa perustuslain kanssa.

Britannia on hyvä esimerkki maasta, joka tulee hyvin toimeen ilman perustuslakia, ja missä demokratia toimii erinomaisesti – ja siihen uskotaan – siksi, ettei heillä ole vanhaa perustalakia ja sen eri tulkinnan perinteitä rasitteinaan. Suomessa ja Yhdysvalloissa perustuslakiasiat ovat, yhdessä erilaisten määräenemmistösäädösten kanssa, muodostuneet "vanhan vallan systeemin sisälle" ujuttamiksi patavanhoilliksi jarrutuskoneistoksi, joiden avulla politiikan tarkoitus voidaan muuttaa miten vain eniten tarjoavalle.

Suomen ensimmäinen (K.J. Ståhlbergin laatima) perustuslaki vuodelta 1919 on hyvä malliesimerkki perustuslaista, jonka tarkoitus ei ollut taata niinkään kansalaisten oikeuksia ja tasavertaista kohtelua lain edessä hallitsijoita vastaan muiden Pohjoismaiden tapaan, kuin enemminkin turvata vuoden 1918 sisällissodan voittaneen valkoisen puolen oikeudet, ja estää tulevat mahdolliset enemmistöt muuttamasta Brittien tapaan lakeja ja instituutioita päinvastaiseksi tarkoitukseltaan vaikka yhdessä yössä.

Otetaanpa vielä hyväksi esimerkiksi naapurimme Norja, joka on mielenkiintoinen historiallisesti hieman valottaa suomalaislukijoille jo siksi, että se siirtyi ensimmäisenä Pohjoismaana kuninkaanvallasta kansanvaltaan ja sai sellaisen vapauden lahjaksi, mitä muissa Pohjoismaissa ei vielä tuolloin ollut, tai edes uskallettu hurjimmissa unelmissa toivoa olevan.

Samaan aikaan käynnissä olleeseen norjalaiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen murrokseen yhdistyi Ranskan suuren vallankumouksen vanhalle yhteiskuntajärjestykselle heittämä poliittinen haaste. Vallankumouksen ihanteet kansallisuusaatteeseen yhdistyneenä sytyttivät levottomuuksia tuon tuostakin Norjassa. Myöhemmin kansanvaltainen työväenliike taisteli rajusti tästä esimerkiksi äärioikeistoa vastaan, ja erityisesti tasa-arvon sekä demokratian puolesta.

Norjassa kansallinen ja kansanvaltainen linja muuttuivat synonyymiksi suurimman osan norjalaisten kannattaessa sitä. Samalla sekä aateliston että porvariston etuoikeudet hävisivät ajan myötä. Esimerkiksi perinnöllinen aatelisto lakkautettiin ruotsalaisten vastalauseista huolimatta jo vuonna 1821. Kun Norjalle hyväksyttiin perustuslaki, sen keskeiset periaatteet olivat silloin muualla  melko harvinaiset laajat kansalaisoikeudet, kuten esim. painovapaus ja uskonnonvapaus sekä kansalaisten oikeusturva.

Valta jaettiin kuninkaan ja hallituksen, sekä suurkäräjien että oikeusistuinten välillä Montesquiuen vallan kolmijako-opin mukaisesti. Norjan perustuslaki oli syntyessään muihin verrattuna poikkeuksellisen radikaali, sillä lakien hyväksymisessä Tukholman kuninkaanlinnassa hallitseva unionkuningas joutui tyytymään tappiokseen vain lykkäävään veto-oikeuteen.

Suurkäräjien lainsäädäntövalta merkitsi kansallisen itsemääräämisoikeuden tunnustamista ja samalla loi pohjan vahvalle kansallistunteelle. Kuningas sai kieltäytyä vahvistamasta suurkäräjien kaksi kertaa hyväksymän lain, mutta kolmannella kerralla laki tuli voimaan ilman kuninkaan vahvistamista. Myöhemmin kuninkaalta on viety poliittinen valta, ja hän on vain valtion pää.

Nimenomaan muodollinen, sillä Norjassa kuningasta ei tarvita, eikä olisi silloin muutenkaan tarvittu mihinkään erityiseen tehtävään. Sellainen kuitenkin valittiin muiden skandinaavisten naapurimaiden esimerkin mukaan Tanskasta. Kuninkaalla ei ollut Norjassa niin suurta merkitystä kuin muissa Skandinavian maissa on hyvä muistaa. Irrottautumiseksi Ruotsin kuninkaan vallan alaisuudesta sekä kansallistunteen synnyttämiseksi omaa kuningasta alussa tarvittiin tasavertaiseksi neuvottelijaksi.

Monella nykynorjalaisella mukaan lukien minut ulkonorjalaisena, on historiallisesti katsottuna suurempi oikeus Norjan kruunuun kuin sen nykyhallitsijalla, tanskalaiseen (Norjassa tanskalaiset ovat aina historiallisesti miehittäjiä) kuningassukuun kuuluvalla Harald V:llä. Minä kuulun toisen norjalaissukuni kautta kuningas Håkansenin laajalle maailmalle levittäytyneeseen sukuun.

Kun Tanska hävisi sodan vuonna 1814 Norja päätti itsenäistyä ja laati Eidsvollissa uuden perustuslain 17.5. Se oli silloin tulevien kuninkaiden harmiksi Euroopan demokraattisin ja antimonarkistisin perustuslaki. Kuninkaaksi valittiin Tanskan perintöprinssi Kristian Fredrik, mutta hänen oli luovuttava kruunusta jo saman vuoden elokuussa ja matkustettava takaisin Tanskaan.

Vuonna 1839 hänestä tuli Tanskan kuningas Kristian VIII. Lyhyen itsenäisyyden jälkeen Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana sai Norjan haltuunsa. ja kun perintöprinssi Kristian Fredrik nousi sitten aikoinaan Tanskan hallitsijaksi, hän ei ollutkaan enää se sama "liberaaliprinssiksi kutsuttu uudistaja", jonka norjalaiset olivat innoissaan valinneet kuninkaakseen, vaan yhtä jyrkkä ja konservatiivinen kuninkaanvallan kannattaja kuin umpimielisenä suursyömärinä tunnettu isänsä Fredrik IV.

Norjalaiset huokasivat helpotuksesta. Oli norjalaisille parempi, ettei hänestä tullut Norjan kuningasta, siitä huolimatta, että unionikuningas Kaarle XIV Juhana yritti koko hallituskautensa ajan ruotsalaisviranomaisten tukemana muuttaa perustuslakia konservatiivisemmaksi, siinä kuitenkaan onnistumatta, norjalaisten pannessa yksissä tuumin hanttiin vihaiselle kuninkaalle.

Kun Norja vihdoin pääsi lopullisesti eroon unionistaan Ruotsin kanssa vuonna 1905, he valitsivat kuninkaaksi Tanskan prinssi Carlin, hallitsijanimeltään Haakon VII, joka lunasti viimeistään päättäväisellä toiminnallaan vastustaa natsi-Saksan miehitysjoukkoja vapautta ja omaa maataan rakastaneen tuulisen vuonomaan alamaisten rakkauden. Tai niin ainakin virallisissa kertomuksissa on ollut propagandamielessä tapana hehkuttaa. Oikeasti heppu oli tylsä ja typerän kukkoileva kääkkä!