Bysanttilaisuus venäläisen valheen alkukotina

Teksti Harald Olausen

Venäjän brutaalia hyökkäys tasan vuosi sitten Ukrainaa vastaan oli koko maailmalle, mutta aivan erityisesti Suomelle, suuri ja perustavanlaatuinen järkytys, josta ei parane seuraavaan sataan vuoteen, jos lainkaan. Suomen historia on ollut aina sopeutumista Venäjän mahtailun ja oikkujen ristiriitojen keskellä. Venäjän arvaamattomuus ja aggressiivisuus on ollut Suomen harmina jo valtakunnan muodostumisen alkuaikoina 1100-luvulta lähtien - oikeastaan koko sen ajan, kun Venäjä on ollut olemassa valtiona. Suomen kohtalona on ollut Kreikan tapaan lännen viimeisenä etuvartiona, eräänlaisena puskurina, itäistä järjettömyyttä ja keskiaikaista barbarismia vastaan.

Suomalaisen on vaikea käsittää bysanttilaisuutta missään muodossa. Venäjällä se elää voimakkaasti johtajauskontona, jonka ylipappina toimii Venäjän kirkon päämies Patriarkka Kirill. Bysanttilainen ihmisnäkemys oli joskus muinoin jopa jollain tapaa myönteinen. Se erottui aikoinaan selvästi läntisestä, jossa ihmiskuntaa tarkasteltiin pessimistisessä valossa. Katolisessa maailmassa kirkosta vahvistui voimakas laitos, kun taas ortodoksit käsittivät kirkon mystiseksi organismiksi, joka oli vastuussa jumalan asioista, joilla oli vain rajoitetut institutionaaliset perusrakenteet. se mikä tekee bysanttilaisuuden ihmiselle ja järjelle vaaralliseksi, on sen kummallinen usko ihmeiden odottamiseen ja uskossa toiseen todellisuuteen - ortodoksit eivät Pascalin sanoin pienuudessaan ja kurjuudessaan voi olla kaipaamatta jotain itseään suurempaa.

Jos haluaa lukea ortodoksisen käsityksen kirkkohistorian tapahtumista lähes hurmahenkisen kirjoittajan kynästä, kannattaa lainata kirjastosta Jarmo Hakkaraisen kirja Bysantin kirkko ja Paavin valtapolitiikan pitkä varjo - bysanttilaista terapeuttista teologiaa (Joensuun yliopistopaino 2009). Kirja on "melkein totta" mutta juuri siksi ei täytä objektiiviselta historiankirjoitukselta vaadittavia vaatimuksia eikä ole kunniaksi ortodoksiuskon historialle, vaikka kirjoittaja onkin itse Itä-Suomen yliopiston itäisen teologian opettajia ja kirja kuluu myös tulevien ortodoksipappien käsissä.

Bysanttilaisuus perustuu mykeneläiseen anaks-hahmoon, joka valvoi ja sääteli tiukasti alaistensa ajattelua ja toimintaa, kun taas vapaata toimintaa ja puhetta "par excellence" suosittiin kaupunkivaltioissa ja mm. Platon piti sitä tärkeämpänä väittelyn muotona kuin kirjallista. Byrokraattisten hierarkioiden muodostama ja ylhäältä alas toimiva bysanttilaisuus on jotain ihan muuta kuin länsimaisen rationaalisen ajattelun aamunkoitto Kreikassa Miletoksen kreikkalaissiirtokunnassa Vähässä-Aasiassa kuudennen vuosisadan alussa, jolloin syntyi koko maailman ajatteluun vaikuttanut helleeninen filosofia ja tiede.

Silloin syntyi ajatus kosmisesta järjestyksestä, joka ei ollut enää alisteinen jumalan vallalle. Voi jopa sanoa, että venäläisen huijaamisen alkukoti syntyi tällä rajalinjalle vastaan joonialaisten fyysikkojen esittäessä maailman synnystä ja olemuksesta ensimmäistä kertaa uskottavia todisteita ilman jumalia ja pyhiä kertomuksia. Kun itäistä kirkkohistoriaa lukee ortodoksien itsensä kirjoittamana, huomaa, miten asioita selitellään ja kaunistellaan parhain päin tämän päivän ortodoksinäkökulmasta välittämättä tosiasioista. Se on juuri sitä valheellista bysanttilaisuutta kiertää totuutta omiin ja vallantarpeisiin, jota Venäjä on aina käyttänyt.

Esimerkiksi Konstantinapolin patriarkka Fotiosta mainostetaan ortodoksihistoriassa 800-luvun bysanttilaisen renessanssin ja humanismin merkittävimmäksi nimeksi. Mutta mitä oli tuo käsitehirviö "bysanttilainen renessanssi"? Ei tietenkään yhtään mitään muuta kuin huijausta ja sanoilla hämämistä, sillä mitään sellaista ei ole ollut olemassakaan muuta kuin epätotena, ilmaisuina ajankohdalle, mikä oli kaikkea muuta mutta ei lähelläkään aitoa Firentzestä ja katolisen kirkon suojaamaa renessanssia. On ollut vain halu selittää antiikin klassikot kristillisestä näkökulmasta uudelleen, ei niiden alkuperäisessä merkityksessä. Tästä Venäjä on oppinsa vuoisatojen saatossa hakenut. Ja hyvin on oppinutkin!

Väärennökset bysanttilaisuudestaan venäläiset ovat iskostaneet syvälle historiaan ja samalla kansakunnan mieliin. Se on ollut helppoa, koska ortodoksiuskonto ei ole uskomista sanan varsinaisessa merkitystä vaan etnistä ja kulttuurista perinnettä, edustaen parhaimmillaan edellä kuvattua uskomuksiin ja tarinoihin perustuvaa maailman ehdotonta väärinymmärrystä ja eriarvoisuutta bysanttilaisessa dionyysisyydessään samalla, kun vastakkainen uusi kreikkalaisen ajattelu käsiteellisesti projisoi fyysisen maailman tilaan, joka ei määrittynyt uskonnollisin kokemuksin ja sanoin.

Augustinuksesta lähtien läntisessä teologiassa ei ole ollut oppia ihmisen jumaloitumisesta, sillä ortodoksiteologian mukaan läntisestä perinteestä on puuttunut mahdollisuus jumalan tuntemiseen toisin kuin ortodokseilla. Jumalasta tuli sen sijaan lännessä yksilöllisen ymmärtämisen kohde, joka sisälsi itsessään käsitteellisen ja persoonattoman "Kaikkivaltiaan". Ns. hesykastinen riita toi 1300-luvulla esille bysanttilaisen kirkollisen kokemuksen ja lännen teologian erot, kun Pyhä Gregorius Palamas erotti toisistaan jumalan olemuksen ja energiat, jossa korostuivat tiedon kokemuksellinen luonne ja ihmisen mahdollisuus jumalan empiiriseen tuntemiseen persoonallisessa suhteessa hänen kanssaan.

Mitä se sitten käytännössä selkokielellä tarkoittikin, lännen teologit kuitenkin torjuivat hänen ajatuksensa, varsinkin kun idän teologit olivat samaan aikaan aloittaneet mainoskampanjan "Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi ortodoksinen uskonto", mistä muodostuivat pitkäksi aikaa bysanttilaisen poliittisen ajattelun kulmakivet ja perinne myös Venäjälle. Yhteiskunnallinen unelma oli universaalinen kristillinen yhteisö, jota keisari hallitsi ja jota kirkko johti hengellisesti. Jo tässä vaiheessa ortodoksiuskosta oli tehty vallan välikappale.

Tätä tahallista ihmisen ja vallan välistä väärinymmärrystä, on pahimmillaan myös venäläinen valhe kautta aikojen Novgorodista lähtien. Venäläisen historiallisen valheen pohja on aitobysanttilaisuutta. Ennen suurta skismaa vuonna 1054 Konstantinapolin lisäksi katolisen kirkon neljä muuta keskusta olivat Rooma, Jerusalem, Antiokia ja Aleksandria. Ja vaikka Konstantinapoli oli keisarillinen pääkaupunki, Rooman piispa eli myöhempi paavi ei hyväksynyt Konstantinapolin samanarvoista asemaa Rooman kanssa ärsyttäen jakaantuneen keisarikunnan läntisen puolen valtakerrostumia sen verran kovasti, että Konstantinapoli ryöstettiin ja hävitettiin muutamaan kertaan perusteellisesti Bysantin valtion lähes tuhatvuotisen historian (527-1453) aikana.

Bysanttilaisten kirkkoisien filosofia oli jumalallisen, annetun ja mystisen viisauden rakastamista - mitä se nyt kulloinkin sattuu olemaan, kuten esimerkiksi Pyhällä Gregorius Palamaksella, jonka mukaan inhimillinen viisaus johti vain ihmisen demoniseen viisauteen, mikä oli vaarallista ja ei Jumalasta - ei-älyllistä ajattelua, vaan mystistä kokemusta uusplatonistisissa kehyksissä Plotinoksen hengessä. Palamaksen mukaan ihminen ei saavuttanut jumalan tuntemista käsitteellisten lakien ja periaatteiden dialektisen metodin kautta vaan jumalan todellinen tunteminen tapahtui karismaattisen kokemuksen kautta - siinä vitsi piileekin, sillä se voi olla melkein mitä tahansa, kun niin vain päätetään kuten Moskovan patriarkka Kirill on tehnyt tukiessaan Putinia.