Casanova iltamakaronilla

Teksti:

Harald Olausen

Istvan Svabon aina yhtä pelottavan ajankohtaisessa Mefisto (1981 Unkari-Saksa) elokuvassa Herman Göring vie Mefistoa, joka myy sielunsa vallanpitäjille saadakseen menestystä ja vaikutusvaltaa, näytelleen teatterinjohtajan tyhjälle stadionille valonheittimien alle ymmärtääkseen, että hän on vain yksi mitätön osa isoa valhekoneistoa, joka murskaa kaiken alleen - ihmisen ja totuuden; tällainen valhe liittyy aina haluun saada toinen ihminen uskomaan sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkansa, mutta jotka ovat edullisia asian esittäjälle tai johdattavat hänet haluamaansa suuntaan tai saa asiat näyttämään sellaisilta kuin esittäjä haluaa ne kuulijan näkevän. Kun lopulta Göringin mitättömäksi näyttelijäksi haukkuma teatterinjohtaja tajuaa kaiken liittyvän kaikkeen - etenkin siihen että pienestä valheesta usein kasvaa iso valhe kuten hänen kohdallaan yksi suuri ja hänet vangikseen ottanut elämänvalhe, myös hänen petturuutensa siihen veriseen tuhonäytelmään, missä hän on ollut mukana ylimmän kerroksen verhojen takana yhtenä myötäilijöistä, vaikka on yrittänyt itselleen muuta pelastuakseen omalta sisäiseltä pahaltaan väittää, hän murtuu samalla kun natsien hirveä väkivaltakoneisto korisee kuolinkouristuksissaan.

Platonin ajoista lähtien on puhuttu näistä tyhjän puhujista, esittäjistä ja "teknestä", tyhjiksi hokemiksi muuttuneista asioista sekä niitä esittäneistä valehtelijoista, vaikka jo Aristoteles varoitti puolustamasta epäuskottavaa tekstiä. Epäuskottavalla teesillä oli näet aina järjettömiä seurauksia. Platon asetti herkän ja eristäytyneisyydessä eläneen filosofin vastakohdaksi kansalle, tuolle brutaalille ja mölyävälle massoina yhdessä viihtyvälle eläimelle, jonka tunteenpurkauksia useimmat ihmiset nöyrästi seurasivat. Juuri heitä varten on valhe keksitty ja kehitelty huippuunsa. Ja vaikka maailma muuttuisi valheen voima ei koskaan. Ei ihme, että Rooman keisari Nero toivoi kansalla olevan vain yhden pään, jonka voisi helposti yhdellä iskulla katkaista. Kyse on siitä kuka valheen parhaiten esittää ja tuotteistaa oman tarinansa kyytiin matkapojaksi. Valheen ammattilaisia ovat näyttelijät, nuo tyhjät sanoja suustaan muiden käskystä papattavat kuoret. Platon inhosi näyttelijöitä. Kuuluisin sofisti Gorgias ylisti puhetaitoa mahtavaksi herraksi, jolla oli valta lopettaa pelko, karkottaa suru, luoda iloa ja synnyttää sääliä.

Ensimmäinen premoderni supervalehtelija ei suinkaan ollut tarina paroni von Mucnhausenin ihmeellisistä seikkailuista vaan, totuutta omiin tarkoituksiinsa muunnelleen näyttelijän ja italialaisen seikkailija Ciacomo Casanova (1725-1798) muistelmat, missä mikään ei ole mitään muuta kuin sitä itseään: valetta ja liioiteltuja minä-muistoja miemie-maasta, jota ei ole ollut koskaan olemassakaan - ainakaan sellaisina kun hra C ne meille yrittää syöttää. Casanova syntyi Venetsiassa näyttelijäperheen poikana aikana, jolloin näyttelijöitä ei arvostettu lainkaan. Tuohon aikaan näyttelijät olivat saastaa. Heidät samaistettiin alimpiin luokkiin, ja vähän alikin usein suoraan vankiloiden ja mielisairaaloiden asukkeihin, ja kohtelu oli sen mukaista. Eihän sellainen voi olla jättämättä jälkeä ja revanssihaluja. Siksi Casanovasta tuli mitä tuli. Mihin tiikeri pääsisi raidoistaan.

On olemassa toinenkin tie, kuten Charles Chaplinilla. Hän oli uskollinen omalle taustalleen eikä muuttunut koskaan sisältä, vaan auttoi aina kun mahdollista oman luokkansa tavallisia kärsiviä ihmisiä, toisin kuin Casanova, joka potki heitä nilkkoihin ja yritti upottaa, jos mahdollista, vielä syvemmälle mutaan, koska hän oli koko ajan esittäjä ja huijari, jonka oli puhua pulputettava satuja satujen jälkeen pelastaakseen itsensä siltä tosiasialta, ettei ollut mitään muuta kuin tyhjänesittäjä ja itseään korostanut keikari vailla omaatuntoa tai sosiaalista vastuuta. Casanova oli lajissaan samalla myös ensimmäinen näyttelijä, joka käsikirjoitti ja lavasti sekä näytteli pääosaa omassa koko elämänsä kestäneessä PUTOUS-performanssissaan toimien myöhempien sukupolvien esikuvana 1800-luvun romantiikan synnyttämälle dandy-hahmolle, josta Charles Baudelaire sanoi osuvasti:

"Dandyismi on laskeva aurinko, se on suurenmoinen ja melankolinen kuin sammuva tähti, joka ei lämmitä. Dandy saattaa olla ikävystynyt ihminen, hän saattaa olla kärsivä ihminen - mutta jos hän kärsii, hän hymyilee kuin spartalainen, jota ketunpoika raatelee"

Casanova eli mielenkiintoista murrosvaihetta mitä rakkauteen tuli. Avioliitto ja seksi alettiin nähdä erillisinä osina elämää - ei välttämättä kuuluvaksi yhteen. Rakkaus oli ennen velvollisuutta ja kristillinen välttämättömyys. Nyt siitä oli tulossa nuorten ja kauniiden ihmisten hekumallinen syrjähyppy, eräänlainen välivaihe siirryttäessä tylsän aikuisuuden kautta sairaaseen vanhuuteen, jotta oli mitä muistella ja mistä kertoa. Casanova näyttelijänä aavisti tämän ja tiesi aikansa ja paikkansa tulleen kertoa tätä tarinaa maailmalle. Ja olihan hänellä harras fanilauma, joka odotti hänen pieksevän suutaan asian puolesta rivomminkin. Itse hänen muistelmansa on tehty hyvää kirjallista makua noudattaen eikä siellä seksillä rietastella pahemmin. Kerrotaan vain miten hän meni sen ja sen kanssa sänkyyn tai miten se ja se katseli häntä himoiten. Aika kesyä kamaa nykypäivän vinkkelistä luettuna.

Saksalainen Goethe kirjoitti vuonna 1774 kuuluisan kirjeromaaninsa "Nuoren Wetherin kärsimykset" missä hän itse vapautui rakkaudestaan objektivoidessaan sen, tehdessään sen tavallaan itsenäiseksi hänestä irrotetuksi olioksi. Ihan samalla tavoin teki Casanova. Uuden ajan kulttuurihistorian kirjoittaja (I-III) kirjoittaja Egon Friedell muistutti, että Lessing kirjoitti Shakespearen kääntäjälle, Eschenburgille Wertheristä:

"Luuletko, että koskaan kreikkalainen tai roomalainen nuorukainen olisi riistänyt itseltään hengen sillä tavalla ja sen vuoksi?" Friedell vastasi itse," että ei, sitä ei kreikkalainen nuorukainen olisi milloinkaan tehnyt, saatikka sitten roomalainen, jo sen takia, että siihen aikaan ei vielä ollut keksitty ruutia. Mutta sinäpä juuri oli teoksen uutuus, että se ensi kerran ja vastustamattomin silveltimenvedoin maalasi " tunteellisen henkilön katastrofin, henkilön, joka ei kuole rakkauteensa, ei minkäänlaisiin kohtaloniskuihin, vaan aivan yksinkertaisesti elämäänsä. Wertherin suuri teko on periaatteellisesti onnettoman rakkauden keksiminen, jossa myös ilmenee aikakauden feminiininen luonne, sillä tämä on rakkauden erikoisesti naisellinen muoto."

Fellini on kirjoittanut omat muistelmansa "Casanovan Vaellusvuodet" (Gummerus 1959). Lisäksi hänestä on tehty lukuisia muita kirjoja, elokuvia, tanssiesityksiä mm. tasan kaksi sataa vuotta Fellinin kuoleman jälkeen vuonna 1998 Pariisin oopperaan albanialaissyntyisen Angelin Preljocajn Casanova-baletti, josta TANSSI-lehti kirjoitti samana vuonna 1998. Hannu Mäkelä on kirjoittanut melko tyhjänpäiväisen ja turhan tiiliskivikirjan "Casanova" (Tammi 2007). Ettore Scola on ohjannut elokuvan, jossa Casanova seikkailee ja hänet kuvataan mietteliäänä ja viisaana hahmona Marcello Mastroiannin tulkitsemana. Kaikkien näiden teosten todistusarvo todellisesta Casanovasta on kuitenkin kyseenalainen ja monitulkintainen. Oliko Casanova sellainen ihmeellinen monitaituri kuin hän antaa omissa muistelmissaan lukijansa käsittää vai surkea sivullinen, jonka oli pakko keksiä valheita luodakseen itsensä aina uudelleen ja sietääkseen omaa surkeuttaan liikkumissaan sen ajan hienostopiireissä? Mutta mikä tärkeintä: menevätkö edellä mainitut Casanovan julkisen kuvan tulkitsijat hänen ovelasti asettamaansa ansaan eivätkä näe siksi metsää puilta?

Kyllä ja pahasti. Siksi Casanovasta löytyy vain yksi älyllis-esteettisesti kiinnostava muotokuva, joka sekä noudattaa tarkasti Casanovan historiallista totuutta että samalla tulkitsee hänen ajatuksiaan ja asettaa hänen psykoprofiilinsa tyhjien tynnyrien kuninkaana oikeisiin mittasuhteisiin. Casanova, joka oli omana aikanaan paradoksaalisen moniselitteinen alusta alkaen, oli vastenmielinen ilmiö ja ihminen, jopa niin vastenmielinen että muuten mukavia elokuvia huumorilla tehnyt mestariohjaaja Frederico Fellini teki hänestä tunteettoman narsistin vailla mitään hyviä inhimillisiä ominaisuuksia.

Naisten rakastaja ja naisia kuvannut Fellini inhosi ylitse muiden Casanovaa ja se paistaa läpi elokuvasta. Siksi vuonna 1976 valmistuneen elokuvansa "Il Casanova di Frederico Fellini" (1976 Italia) pääosaan hän kaiketi valitsi sen ajan yhden kaikkein "kauheimmista" näyttelijöistä - taitavan ja karismaattisen - Donald Sutherlandin, joka on kuin omiaan esittämään riikinkukkoirstailijan muuttumista tyhjästä papukaijasta rikkinäiseksi, itseään tylsästi toistavaksi koneeksi. Muut mahdolliset ehdokkaat olisivat olleet, jos olisivat tuohon aikaan esiintyneet elokuvissa, pahiksia aina paitsi Kahdessa paavissa, esittävä Jonathan Price, kummallisiin sekä kammottaviin rooleihin aina päätyvät Christopher Walken tai aina yhtä omituinen Daniel Defoi.

Newsweekin elokuva-arvostelija Jack Kroll kirjoitti elokuvasta lehteensä 24.1.1977. Hänen mielestään Fellinin elokuvan johtavana ajatuksena näyttäytyi Casanovan elämän yleinen erotisoiminen ja siten Casanovan epäerotisoiminen. Hän tarkentaa vielä Fellinin pelkistäneen ensin Casanovan henkilön ja elämänkerran puhtaaksi erotiikaksi, ja osoittaneen näin Casanovan eroottisen elämän itse asiassa olleen tyhjää kaikesta sisällöstä, mekaanista ja pelkkää muotoa. Fellinin elokuva oli aikoinaan tapaus ilmestyessään mutta ei saanut Fellinin faneilta ja suurelta yleisöltä sen ansaitsemaa huomiota osin siksi, että elokuva oli liian moderni, osin siksi että Felliniltä odotettiin jotain Avoin Rooman ja Amarconin tapaista Italiaa menneeseen katsovaa nostalgisointia fellinimäisellä naurulla ja ilottelevalla erotiikalla höystettynä.

Fellinin Casanova on ehdoton mestariteos jo siksi, että ohjaaja kykenee tekemään elokuvan inhoamastaan kohteesta. Siinä on Fellinin Casanovan yhtymäkohta American Psykon (2000 USA) kylmään narsistipsykopaattiin. Mutta Fellinillä on enemmän sanottavaa. Casanova-myytin purkamisen yhteydessä hän alleviivaa myös oman vääjäämättömän kohtalonsa taiteilijana. Krollin mielestä Fellinin Casanovaa kohtaan tuntema inho oli myös pelkoa siitä jokaista taiteilijaa odottavasta lopusta, jolloin luovuus haalenee ja alkaa toistaa itseään mekaanisesti. Casanova ei ollut menestys ja siitä katsotaan alkaneen Fellinin oma taiteellinen alamäki, mitä vahvisti vain yhtä huonon menestyksen saanut Laiva vuodelta 1983. Fellini tekee vielä yhden pääteoksistaan "Naisten kaupunki" (Italia 1980) 60-vuotiaana ja pari muuta filmiä ennen kuin kuolee 73-vuotiaana.

Mikä merkitys Casanovalla oli oikeasti Fellinille? Ehkä suurempi ja henkilökohtaisempi kuin olemme osanneet aavistaa tai meille on kerrottu. Jotta ymmärtäisimme mistä on kysymys, meidän pitäisi katsoa Fellinin 50-luvun mestariteos, parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin saman vuonna napannut Cabirian yöt (1957 Italia) pääosassa Fellinin vaimo Giuletta Masina. Miksi? Siksi, että elokuva on vastakuva Fellinille Casanovan uhreista, sillä Fellini vilauttaa elokuvassa salaa omaa syyllisyyttään miessukupuolen puolesta kaikelle sille pahalle, mitä he ovat vuosisataisessa seksistisessä kaksinaismoralismissaan saaneet aikaan, niin hänessä kuin kaikissa muissakin miehissä. Krolli on toista mieltä. Hänen mielestään elokuvan voi nähdä omaelämänkerralliseksi, elokuvan 8 ja puoli vastapuoleksi, jossa ohjaaja yrittää manata esiin Casanovan henkilössä näkemäänsä anti-minäänsä. Krollin mielestä tämä näkyy niissä kohtauksissa, joissa Casanova nähdään yhdessä siron mekaanisen nuken kanssa:

"On kuin vasta tämä automaatti, vahanainen, kaikkien lihallisten naisten, epämuodostuneiden, lihavien, laihojen, lasten, neitsyiden, ilotyttöjen ja nunnien jälkeen saisi kirvoitetuksi Casanovassa aitoa intohimoa, aitoa hellyyttä."

Fellinille Casanova oli kuitenkin hänen antamiensa haastattelujen mukaan kaikki se, mitä hän inhosi; kylmäspermainen rakastaja, suuri kaikkitietävä, seurapiirileijona, infantiili, pohjimmiltaan naisvihaaja, jonka tyypillisesti italialaisen naispalvonnan takana pesivät narsistiset impulssit:

"Hän ei ole taiteilija, hän ei koskaan puhu luonnosta, lapsista, koirista, ei mistään. Hän on kirjoittanut vain eräänlaisen puhelinluettelon. Mies on kirjanpitäjä, tilastojen kerääjä, maalaismainen playboy, joka uskoo eläneensä, mutta joka ei ole edes syntynytkään ja joka harhailee kautta maailman olematta mitään."

Kaikki tämä näkyy alleviivaten elokuvan väkevimmässä kohtauksessa, kun kaksi vanhaa elämäänsä ja rooleihinsa väsynyttä alhaisen tason näyttelijää - äiti ja poika - kohtaavat tyhjenevässä oopperasalissa pohjoisen lumen keskellä. Ei lämpöä, ei naurua, vain väkinäisiä vuorosonoja ja kyvyttömyyttä esittää tunteita. Kaikkien näyttelijöidenkö lopullinen kohtalo vai vain elämän tyhjyyden synkkä sinfonia fellinimäiseen unenomaisen näkymaailmaan piilotettuna tukahduttavana myrkkynä, mikä paljastuu mädän löyhkänä?

Siinä tapauksessa, että elokuvaohjaaja Pekka Lehto saa päähänsä tehdä elokuvasäätiöön hakemuksen Casanova-elokuvasta, ehdottaisin hänelle tarkkaa miettimistä - nyt kun ulkoisten apujensa ja lahjojensa puolesta parhaiten sopiva Danny Key tai hänen suomalainen kaksoisveljensä Åke Lindman eivät ole enää käytettävissä - palkata pääosaan harrastajateatteriohjaaja Markku Arokannon, jolla on samanlainen aristokraattinen klyyvari ja pitkät hiukset kuin mitä Ciacomo Casanovalla aikanaan. Hieman on MA on pulskempi kuin CC mutta elokuvan nimi voisikin olla "Casanova Iltamakaronilla böömiläisessä Duxin linnassa Waldsteinin kreivin kirjastonhoitajana."