Ciceron ihmisnäkemys

Teksti:

Harald Olausen

Roomalaisen valtiomiehen Ciceron (106-43 eaa.) merkitys länsimaiseen ajatteluun on niin merkittävä, että Ciceroa kannattaa tutkia hieman tarkemmin, mitä hän on itseensä ja keneltä imenyt. Cicero ei ole aina ollut arvossaan sille kuuluvalle paikalla. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilaisen mielestä hän aiheutti Roomalle yhtä paljon vahinkoa kuin Demosthenes Ateenalle. Ciceron tekstejä pidettiin jossain vaiheessa niiden kansaomaisuuden takia jopa epäilyttävinä. Mutta jo Keskiajalla ja renessanssin aikaan hän oli ihailtu moraaliopettaja ja filosofi. Pirkko Haapanen kirjoittaa "Klassiset poliittiset ajattelijat" (Vastapaino 2012: toimittaneet Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela) -kirjan luvussa "Johtajat esikuvina Marcus Tullius Cicero" siitä, miten filosofi Malcolm Schofield tiivisti Cicerosta kuultuja kriittisiä luonnehdintoja näin: "Ciceron yritys esittää Scipion Rooma ihanteellisena valtakuntana ärsyttää useimpia historiankirjoittajia ja jättää filosofit kylmiksi". Mutta onko näin sittenkään? Poliittisena ajattelija saattaa ollakin näin, sillä Cicero itse ei edes pyrkinyt mihinkään systemaattiseen poliittisen teoriaan, vaan käytännöllisyyteen taipuvana roomalaisena yritti hahmottaa parhaan mahdollisen maailman ja sille toimintakehykseksi parhaan mahdollisen poliittisen järjestelmän siinä onnistumatta. Mutta onko kukaan onnistunut? Ei siitä pitäisi syyttää Ciceroakaan vaan katsoa mitä hyvää hän sai aikaan.

Ciceron arvo on ihan muualla. Hänen puheensa ja kirjoituksensa ovat antaneet 1400-luvulta mallin monille sukupolville siitä, millaista on olla ihanteellinen kansalainen. Arto Kivimäen kirjassa "Caton opetuksia - Dicta Catonis"(Planeetta antikvariaatit 2020) Kivimäki kirjoittaa jälkisanoissaan Ciceron aikana käydyn keskustelua siitä, mitä aineita vapaasyntyisen roomalaisen miehen oli sopiva opiskella. Kreikkalainen laaja-alainen oppineisuus oli kyllä ihailtavaa, mutta roomalaisten mielestä jossain meni Kivimäen mukaan raja. Kreikkalaisille tärkeää oli sekä tanssi että tähtitiede, kun taas vanharoomalaista vakavamielisyyttä, arvokkuutta ja suorastaan askeettista karuutta kuvaa hyvin Ciceron toteamus: Eihän kukaan tanssi selvin päin, paitsi jos sattuu olemaan hullu. Cicero lausui Kivimäen mukaan nämä sanat puolustaessaan Lucius Licinus Murenaa, jota Cato nuorempi oli nimitellyt tanssijaksi. Vanharoomalaisuus oli tuolloin jo kuitenkin väistynyt ja tilalle oli tullut avarakatseisempaa ajattelua, joka kyllä oli roomalaista, mutta joka oli saanut huomattavasti vaikutteista filosofiasta.

Kiitos siitä kuuluu erityisesti Cicerolle, jonka mittaamattoman tärkeä tuotanto siirsi olennaisia osia kreikkalaista filosofiaa latinan kielelle ja aivan erityisesti Platonin tekstejä, kun hän kirjoitti Platonin valtiolle oman versionsa nimeltä "De re publica - Valtiosta" (niin teki myös Augustinus Jumalan valtiossaan ja Erasmus Rotterdamilainen Platonin Pidoille omassa vuonna 1518 valmistuneessa "Tuttavallisia keskusteluja - Familiarum Colloquiorum"-kirjassaan, joka sisältää pienen seurueen 21 pöytäkeskustelua kasvatuksesta, tavoista, antiikin ja oman ajan sivistyselämästä). Ciceroa pidetään Plutarkhoksen (n. 45 - 125 jaa.) ohella platonismin tärkeimpänä välittäjänä jälkipolville. Cicero esitti myös omia tulkintojaan niistä ja siksi ei ole aina ihan selvää, mikä kaikki Ciceron kirjoituksissa oli kreikkalaisilta peräisin. Ciceroon itsensä vaikutti keskiplatonismi kahden tärkeimmän edustajansa, Filon Larisalaisen ja Syyrian Askalonista kotoisin olleen Antiokhoksen kautta. Cicero oli nuorena kuunnellut kummankin opetuksia Ateenassa. Vanha skeptinen Akatemia oli saanut väistyä Ateenassa roomalaisten valloituksen jälkeen noin 86 eaa. osin siksi, että silloin syntynyt uuden ajan ajatteluun paremmin sopiva keskiplatonismi sopi maailmavallan opiksi, sillä se samoin kuin monet roomalaiset uskonnotkin yhdistelivät ajan eklektiseen (kreik. eklektikos -yhdistellä asioita toisiinsa) henkeen sopiviksi käytännöiksi muista koulukunnista platonismiin sopiviksi.

Platonismi muutti keskiplatonismiksi kutsutussa suuntauksessa hieman muotoaan ja sai vaikutteita mm. aristotelismista, stoalaisuudesta, vain epikurolaisuus torjuttiin juuri kuten Will Durant kirjoittaa "Kreikan kulttuuri" (WSOY 1951) -kirjassaan epikurolaisten tulkinneen oppi-isänsä neuvoneen heitä tavoittelemaan henkilökohtaista nautintoa, ei elämän olennainen ongelma siitä millainen hyvä elämä olisi tullut ratkaistuksi, vaan ainoastaan saanut uuden muodon: miten voidaan yksilön luontainen epikurolaisuus sovittaa yhteen yhteisölle ja rodulle välttämättömän stoalaisuuden kanssa - miten yhteiskunnan jäsenet voidaan innostaa tai pelottaa noudattamaan yhteisön elonjäämisen kannalta välttämätöntä itsekuria ja uhrautuvaisuutta, juuri niitä asioita, joihin Cicero myöhemmin kiinnitti huomiota kirjoituksissaan ja puheissaan.

Stoalaisuuden yksi ongelma oli ajatus uskonnosta moraalin välttämättömänä pohjana. Stoalaiset hyväksyivät kaldealaisten astrologian ja ennustelun ja keksivät allegorisia tulkintoja silottamaan taikauskon ja filosofian välistä kuilua. Sivistyneet helleenit olivat eri mieltä hylätessään uskonnon ja etsiessään filosofian ajattomista totuuksista itselleen suuntaan ja elämälleen merkitystä. He haluisivat löytää itselleen maailmankatsomuksen, joka antaisi ihmisen olemassaololle - näin on ollut aina ja tulee aina olemaankin - pysyvän tarkoituksen ja mielekkyyden antaen heille voimaa pelotta katsoa silmiin kuolemaa. Kreikan sofistit ja myöhemmin sekä Augustinus ja Machiavelli sekä Hobbes että Malthus ajattelivat ihmisen olevan luonnostaan itsekäs ja yksilökeskeinen (hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan), kun taas Platonin ja Rousseaun mielestä ihminen (oli kieltäytynyt hobbesilaisesta sodasta omaksi parhaakseen) syntyi hyveellisenä ja pyyteettömänä, ja sille oli ominaista yhtä paljon yhteistoiminta kuin kilpailukin (mitä enemmän ihmiset auttoivat toinen tosiaan, sitä paremmin yhteisö kukoisti, vasta yhteiskunta turmeli hänet).

Durant kirjoittaa stoalaisuuden olleen vastaus turvallisen elämän ja varmuuden kaipuuseen, eräänlainen klassillisen muinaisuuden viimeinen ponnistus luontoperäisen siveysopin löytämiseksi. Pitää muistaa, että kaiken epäily eli vahvasti kreikkalaissa. Esimerkiksi Arkesilaos (315-240 eaa.), joka oli ns. "Keskimmäisen akatemian" perustaja opetti, ettei ihminen voinut sanoa mitään varmasti, kaikki tieto oli vain tietyssä määrin todennäköistä. Durantin mukaan Zenon yritti vielä kerran suorittaa tehtävän, jossa Platon oli epäonnistunut. Stoalaiset olivat epikurolaisten kanssa samaa mieltä vain siitä, että tieto oli peräisin ainoastaan aisteista. He katsoivat totuuden lopullisiksi koetinkiviksi niitä aistimuksia, jotka kiihkeydellään tai kestävyydellään pakottivat mielen myöntymään; kokemuksen ei kuitenkaan tarvinnut johtaa tietoon, sillä aistimuksen ja järjen välillä oli mielenliikutus eli intohimo, joka voi myös vääristää kokemuksen erehdykseksi, samoin kuin se vääristelee halun paheeksi. Järki oli heistä ihmisen korkein saavutus, ja se on "Logos Spermatikoksen", maailman luoneen ja sitä hallitsevan "Siemenjärjen" satoa.

Tuon ajan aatehistorialliset myllerrykset olivat tärkeitä sekä Cicerolle itselleen sekä myöhemmin koko länsimaiselle sivistykselle, jonka katsotaan saaneen alkunsa juuri näistä Ciceron pohdinnoista aikana, jolloin Platonia alettiin lukea enemmän kirjallisuutena kuin filosofiana; etiikka ja ajattelevan ihmisen onnellisuus olivat ensisijaisia. Holger Thesleff kirjoittaa "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) -kirjassaan Filonin ja Antiokhoksen näkökulmasta eklektismin olleen luonnollista, mutta tuoneen samalla sellaisia dogmaattisia piirteitä, jotka olisivat olleet Platonille vieraita. Näin platonismia saatiin muuttaa kulloinkin sopivaan kaapuun kunkin ajan hengen mukaan. Uskontokysymyksissä nojattiin vielä vanhaan Akatemiaan. Thesleff kirjoittaa, että jumalat - sikäli kuin sellaisia on ja ne vaikuttavat ihmisten keskuudessa - eivät anna "hurskaiden" tekojen vaikuttaa itseensä, on tärkein uskontokriittinen teesi Eutfronin loogisten leikkien joukossa. Hurskaus supistetaan tässä lähinnä yhteiskunnalliseksi oikeamielisyydeksi eikä sitä lasketa perushyveeksi Valtion neljännessä kirjassa. Sitä, että jumalat eivät anna lahoja itseään korostetaan uskonnollisesti vakavammin Laeissa (ja Alkibiades II:ssa).

Platon oli sitä mieltä, että myyttien jumalat oli tehty väärällä tavalla ihannoiduksi ihmisiksi, jotka syyllistyivät samoihin erehdyksiin kuin tavalliset kuolevaiset (sekä Augustinus että skolastikot myöhemmin opettivat, että tultuaan vanhurskautetuksi jumalallisen armon ja jumalallisen hengen avulla kristitty pystyi tekemään jumalalle mieluisia töitä mutta Luther kielsi tämän.) Todellinen jumalallinen identifioidaan Platonilla näin ollen ylempään platonilaiseen tasoon, joka on siis ymmärrettävä filosofiseksi rakennelmaksi eikä mystiseksi uskonnolliseksi maailmaksi. Thesleffin mukaan myös Sokrateen kritiikki Homeroksen jumalia kohtaan oli musertavaa: se veti ne alas ihmisten maailmaan mehevin sitaatein, jotka muodostivat eräänlaisen hänen oman eettisen linjansa retorisen manipuloinnin. Platonin Timaioksen demiurgi tarjoaa ennen kaikkea ratkaisun tietylle kahden tason mallin ongelmalle; hän ei ole ylijumala, kuten luoja useimmin uskonnoissa on ollut, vaan jumalallisen järjen ilmentymä, joka antaa kaikelle syyn (aitia) ja takaa, että luotu kosmos on ainoa ja paras kaikista ajateltavista olevista maailmoista (erit. 31Ab, 37c). Tämä on erityisen mielenkiintoinen huomio: Platonin demiurgista tuli Thessleffin mukaan pahan maailmamme demoninen luoja. Kristillinen teologia alkoi hyödyntää myöhemmin kehittynyttä ns. keskiplatonismia (sen uskonnollis-mystiset ja okkultistiset tendenssit tulivat yhä enemmän näkyviin Thessleffin mukaan ajanlaskumme alussa ja sulautuivat myös erinäisiin keisariajan uskonnollisiin oppeihin).

Pitää muistaa, että kreikkalaiset jumalat olivat sekä sekopäisiä hulluja että pelkureita. Siksi heitä inhottiin ja haukuttiin. Esimerkiksi Aristofanes kuvaa Sammakoissaan Dionysoksen suureksi pelkuriksi. Näytelmässä Dionysos hakataan ja haukutaan kunnolla. Dionysoksen äiti Semele halusi nähdä lapsen isän Zeuksen oikeassa asussaan, mutta paloi kuoliaaksi. Zeus pelasti sikiön ja ompeli sen reiteensä kasvamaan. Tällaisiin satuihin ja vanhoihin jumaliin kyllästyttiin filosofian voitoksi. Myöhemmin Augustinus keksi vanhalta pohjalta "ajan kristillisen suhteellisuuden", johon sisältyi mystiikka ja jumala, kun hän selitti ajan niin, että vaikka meillä oli käsissä nykyhetki, voimme silti odottaa tulevaa ja muistella menneitä. Augustinuksen oveluus oli ymmärtää ajan sekä ikuisuuden välinen vastakohtaisuus; juuri siksi hän keksi jumalan muuttumattomassa ikuisuudessaan näkevän kaiken. Augustinuksen "civitas-opin" mukaan maailmanhistoria oli todellista ja jokapäiväistä kamppailua valon ja pimeyden yhteisöjen välillä, sillä inhoamiensa manikealaisten tavoin myös Augustinus näki näiden yhteisöjen elävän sekoittuneena maan päällä, kun hän sanoi, että valtakunta, josta oikeamielisyys puuttui, oli täysin roistojoukkoon verrattavissa, ja siksi hän kirjoitti "Jumalan valtion" yhdeksännessä kirjassa alaotsikolla: Millainen tieto tekee pahat henget niin rohkeiksi:

"Tämä sanan johto antaa muuten jo huomionarvoisia viitteitä, jos katselemme asiaa Pyhän Raamatun valossa. Henkiolentoja nimitetään nimellä "daimones" järkevyyden ja tiedon perusteella. Sana on kreikkaa. Apostoli sanoo kuitenkin Pyhässä Hengessä: "Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. "Jos tämä ymmärretään oikein, se tarkoittaa sitä, että viisaudesta on hyötyä silloin kun siihen liittyy rakkaus. Rakkaudetta se paisuttaa eli ohjaa röyhkeyteen ja tyhjänpäiväiseen pöyhkeilyyn. Pahoilla hengillä on siis rakkaudetonta tietoa, ja siitä syystä ne ovat paisuneita ja röyhkeitä. Ne tietävät kyllä jumalallisen kunnioituksen ja uskonnollisen palvelun kuuluvan toisi Jumalalle. Silti ne ovat kahmineet kunniaa niin paljon kuin mahdollista ja keneltä vain onnistuvat sitä saamaan. Ihmissielut eivät tiedä, mikä voima on Jumalan nöyryydellä, joka on ilmestynyt Kristuksessa pahojen henkien röyhkeyttä vastaan. Tämä röyhkeys on pitänyt ihmiskuntaa vallassaan niin kuin se ansaitseekin. Ovathan ihmiset pahojen henkien kaltaisia röyhkeydeltään vaikkeivat tiedoiltaan."

Palataanpa takaisin aikaan, jolloin jumalista päästiin eroon, sillä jumalasta ei ollut tietoakaan kun vuodesta 176 eaa. alkaen neljä keisarin kustantamaa professoria opetti Ateenassa filosofiaa; platonismia, aristotelismia, stoalaisuutta ja epikurolaisuutta. Platonismi pääsi Thesleffin mukaan puhuttelemaan nyt laajempaa yleisöä opilla ensimmäisestä jumalasta, korkeimmasta hyvästä, hyvän pojasta (vrt. Valtion aurinkovertaus) ja sielusta, persoonallisuuden kuolemattomasta osasta, joka ohjaa ruumiin toimintoja sekä on osallinen ihmisen jalostumiseen ja rappioon. Näin platonistien korkein hyvä voitiin ymmärtää Jumalaksi ja Logos (sopivissa kohdin Thesleffin mukaan) hänen lihaksi tulleeksi Sanakseen.

Keskiplatonismista ennen kristillisiä vaikutteita ponnistivat Ciceronkin ajatukset aikana, jolloin platonismi ja stoalaisuus solmivat keskenään eräänlaisen linnarauhan kompromissina opissa henkisten ja aineellisten tapahtumien kosmisesta yhteenkuuluvaisuudesta. Erityisen tärkeää Ciceron ajattelussa oli se Platonin perintö mistä Bernard Williams kirjoittaa "Suuret filosofit" (Otava 2004) -kirjassa otsikolla "Platon - filosofian keksiminen" luvuissa "Hyve ei ole vielä tietoa" ja "Eettinen haaste". Menonissa otetaan esille kirjoittajan mukaan kysymys siitä, voidaanko hyvettä opettaa. Se puolestaan johtaa toiseen kysymykseen: kuinka voimme vastata edelliseen kysymykseen, ellemme jo tiedä, mitä hyve on? Platon selittää Menonissa juuri sen Cicerolle tärkeän kysymyksen, miten tähän voi ylipäätään vastata. Cicero ymmärsi, ettei riitä se, että kuvaus hyveestä vangitsee sanan oikean määritelmän, vaan sen tulee antaa myös selvä käsitys siitä, mitä hyve on.

Voikin sanoa, että Menon on ollut eräänlainen lähtölaukaus sille, että Cicero alkoi puhua ja kirjoittaa Platonin oppien mukaan ja niitä käytäntöön soveltaen. "Eettisessä haaste" -luvussaan Williams muistuttaa, ettei kysymys ollut ainoastaan siitä, että kunnon ihmiset eivät onnistuneet välittämään arvojaan edelleen, koska eivät ymmärtäneet eivätkä osanneet antaa syitä kunnon elämän elämiseen. Cicero otti elämäntehtäväkseen haastaa ihmistä ihmisyyden puolelle, olemaan kunnollinen ja kohtuullinen Platonin hengessä ja pyrkimään moraalisesti koko ajan korkeammalle sivistämällä itseään ja oppimalla koko ajan myös jotain hyödylistä ja uutta.

Kivimäki muistuttaa roomalaiseen kasvatusajatteluun näyttäneen tehneen suurimman vaikutuksen juuri Ciceron valikoivat näkemykset. Cicero kirjoitti filosofiaa latinaksi ja kehitti kreikankielisille filosofisille termeille latinankielisiä vastineita. Ja hänen teoksensa olivat suosittuja heti ilmestyttyään ja pysyivät suosittuina uudelle ajalle asti. Ciceron ihanteena oli vastuullinen, toisia kunnioittava, sivistynyt ja huumorintajuinen ihminen, joka pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan yhteiskunnassa siten, että oikeudenmukaisuus toteutuu ja heikompiosaisia kohdellaan inhimillisesti: "Viekkaus on ominaista ketuille, väkivalta leijonille; kumpikin on kaikkea muuta kuin ihmisarvon mukaista (Velvollisuuksista 1, 41)" kirjoittaa Kivimäki kirjassaan Caton opetuksia - Dicta Catonis:

"Cicerolle ihminen ei ole järkevä olento vaan järjestä osallinen eläin, jolla on mahdollisuus toimia järkeä seuraten. Tällaiseksi ihmiseksi on mahdollista tulla oikeanlaisen kasvatuksen avulla. Ciceron ihmiskäsitys on yhdistelmä filantropiaa ja kasvatusta ja siitä käytetään terminä humanitas, "ihmisyys". "Luonto on suonut ihmiselle järjen, jonka avulla hän voi tehdä johtopäätöksiä ja rinnastuksia, ymmärtää järjestystä, kohtuutta, harmoniaa ja kauneutta ei vain kaikessa näkemässään vaan myös ajatuksen tasolla, ja seurata näitä niin päätöksissä kuin teoissa" (Velvollisuuksista 1, 14)."

Cicero esittää "De re publican - Valtio" lopulla unen, jonka teoksessa esiintyvä Scipio Aemilianus kertoo nähneensä. Unessa hän katselee isoisänsä Scipio Africanuksen kanssa korkeuksista maailmaa, näkee tähdet suurina, maapallon pienenä ja Rooman valtakunnan surkean pienenä. Isoisä selittää hänelle, miten jokainen taivaankappale liikkuessaan synnyttää ääntä ja miten näiden sfäärien lukusuhteet ja äänenkorkeudet vastaavat musiikillisia intervalleja. Päästäkseen taivaallisen ihanaan tähtien kotiin ihmisen on toimittava velvollisuuksiensa mukaan, muuten hänen sielunsa joutuu kärsimään pitkiä aikoja:

"Jotka antautuvat aistinautinnoille ja himon kiihottamina tarjoutuvat nöyrän palvelijan lailla täyttämään kaikki hakumallisen ruumiinsa mielihalut, sellaisten ihmisten sielut loukkaavat jumalten ja ihmisten lakeja. Ruumiista irtauduttuaan he joutuvat hylättyinä kiertämään Maata eivätkä pääse kotipaikkaansa kuin vasta ikuisuuksien päästä (Somnium Scipions 9,3)."

Cicero ei kuitenkaan täysin seuraa Kivimäen mukaan Platonin mallia. Hänen mielestään Platonin myytissä kyse on yksilön hyveellisyydestä eettisessä mielessä, kun taas Cicerolla painopiste on siinä, miten yksilö palvelee valtiota. Olennaista Kivimäen mielestä on se, että molemmilla ihmisen sielullisuus nähdään ruumiillista arvokkaampana ja että ihmisen tulee suunnata sielunsa siihen, mikä on hyvää ja ikuista.

Se on hyvä oppi vielä tänäänkin ja parasta mitä Cicero meille jätti muistutukseksi ihmisyyden puolesta tehtävän työn tärkeydestä.