Daddy, change the world – everything is possible!
Teksti:
Harald Olausen
Neljältä aamulla alkanut ja hetki sitten päättynyt Yhdysvaltojen demokraattipuolueen puoluekokous, joka toteutettiin etänä netin välityksellä, näytti mihin demokraatit uskovat Trumpin lopulta kaatuvan: epäpresidentilliseen olemukseen ja esiintymiseen sekä kansalaisten usuttamiseen toistensa kimppuun - ei yhteen, kuten kansakunnan isäntänä pidetyn presidentin odotettaisiin tekevän. Yhdysvalloissa kysymys on enemmän kuin tärkeä, sillä presidentti on käytännössä koko maan sekä symbolinen että käytännöllinen johtaja, jonka jokaista tekemistä ja esimerkkiä niin pahassa kuin hyvässäkin koko kansakunta seuraa 24/7 isolla suurennuslasilla. Siksi demokraattien linja vuoden 2020 presidentinvaaleissa oli Bidenin hetki sitten päättyneessä linjapuheessa isällisen lämmin, välittävä ja samalla presidentillisen arvokas koko kansan yhteistä etua kaikkien parhaaksi julistava toivon ja valon lupaus vanhaan kunnon kennydyläiseen henkeen loppukaneetilla: Daddy, change the world - everything is possible!
Neljä vuotta sitten edellisten Yhdysvaltojen presidentinvaalien Trumpin kampanjassa oli yksi poikkeuksellisen piirre, joka lopulta ratkaisi täpärän kisan Trumpin eduksi äänissä voittaneen Clintonin suureksi hämmästykseksi ja tappioksi: Trump kykeni puhuttelemaan täsmäiskuin tavoin epävarmoja ja liikkuvia äänestäjiä. Nyt samaa yrittävät demokraatit turvallisesti pehmeällä kädellä. Edellisten presidentinvaalien junnaava yliolkaisuus on hävinnyt ja tilalle on tullut mikrotason hyväntekeminen vastakohtana makrotason arkkipahantekijäksi leimatulle Trumpille. Bidenistä leivotaan kovalla tohinalla demokraattipropagandassa lempeää hyväntekijää, joka välittää kunnon kristityn tavoin laajalla sydämellä niin omistaan kuin vihollisistaankin.
Demokraattipuolueen ongelmaksi on noussut maanlaajuinen köyhien ja alempien luokkien kapinoitsijoiden keskuudessa suuren suosion saanut Trump- ilmiö, jonka syntymisestä demokraattipoliitikot, jotka antavat ymmärtää yksinkertaisille äänestäjilleen kaiken loppujen lopuksi johtavan hyvään niin, että ihminen on onnellinen vain, kun hänen olonsa on mielihyvän sävyinen, saavat yksin syyttää itseään, kun eivät ymmärtäneet köyhyyden ja vallan synnyttävän sosiaalista fatalismia. Demokraateissa tiedetään Barack Obaman valinnan vuonna 2008 aiheuttaneen ketjureaktion, joka lopulta johti erilaisten onnettomien poliittisten sattumien kautta katastrofiin, johon kukaan - ei itse Trumpkaan - uskonut; psykoottisen ja lähes rikollisen julkkisliikemiehen istuttamisen maailman mahtavimman miehen saappaisisiin, jonne hän ei alkuunkaan sopinut.
Täytyy hymyssä suin tunnistaa, että edellisessä kampanjassaan todellista antirationalismia edustaneen Trumpin huikean kekseliäisyyden synnyttämä improvisoitu hypetys onnistui taitavasti valjastettuna syöttämään yleisölleen melkein täydellisen valheen, missä tieto hämärtyi ja lähteet karkasivat tavoittamattomiin, mikä oli lajissaan myös ainutkertaisen mediaseksikästä esittäessään negatiivisen dogmatismin henkeen selkeän dogmaattisen ja samalla kielteisen kannanoton esillä olleisiin asioihin avaamalla yllättävän näköalan siihen mikä on uutta, mutta pysyvää totuuden jälkeisessä ajassa: todisteiden olemattomuus ei todista julkisessa keskustelussa asioiden todistamattomuudesta, vaan hämärtää tarkoituksellisesti samaan aikaan myös sitä häilyvää rajaa siitä, mitä pidämme tietona ja mitä emme.
Vaikka Biden oli linjapuheessaan vakuuttava, järkevä ja eloisa, ja hän johtaa gallupeissa 5-8 prosenttia, ei Bidenin voitto ole vielä kirkossa kuulutettu. Vanha belsebuubi on voimissaan ja puhuu yhtä vakuuttavasti mitä mieleen tulee, kuten edellisissäkin presidentinvaaleissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä nämä kaksi täysin erilaista retoriikkaa edustavat herrat saavat aikaan yhteisissä televisiotenteissään kannatuksilleen ja mahdollisuuksilleen nousta presidentiksi. Onko Biden liian tavanomainen, liian vanha ja vanhaa valtaa edustava poliitikko, jolla olisi todellisia mahdollisuuksia Trumpin anarkistisessa lihamyllyssä? Clintonin tavoin hän luottaa liiaksi vanhan maailman sivistyneisiin vaalikampanjoihin ja Platonin I-kirjan Thrasymakhoksen esimerkin toimivan kohdallaan, kun hän haukkui Sokratesta naiviksi hölmöksi, kun tämä puolusti oikeudenmukaisuutta vahvimman etuun perustuvaa voimapolitiikkaa vastaan. Tämä olikin Clintonin huonoksi osoittautunut ässä hihassa: yrittää saada Trump näyttämään itsekkäältä ja ahneelta Thrasymakhokselta, sillä tunnetusti taitava ja kaunopuheinen Clinton oli vuoden 1960 vaalien Nixonin tavoin kokenut poliitikko, jolla oli sekä karismaa että kaunopuheisuutta vaikka muille jakaa.
Sen varaan Clintonin imagonrakentajat ja puheenkirjoittajat laskivat koko kampanjansa, mikä osoittautui jälkeenpäin kampanjan suurimmaksi virhearvioinniksi, joka maksoi myös mahdollisesti Clintonille presidenttiyden, Clintonin näyttäytyessä lähinnä yli-innokaalta ja ylimieliseltä mummoikäiseltä sosiaalityöntekijältä vailla inhimillisiä intohimoja ja tunteita. Onko tämä myös Bidenin kohtalo? Siitä saamme selvää vasta, kun vaalikampanjat virallisesti käynnistyvät ensi viikon republikaanien puoluekokouksen jälkeen, missä Trump huudetaan yksimielisesti puolueen viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Näitä vaaleja ei ratko enää röyhkeys ja syyttely, vaan toivo. Näin tuntuu ainakin uskovan Yhdysvaltojen vuoden 2020 demokraattipuolueen presidenttiehdokas Joe Biden, joka lopetti puheensa sloganiin:
"Love is more powerfull than hate - this is our moment"