Das Boot – kuin syvien mielettömyyksien vihreä jumalatar

Teksti Harald Olausen

Jo ensimmäinen kuva sumean ja vihreän veden ympäri hiljaa etenevästä saksalaisesta sukellusveneestä - Das bootista ja ääni monotoninen ääni ylhäällä kaikuluotaimen kanssa sukellusvenettä etsivästä sotalaivasta, on pelottava. Saksalainen sukellusvene näyttäytyy elokuvan alussa kuin ihmisen mielisairauden painajaisena mielettömyyksien syvyydessä syntyvänä vihreänvärisenä mädän, kuoleman ja meren syvyyksien liaanien jumalattarena, muistuttaen kaukaisesti Moby Dickiä, nostaen katsojan karvat pystyyn katsojan saadessa ikävän muistutuksen siitä, ettei sota ole koskaan leikkiä tai peliä vaan alusta loppuun saakka mieletöntä tuhoa ja kärsimystä, missä julman pedon päästessä irti kärsijöinä ovat kaikki.

Das Boot kuvaa realistisesti millaista kitumista pienessä vedenalaisessa sillipurkissa sodan aikaan eläminen oli ja mitä pahimmillaan sanonta "yhteisessä veneessä" oleminen tarkoittaa silloin kun sille ei ole olemassa vaihtoehtoa, pakotietä tai elämää. Tai oikeastaan, miten mahdotonta se oli ja vaikutti kaikkiin sen kokeneisiin kuoleman tavoin. Epäilevän ja lopullisen turmion aistivan kapteenin sanoin kaikki on paskaa; "Koko kuukausi on ollut paskaa! Hassu juttu, en ole nähnyt lunta vuosiin."

Elokuvan edustaa sodanvastaista raakarealismia näyttäen toteen tavallisen ihmisen piinan olla johtajiensa mielivaltaisten ja väkivaltaisten unelmien maksumiehinä oman henkensä kaupalla. Elokuva esittää myös epäilijät ja mukailevat sopeutujat, enemmänkin sellaisina kuin ne ovat ja olivat, kuin idealistisina hahmoina; on elokuvassa omat Tuntemattoman sotilaan hullut honkajoetkin. Mutta henkiölt eivät ole tässä elokuvassa pääosassa vaan sodan kauhut, kärsimys ja mielettömyys, suuri tuntematon anonyymisyys ja kaikkien kohtaloiden samankaltaisuus tiellä, jolle ei ole vaihtoehtoa ja joka on tuhoava alusta loppuun. Elokuvan järkijätkänä toimii sukellusveneen kapteeni, jonka silmin tapahtumia havainnoidaan, ja joka suorittaa tehtäväänsä huolimatta sen mielettömyydestä, vaikka gän tuntee olevansa ulkopuolinen ja sopivansa huonosti ympärillä olevaan sotaretkeen. Harmillisesti kohtausten dramaturgia on löysä ja kerrontatapa liian naturalistinen.

Elokuva alkaa puuduttaa samalla tavalla kuin liikaa samankaltaiset amerikkalaiset musikaalit ja länkkärit 1950-luvulta, jos niitä katsoi liikaa. Mutta on Das Bootissa on hetkensä. Elokuva on yhden hetken ja kokemuksen läpivalaiseva matka, jossa ei ole huumoria, kuten ei oikeassakaan sodassa. Edes hymy ei kuulu repertuaariin. Miehistönä (tai oikeammin sanottuna: lapsistona) toimivaa maitonaamaista pojannulikkalaumaa kapteeni kutsuu "ristiretkellä olevaksi lapsilaumaksi", ja hän pyytää mukana olevaa sotakirjeenvaihtajaa kuvaamaan kamerallaan merimiehiä vasta kotiinpaluun yhteydessä, jolloin heillä on parrat etteivät englantilaiset luulisi heidän taistelevan kokemattomia "maitonaamoja" vastaan, mikä on tunnettu viittaus vanhempien sotilaiden kuoltua yhä nuorempien ja nuorempien, lähes lapsien ja Hitler-jugendin ikäisten, kutsumisesta aseisiin kun peli on jo menetetty.

Elokuva kuvaa kahden eri todellisuuden jatkuvaa ja limittäistä vuorottelua mutta ei selittele liikoja tai sorru kliseiseen dialogiin ja alleviivauksiin; on sodan todellisuus ja tavallisten ihmisten. On Saksan johdon ja sen vihollisten todellisuus. Ennen kaikkea on sukellusveneen ja sen ulkopuolella olevan maailman välinen todellisuus, mitkä eivät edes parhaalla tahdolla, jos nyt sellaisesta voi edes puhua, kohtaa missään vaiheessa toisiaan. Sota on jo elokuvassa synkentänyt Saksan kasvot eikä mikään enää tunnu piristävän niitä lopun haistessa nenään ja häämöttäessä väsyneissä silmissä. Juhliminen ja ihmisten vitsikkyys vaikuttavat pakonomaisilta ja väkinäisiltä, sillä naamioiden takaa he näyttävät siltä, kuin olisivat jo alistuneita kohtaamaan tappionsa. Saksan toivo oli vuodesta 1940 alkuun menestyksellä liittoutuneiden saattueita (mm. Alistair McLeanin kirjaan perustuva elokuva saattue Murmanskiin) harventaneet "Harmaat sudet" eli sukellusvenearmada, jonka 40.000 miehestä yli 30.000 kuoli verisessä sodassa.

Lothar G. Buchheimin romaanista kuvattu elokuva on yksi kautta aikojen parhaita sotaelokuvien klassikkoja, joka seuraa saksalaisen sukellusveneen miehistöä pelottavan sekaisissa tunnelmissa samalla kun, Saksaa sotaonni on jo hävinnyt ja edessä häämöttää vain karvas tappio. Pääosassa: Jürgen Prochnow. Ohjaus: Wolfgang Petersen. Pitkä "ohjaajan versio". (Das Boot, Saksa 1981). Das Boot on ylipitkänäkin hieno ja vaikuttava merisotaelokuva, lajissaan ainutlaatuinen ja käy oppitunniksi monesta asiasta, sillä parhaimmat sotaelokuvat ovat lajissaan aina tutkivaa journalismia hipovia teoksia, joiden eteen niin taustoja selvitettäessä kuin itse aiheen näkökulmaa valittaessa, on nähty paljon vaivaa ja faktojen tarkistaminen on jätetty asiantuntijoiden kontolle. Silti se pitkästyttää ja tarina laahaa pitkän kaavan mukaan. on niin paljon kerrottavaa ja näytettävää ettei muulle kuin kronologiselle kerronnalle ja tilanteisiin perustuvalle dialogille ole jäänyt sijaa.

Saksa ja sen merivoimat eivät antaneet helpolla periksi vielä silloinkaan, kun koko sodan lopullinen tappio alkoi häämöttää sen silmissä. Sukellusveneet taistelivat katkeraan loppuun saakka palvellen maataan kovien paineiden ja jatkuvien menetysten ristipaineissa. Silti Das Bootissa, kuten kaikissa muissakin, sotaelokuvissa on ongelmana asioiden esittämisen helppous, jolloin unohtuu se tosiasia, että kyseessä on koko ajan kuolemaa silmään tuijottavista pojannaskaleista, joilla ei ole yleensä mitään mahdollisuutta voittaa taistelua. Sodan elokuvallistaminen estetisoi sodan ja siitä tulee aina välttämättä mielissämme jonkinsortin sankaritaru yksilö vastaan mahtavimmat voimat. Kun sota oli sitten hävitty, monen saksalaissukellusveneen miehistä upottivat mieluummin oman veneensä kuin olisi jättänyt sen sotasaaliiksi liittoutuneille.

Saksa hävisi sodan mutta muiston esimerkiksi Neuvostoliittoa vastaan käydystä sukellusvenesodasta voi vieläkin nähdä Saksan Laboessa, missä viimeisin Saksan merivoimien olemassa ollut tyypin VIIC-sukellusvene U-995 seisoo museokäytössä Kielin laivastotukikohdan tuntumassa lähellä Mölternortin sukellusvenemuistomerkkiä, jonka messinkilaattoihin on tallennettu maailmansodissa kaatuneiden kymmenientuhansien sukellusvenemiesten nimet. Saksan sukellusvenesota, jota kutsuttiin "Tonnistosodaksi" vuosina 1939-45, oli paitsi hermoja raastavan jännittävää kohtalonpeliä maailman tulevaisuudella, myös yksi I:sen ms:n keskeisistä ratkaisijoista melko tasaväkisessä sodassa lopulta (varsinkin Enigma-koodauslaitteen kaappaamisen jälkeen) liittoutuneiden hyväksi.

Atlantin sukellusvenesotaa on käsitelty laajasti ja se on ollut tutkimuksen keskiöissä osin siksi, että amiraali Dönitz piti Atlantin taisteluja koko sodan kannalta tärkeimpinä. Olen tästä jo aiemmin kirjoittanut digivallila.comiin 22.08.2020 otsikolla Saksan sukellusvenesota Jäämerelle ja Mustalla merellä osoitteessa: https://www.digivallila.com/l/saksan-sukellusvenesota-jaamerella-ja-mustallamerella/.

Merihistoriasta ja etenkin sotahistoriasta ja pelottavista sukellusveneistä on todennäköisesti kiinnostunut, jos on minun laillani lapsena saanut viettää kesiä kauppalaivan mukana kuukausitolkulla tutustumassa niin pelottavaan Atlanttiin kuin maailman myrskykeskukseen Biskajanlahteen ja Afrikan vaaralliseen rannikkoon sekä eri maista olevien monennen merimiessukupolven merimiesten aina yhtä pelottaviin juttuihin meritaisteluista, joiden muisto ei ollut himmennyt vielä silloin kun 1960-luvun lopun ja 70-luvun alun kesinä itse laivoilla olin tarinoita kuulemassa.

Eivätkä ne tarinat olleet aina pelkästään jännittäviä. Kun on kova myrsky ja laiva keikkuu vaarallisesti ristiaallokossa ja laivan alla on kaksi kilometriä tyhjää, pieni alle 10-vuotias pikkupoika, minä, vaikka merimiesten sukua olenkin (Wilhelm-setä ja Mauritz-isosetä), en voinut olla pelkäämättä samalla tavoin kuin joskus aikoinaan niillä samoilla seuduilla II ms:n aikaan tavalliset merimiehet ja miettiä, miltä sillä hetkellä olisi tuntunut saattueessa samalla, kun Saksan sukellusveneet olivat saaneet laivat tähtäimeensä ja latasivat ensimmäisiä torpedoitaan putkistaan saattueen helpoimpien saalistettavien menoksi (itse asiassa Mauritz-isosetä kuoli sydänkohtaukseen laivallaan vuonna 1938 merellä Bergenin lähellä).

Omaa järkyttävää ja samalla henkilökohtaista historiaa saksalaisissa sukellusveneissä kuvasi myös heppoisampi ja romanttiseen sotaelokuvatyyliin sokeroitu televisioelokuva "Das Boot - sukellusvene U-612 toinen tuotantokausi (Sarja perustuu Lothar-Günther Buchheimin romaaneihin Das Boot ja Die Festung). Sotaelokuvat eivät ole mitään mukavaa katseltavaa. Niistä välittyy tuskainen epätoivo yrittää mahdottomassa maailmassa selviytyä toisten, isompien ehdoilla. Ja aina lopussa ihminen häviää, murskaantuu, menettää ihmisyytensä ja katoaa sodan suureen kitaan jääden oman itsensä Tuntemattomaksi sotilaaksi, jonka kuolemalla oli yhtä vähän merkitystä kuin hänen elämättömällä elämälläänkin.

Das Bootin loppu on hieno. Kun kapteeni on saanut käskyn yrittää livahtaa brittien tarkasti vartioiman Gibraltarin läpi, hän alkaa tajuta sodan mielettömyyden näkymättömän säännön ohjaukseen. Sodassa ei ole mitään hyvää eikä selkeyttä, ei varsinkaan lopussa, kun astelemat vaihtuvat hyökkääjän jouduttua hyökkäyksen ja täystuhon uhriksi. Sukellusvene selviää ja lipuu kotisatamaan juhlivan kotiväen iloksi samaan aikaan, kun sodan loppunäytöksenä vihollinen hyökkää ja tappaa koko sukellusveneen miehistön kapteenia myöten ilmahyökkäyksessä. Siinä mielettömyyden ja epäjärjestyksen nurinkurinen logiikka tappavimmillaan, eli ei mitään järkeä missään kerrakseen.

Tässä myös tämän aidon sodankuvauksen hienous. Siinä ei ole mitään hienoa eikä mitään kaunisteltua tai ylimaallisia isänmaallisia nuorukaissankareita nyyhkimässä kauniiden tyttöystävien kuviensa äärellä viimeisen hetken koittaessa. Tämä oli tässä. Paska keikka kerrassaan, kuten kapteeni elokuvan alussa totesi.