De citavie Dei – Jumalan valtiosta televisiossa ruotsalaisväittelynä ja muita debatteja…

19.03.2021

Teksti:

Harald Olausen

Television ehdottomasti älyllisesti innostavin ohjelma on keskiviikkoisin klo 08.50, Yle Teema Femilla tuleva ruotsalainen Ideoiden maailma- ohjelma, missä puhutaan hieman eri lailla hieman eri asioista, kuin mitä televisiosta on totuttu kuulemaan, kuten esimerkiksi siitä, miten 1800-luvun herätyskristillisyys vaikutti taustalla vielä 1950-luvun Oikeistopuolueen ohjelmassa puhdistavan kristillisyyden tavoitteluna Ruotsiin ja miten umpimielinen konservatismi sekä ihmisvihamielinen äärikristillisyys kulkivat käsikynkkää yhdessä, yrittäen estää yhdessä maan modernisoitumisen ja vapautumisen - asioita, joista kukaan ei enää puhu tänään mitään tai tunnu muistavan. Kyseessä oli kuitenkin se vanha perusristiriita dogmaattisten ja suvaitsevien radikaalien välillä, joka maailmoja aina viime kädessä hallitsee ja villitsee, perustavanlaatuinen ristiriita kahden täysin eri maailman välillä, ja jatkuva taistelu hegemoniasta sekä siitä kenelle maa kuuluu ja millä ehdoilla (ts. mikä totuus oli maksumiehenä ja uhrattiin ensimmäisenä alattarille). Pitihän esimerkiksi Ruotsin valtionkirkkoon kuulua ruotsalaisten lain mukaan aina vuoteen 1952 saakka. Ihan samalla tavalla ay-liikkeeseen LO:hon liittyneet jäsenet kuuluivat myös automaattisesti sosialidemokraattiseen puolueeseen (SAP) aina 80-luvulle saakka ennen kuin sääntöjä muutettiin.

Mutta nykyisin yhä harvempi Ruotsissa on kristitty uskovainen ja yhä harvempi käy jumalanpalveluksissa tai ylipäätään missään kirkon tilaisuudessa. Juuri näistä asioista ohjelmassa keskustellaan. Kuten jo mainittu: kaksi täysin erilaista ja toisiaan vastaan taistelevaa näkemystä, ja kolme älykästä sanavalmista ihmistä vastakkain asiantuntevan, empaattisen ja osaavan toimittajan opastuksella, joka ei suinkaan ole puolueeton vaan heittää vettä kiukaalle tasapuolisesti molempia osapuoli hiostaen ja jännitystä ylläpäitäen.

Jälki on nautinnollista. Sanat soljuvat aivoon synnyttäen lisää kysymyksiä ja assosiaatiota niin, että tekisi itse mieli osallistua keskusteluun. Ja voihan niin tehdä kotisohvalta. Ainakin ohjelma innostaa sen katsomisen jälkeen tutkimaan asiaa tarkemmin ja etsiä kotikirjastostaan opuksia, joissa puhutaan samasta aiheesta hieman eri tavoin, kuten esimerkiksi minun "Ortodoksiesseet - esipuhe professori Timo Airaksinen"(Kulttuuriklubi 2019) - kirjassani sekä Timo Airaksisen "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden puolustus" (Bazar 2020)-kirjassa.

Toisaalta ohjelmassa purraan myös vanhaa luuta ja puhutaan siitä, mistä on aina se kovin puute, kuten älystä, puhtaasta havainnosta, totuudesta sekä rehellisyydestä, ja tässä ohjelmassa, onko jumala kuollut vai ei, ja mitä se mahtaa käytännössä tarkoittaa? Kysymys on myös siitä, kuka parhaiten selostaa asiansa ja on rehellisemmän tuntuinen kuin toinen. valheesta on tullut kova ongelma nykypäivänä nimenomaan uskovaisille, joilla ei ole enää turvanaan lukutaidonta ja asioista ymmärtämätöntä kansaa, jota olisi helppo ohjailla vetoamalla vain raamattuun, jonka arvovalta sekin on yhtä kyseenalainen, kuin siihen vetoavien uskovaisten yrittäessä yhä selittää kaiken kristillisestä konstekstista käsin - ymmärtämällä tahallisesti väärin Augustinuksen käsityksen jumalan valtiosta ja ihmisen paikasta, ihan kuin eläisimme 1200-luvulla Tuomas Akvinolaisen herättäminä aristoteeliseen aikaan kristinuskolla koristeltuna, väärentämällä harhakuvan varmuudesta Aristoteleen tarkoittamaksi ja kristinuskon toteuttamaksi, vaikka Aristoteles varoitti juuri pyrkimästä varmuuteen, yleispätevyyteen tai välttämättömyyteen "yli sen mikä kuuluu kunkin tapauksen luonteeseen", sillä tämä haitallinen pyrkimys oli hänen mielestään peittänyt alleen antiikin ajan yhden tärkeimmistä vaatimuksista "tunne itsesi", joka oli Delfoin oraakkelin ohjeista myös se, mitä Sokrates yritti vaihtelevalla menestyksellä levittää tehokkaasti Platonin mukaan taikauskoiseen ympäristöönsä lopulta kohtalokkain seurauksin pakotettuna juomaan sen kuuluisan myrkkymaljan tuomittuna nuorison turmelemisesta.

Televisio-ohjelman taustaksi voi sanoa, että Ruotsissa sivistys ei ole vielä yhtä henkitoreissaan, ainakaan oppi -ja aatehistoria, jota opetetaan maassa peräti neljässä yliopistossa pääaineena; Lundissa, Uppsalassa, Uumajassa ja Karlstadissa, missä minäkin olen aikoinani opiskellut hieman aatehistoriaa ja saanut kipinän jatkaa sen parissa. Ruotsissa on pitkät perinteet keskustella aatteista ja ideoista osana sekä historiallista että yhteiskunnallista ympäristöä ja keskustelua toisin kuin Suomessa, jossa vasta 70-luvulla perustettiin maamme ensimmäinen oppi -ja aatehistorian koulutuslinja Oulun yliopistoon. Ongelmalliseksi se tuli, ikun kommunisti valittiin sen johtajaksi ja jälki riitelyineen oli sen näköistä. Mutta kuka tästä jalosta poikkitieteellisestä oppiainekokonaisuudesta kiinnostunut älyn lapsi nyt haluaisi hyljätä vapaan elämänsä kaikkine houkutuksineen ja huvituksineen sekä raitsikoineen Helsingissä pääkaupungin synnillisyyden ihanassa humussa nuoruutensa kukoistuksessa, muuttaakseen keskelle umpimielistä ja ikävän tylsää kepulaislestadiolaisvyöhykettä, missä mulkoillaan ja paheksutaan jo eri väristä hiuskuontaloa, saati sitten mitä pään sisällä liikkuu tai housuissa pullistelee? Ei ainakaan (ehkä?) se vapain ja parhain osa. Siksi Suomessa ei voitaisi tehdä tällaista ohjelmaa. En usko vaikka toivoisin kyllä. Toimittajien yleissivistys ei riittäisi. Toisaalta ei olisi ehkä katsojienkaan, kun kyseessä on rankat asiat ja kylmät totuudet ohitse pintasivistyksen, missä tyydytään aina helppoihin, lähinnä otsikkomaisiin yleistyksiin. Asiat kun ovat syvyysluupin alla pikkuisen vaikeampi käsittää ilman riittävää perustietoa aatteista ja ajatuksista, kuten Aristoteleskin, joka jakoi viisauden käytännölliseen ja teoreettiseen viisauteen, joista ensimmäinen karttuu kokemuksen myötä ja jälkimmäinen opiskelun kautta.

Televisiosarjan lähestymistapa ongelmia kohtaan on samaan aikaan sekä hienovaraisen syvällinen että epäortodoksinen. Ruotsalaisessa henkisessä arvojen ja ideoiden keskustelumaailmassa ohjelman tapa tutkia ristiriitoja on tavallinen. Sen peruselementtejä on tiukan älyllisyyden vaatimuksen lisäksi toisen ihmisen ja hänen mielipiteittensä kunnioittaminen ja sopisi siksi hyvin myös some-maailman ähkyyn ja epämiellyttävyyksiin kyllästyneille. Katsoin ensimmäisen kauden 4/8 ohjelman, missä Filosofi ja teologi Bent Kristensson Uggla yllätti akvinolaisella ja umpikonservatiivisella tulkinnallaan nykymaailmasta kristillisyyden varjona, joka ei edes tiedä muka olevansa kristillinen, koska se kuuluu reformaation suureen tarinaan, koska luterilaisessa konsteksissa pyhää ja maallista ei aseteta katoliseen tapaan toisilleen vastakkain. Me siis olemme hänen mukaansa kirkon ansiosta maallistuneita ihmisiä, jotka emme tiedä olevamme kristittyjä ja elävämme kristinuskon suuren tarinan sisällä jumalan turvassa. ja vaikka hän väittää, ettei puhu perinteistä orjuuttavana kuuliaisuutena, hän tarkoittaa sitä. Sen huomaa hänen närkästyksestään.

Tässä vaiheessa karvat nousivat pystyyn sekä minulla että varsinkin keskusteluohjelmassa mukana olleella Dala-Demokratenin päätoimittajalla, runoilijana ja esseistinäkin tunnettu Göran Geiderillä, joka tuohtuneena sanoi kyseessä olleen kristillinen historiarevisionismi, sillä kirkolla on ollut vuosisatoja kokonainen armeija täynnä taantumuksellisia propagandisteja. Keskustelu pääsee ja juuri ja juuri hieman kuumemaan ja katsoja alkaa odottaa kunnon taistelua. mutta sitten hyvän ja haasteellisen alun jälkeen ohjelma lässähtää kiltiksi vuoropuheuksi eikä kunnon väittelyä suomalaiskansalliseen tapaan valitettavasti nähdä. Silti ohjelma on hyvä ja antoisa. Keskustelu on korkeatasoista ja ongelmia valotetaan monelta eri näkökantilta.

Logiikan ja tieteiden matemaattisen eksaktiuden tarve vei mennessään pohjan luuloille ja uskomuksille perustuvalle kristinuskolle jo Descartesin ja Newtonin aikaan 1600-luvulla, mutta viimeistään Hegelin Uskontofilosofiassa, missä hän julisti meidän ajallamme olevan se erikoisuus kaikkien muiden edellä, että se tiesi suunnattoman määrän asioita, mutta ei mitään jumalasta. Aikaisemmin hänen mukaansa hengen korkeimpana harrastuksena oli tieto jumalasta ja hänen luontonsa tutkiminen. Hegelin mukaan meidän aikamme oli itsessään saanut rauhoitetuksi tämän tarpeen, sen ponnistelut ja taistelut: olemme päässeet päätökseen ja asia on ratkaistu: "Tätä katsantokantaa on sisällyksen puolesta pidettävä ihmisen alennustilan alimpana asteena, jossa hän on tosin samalla vieläkin ylimielisempi, koska hän luulee todistaneensa itselleen tämän alennustilan olevan korkeinta ja hänen todellinen tarkoituksensa."

Hegel oli tietämättään tavallaan samaan aikaan sekä oikeassa että väärässä. Kiistaa ei ole saatu ratkaistua, vaikka jumalalle on pidetty hienoja hautajaisia jo kohta kaksisataa vuotta. Vastustus on kova etenkin konservatiivisten ääriuskovaisten toimesta ja katolisessa kirkossa sekä erityisesti ns. hihhulipiireissä kristillisissä erilaisissa herätysliikkeissä, joihin myös Bent Kristenssen Uggla itse kuuluu. Hän on tieteen valekaapuun pukeutunut kovan luokan äärikristitty ja itse sekä harras että tiukkapipoinen uskovainen, joka osaa ammattiselittäjänä selittää mustan valkoiseksi vanhapapilliseen sävyyn: kaiken on oltava jumallista alkuperää, koska niin on sanottu ja se kuuluu perinteeseemme, on hänen lähtökohtansa. ja siksi hänen argumentaationsa väitteidensä tueksi on hyvin alkukristillinen.

Jossain vaiheessa keskustelua Bent Kristenssen Uggla vetäytyy puolustukseen ja hänen kosteista silmistään paistaa läpi hätähuutona avuttomuus, ettei hän vaan munaa itseään mahtavamman vastustajan edessä. Hänessä on jotain samaa kuin gnostikoissa, joiden mukaan kertomus Aatamista ja Eevasta kertoi omaa karua kieltään vähemmän viisaasta luojajumalasta, joka ei ollut perillä olevaisen perimmäisestä luonteesta. Uudesta testamentista poisjätetyssä gnostilaisessa Johanneksen salaisessa kirjassa itsekäs jumala on äkkiarvaamaton, ylimielinen ja mieletön touhuissaan eikä välitä muista. Hän on kuin Tähtien sodan valot tähtitaivaalla näkymättömänä kaikkeuden yläpuolella. Raamatun tekstien ja kristinuskon suurin ongelma on alistaa ihminen osaksi ylhäältä tulevia käskyjä oman itsensä tahdottomaksi välikappaleeksi valmiiksi pureksittuun maailmaan, missä ei ole sijaa omilla ajatuksilla tai epäilylle. Ihminen tulee kuitenkin onnelliseksi vain käyttäessään kaikkia kykyjään ja mahdollisuuksiaan Nietzschen "Näin puhui Zarathustra" sanoin: "Ja se mitä sanotte maailmaksi, teidän pitää ensin luoda: teidän järkenne, teidän kuvanne, teidän tahtonne, teidän rakkautenne pitää itse siksi tulla!"

Rivien välistä voi tulkita Bent Kiristensen Ugglan olevan närkästynyt siitä, ettemme tajua eläessämme hyvinvoinnin keskellä kaiken alkukodin olleen aikoinaan kristinusko, tulkinta, joka on vähintään kummallinen, kun ottaa huomioon Pohjoisten kansojen historialliset olosuhteet ja uskonnon vähäisen merkityksen sen vähän aikaan, kun se n. 1000-luvulta lähtien Pohjoismaissa on vaikuttanut. Alussa kovin vähäisenä ja hajaisena. Ja vasta pitkän ajan päästä 1500-luvun Kustaa Vaasan reformaation saakka jonkinlaisena valtakunallisena voimana. Bent Kristensen Ugglan puheet ovat kuin väärinymmärrys Platonin samanlaisen ja erilaisen välistä liikettä toisistaan käsittelevistä teksteistä. Paitsi, ettei hän ymmärrä ja hyväksy sitä lähtökohtaa miksi jumalaa ei voi olla. Tämä kohta on mielenkiintoinen ihminen vastaan jumala-keskustelun kannalta, sillä Platonin mukaan universumin keskustassa elävä ja havaintojen virrassa ajelehtivan sielun ongelma on se, että se luulee erilaista liikettä ainoaksi todelliseksi liikkeeksi, juuri kuten Bent Kristensen Ugglakin tekee.

Tämä on keskustelun ikuisuusongelma uskovaisten kanssa missä tahansa heitä tapaakin. He eivät ymmärrä, kun eivät halua ymmärtää, sillä se söisi heidän uskomustensa pohjan ja tyhjyys paljastuisi suurelle yleisölle. Siksi Bent Kristensen Uggla ei myöskään ymmärrä, ettei se Platonin mukaan herää todellisuuteen ennen, kuin antautuu itsessään olevan ja samana pysyvän kiertoliikkeen vietäväksi, ja onnistuu järjen voimalla hallitsemaan sekavaa aistimusainestaan. Näin tehdessämme me saavutamme sen parhaan päämäärän (telos), jonka jumalat ovat ihmisille antaneet, ja joka on paras elämänmuoto nyt ja vastaisuudessa Platonin mukaan. Platon etsi vastausta kysymykseen millainen suhde olevan, lepotilan ja liikkeen välillä oli. Kysymys siitä, mitä liike itsessään on, nousee arvoituksellisen tärkeäksi ihminen vastaan jumala-ongelmanasettelussa. Platon haluaa ihmisten korjaavan omassa päässään ne kiertoradoissa esiintyvät häiriöt, jotka johtuvat siitä hetkestä, kun sielu yhtyi ruumiiseen, jotta heidän järkevä sielunosansa voisi myöhemmin sulautua osaksi kaikkeuden kiertoliikettä - eli mihin sen jälkeen tarvitaan jumalaa? Pohjimmaltaan keskustelussa on kysymys uskonnon altavastaajan asemasta Bent Kristensen Ugglan auktoriteetilla ja suulla käymä puolustuspuhe vanhan maailman arvoja vastaan humanismi ja valistus, jotka olivat käynnistämässä sivistysyhteiskunnissa jo pitkään kytenyttä maallistumiskehitystä, mikä vasta takaisi modernin ihmisen ja yhteiskunnan syntymisen pappien ja uskontojen ikeen alta.

Bent Kristensen Uggla sekoitti tahallisesti monta keskenään erilaista ja erinapaista asiaa. Monet merkittävät filosofit ja tiedemiehet olivat tietenkin virallisen julkisuvun takana hurskaita uskovaisia Iisac Newtonin tapaan tai vähemmän, mutta silti siitä puhuivat kuin olisivat olleet uskovaisia Descartesin tapaan, josta lähtien uskonto vastaan järki, ja ennenkaikkea retoriikasta tuli pahan väline, eräänlainen hyljeksitty syntipukki, jonka katsottiin osaavan vain repiä, ei yhdistää tai avata uusia polkuja. Descartes, joka uskoi ajan tavan mukaan pakosta jumalaan, mutta muiden tiedemiesten tapaan ajatteli jumalan abstraktiksi, jota piti olioista täydellisempänä, uskoi sokeasti ihmisen ajattelun tunnistavan asioiden "todellisen" luonteen.

Voikin sanoa tämä pohjana, että juuri tämä eripuran viljeleminen ja epäilys totuutta kohtaan, jota Bent Kristensen Uggla sanojensa väliin viljeli, oli juuri sitä samaa pahaa, mitä Descartesin ajatteluamme ohjaileva paholainen sai aikaan totuudelle. Mutta se, että Bent Kristensen Uggla väitti, ettei maallistumista ja uskontoa pidä asettaa vastakkain ja nähdä toistensa vastakohtina, oli jo vähän liikaa sekä minulle että ohjelman radikaalille kuumakallelle, Dala-Demokraatin päätoimittaja Göran Geiderille, joka näytti siltä kuin olisi halunnut ennen vastaustaan vetää kuonoon hymistelevää Bent Kristensen Ugglaa, joka näin vain yritti verhota umpikonservatiivisen vittuilunsa ja valituksensa siitä, ettei kukaan enää ota todesta kristittyjen moraalisaarnoja ja marinoita maailman maallistumisen pahuudesta.

Taustalla voi katsoa olevan edelleenkin uskonnonfilosofista keskustelua sekoittanut Platonin tapa kuvata kahden tason mallin ylempää osaa jumalalliseksi, vaikka hän tarkoitti sen runollisen metaforiseksi sanontatavaksi enemminkin kuin todistuksena Jumalien olemassaolosta. Holger Thesleff kirjoittaakin kirjassaan "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011):"Se, että jumalat - sikäli kuin sellaisia on ja ne vaikuttavat ihmisten keskuudessa - eivät anna "hurskaiden" tekojen vaikuttaa itseensä, on tärkein uskontokriittinen teesi Eutfronin loogisten leikkien joukossa. Hurskaus supistetaan tässä lähinnä yhteiskunnalliseksi oikeamielisyydeksi eikä sitä lasketa perushyveeksi Valtion neljännessä kirjassa. Sitä, että jumalat eivät anna lahoja itseään korostetaan uskonnollisesti vakavammin Laeissa (ja Alkibiades II:ssa)."Platon oli sitä mieltä, että myyttien jumalat oli tehty väärällä tavalla ihannoiduksi ihmisiksi, jotka syyllistyivät samoihin erehdyksiin kuin tavalliset kuolevaiset. Todellinen jumalalinen identifioidaan Platonilla näin ollen ylempään platonilaiseen tasoon, joka on siis ymmärrettävä filosofiseksi rakennelmaksi eikä miksikään mystiseksi uskonnolliseksi maailmaksi".

Thesleffin mukaan myös Sokrateen kritiikki Homeroksen jumalia kohtaan oli musertavaa: se veti ne alas ihmisten maailmaan mehevin sitaatein, jotka muodostivat eräänlaisen hänen oman eettisen linjansa retorisen manipuloinnin ja Platonin Timaioksen demiurgi tarjoaa ennen kaikkea ratkaisun tietylle kahden tason mallin ongelmalle: "Hän ei ole ylijumala, kuten luoja useimmin uskonnoissa on ollut, vaan jumalallisen järjen ilmentymä, joka antaa kaikelle syyn (aitia) ja takaa, että luotu kosmos on ainoa ja paras kaikista ajateltavista olevista maailmoista (erit. 31Ab, 37c)."Tämä on erityisen mielenkiintoinen huomio: Platonin demiurgista tuli pahan maailmamme demoninen luoja. Kristillinen teologia alkoi hyödyntää myöhemmin kehittynyttä ns. keskiplatonismia (sen uskonnollis-mystiset ja okkultistiset tendenssit tulivat yhä enemmän näkyviin ajanlaskumme alussa ja sulautuivat myös erinäisiin keisariajan uskonnollisiin oppeihin). Kun vanhoihin jumaliin kyllästyttiin, niin vuodesta 176 alkaen neljä keisarin kustantamaa professoria opetti Ateenassa viittä eri oppikokonaisuutta; filosofiaa; platonismia, aristotelismia, stoalaisuutta ja epikurolaisuutta. Platonismi pääsi Thesleffin mukaan puhuttelemaan nyt laajempaa yleisöä opilla ensimmäisestä jumalasta, korkeimmasta hyvästä, hyvän pojasta (vrt. Valtion aurinkovertaus) ja sielusta, persoonallisuuden kuolemattomasta osasta, joka ohjaa ruumiin toimintoja sekä on osallinen ihmisen jalostumiseen ja rappioon.

Kirkkohistoriasta huomaamme, miten bysanttilainen maailma ja yhteiskunta, jotka olivat staattisia ja konservatiivisia, poikkesivat poliittisesta augustinolaisesta "De citavie Dei - Jumalan valtiosta" siinä, etteivät ne jakaneet sen näkemystä kahdesta kuningaskunnasta ja kahdesta kaupungista (Augustinos oli Platoninsa lukenut ja yritti luoda Valtiolle kristillistä vastinetta), koska kristityistä maailma oli osa jumalan valtakuntaa eikä sitä sellaisenaan voitu erottaa toisistaan pyhään ja epäpyhään. Eikö jumala ole sittenkin vain sana: ihmisen käsitettävissä ja kirjaimellisesti kuvattavissa olevan järjen luoma konstruktio eikä todellinen jumala? Esimerkiksi ei ole vain sanottava, että hyvää ja tervettä sanotaan yhdellä tavalla hyviksi ja hyvää mieltä tuottavaa ja tervettä toisella tavalla hyviksi; olisi sanottava, että edellisiä sanotaan hyviksi siksi, että ne tuottavat jotakin eikä siksi, että ne itse olisivat tietynlaisia. Samoin pitäisi menetellä myös ikuisuuskysymystä ihminen vastaan "jumala-vapaus-vankila"-akselilla pohdittaessa, mikä on välttämätöntä ja mikä on seuraus siitä, että se, joka luulee sitä välttämättömäksi, nostaa sen sellaiseksi omaksi vahingokseen, vaikka epäileekin sisimmissään herkeämättä, ettei se olekaan sitä mitä hän luulee sen olevan. Tietoa voi saada vain kysymyksiin vastaamalla, kysymysten tuli olla oikeita - ja ne piti esittää oikeassa järjestyksessä.

Onneksi ruotsalaisessa ohjelmassa keskustelua ei käydä liika kiivaasti väitellen, vaan annetaan jokaisen erilaisen mielipiteen rauhassa perustella oma näkemyksensä. Vasta lopussa pyöreän pöydän keskustelussa sivistyneessä hengessä - ei siis kilpalaulannalla - todeta, miten eri mieltä asioista voidaan kolmen eri tavalla ajattelevan suulla olla ilman, että on täytynyt huutaa ja sotia keskenään. Niin tässäkin. Kun uskovaishörhö oli saatu grillattua nojatuolissaan, hänen sanomisensa pannaan sen jälkeen sivistyneesti lyttyyn kahden vastaväittäjän osaavissa kynsissä. Ohjelmasarja on siis lupaava. Tälaista keskustelua kansa kaipaa eikä mitäään oopiumina tarjottavaa pitkää viihdeputkea kaiken asiaohjelmankin sisällä, kuten eilisessä Ylen television ykköskanavalla esitetyssä Puoli Seitsemän ohjelmassa, mikä sinällään oli hyvin tehty, välipaloina esitetyissä videoissa tarjoiltiin. Tunnustan että olen ruotsalaisarjan jo aiemmin moneen kertaan vuosien saatossa nähnyt; keskustelujen teemat ovat muutenkin ennestään tuttuja minulle, ja ehkä siksi olen sekä ohjelmasarjasta itsestään, että erityisesti osaavasta ja asiantuntevasta juontajasta sekä eri sarjojen vaihtelevista teemoista, niin innoissani ja iloinen. Seuraavassa jaksossa kysytään, onko korkeakoulutus vapaapudotuksessa? Sitten pohditaan sitä tekevätkö negatiiviset ajatukset yhteiskunnasta paremman paikan elää (minun lempijaksoni)? Ja lopuksi sitä, tekeekö työyhteiskunta meistä orjia? Ja lisää jaksoja on kuulemma luvassa.