Demareiden mielestä tyhmä kansa ei ymmärrä parastaan, kun eivät äänestä heitä

Teksti Harald Olausen

"Haluan kiittää dosentti Matti Hannikaista merkittävästä tutkimuksesta, jonka hän on tehnyt itsenäisesti, korkealla ammattitaidolla ja myös sovittuja aikatauluja noudattaen."-E. Liikanen. Kun joku, joka on ollut tutkittavan puljun hölösuinen pomo ja tunnettu medioiden manipuloitsija, kirjoittaa näin alaisenaan toimivan kirjoittajan työstä, terveellä järjellä varustetun (ei-demarin) varoituskellot pitäisi soida. Kyseessä saattaa nimittäin olla demareille tyypillisestä huijaamisesta. Asiat voi nähdä niin monella tapaan, ja sitten vielä "demaritapaan". Jälkimmäiseen mahtuu usein valitettavan pitkä matka järkevään totuuteen. 

Sen Liikanen toki tietää vuosikymmenten kokemuksella. Loppupeleissä ongelma on se, ettei kansa ymmärrä parastaan. Tai sitä, että se mikä on demarille parasta, olisi sitä SDP:n mielestä myös heillekin. Demareiden ikuisuusongelma onkin tyhmä kansa, joka ei tajua äänestää heidän etujaan ajavaa puoluetta. Näin SDP:ssa oikeasti uskotaan. Tämä on mantra, joka toistuu sellaisenaan puolueen ohjelmajulistuksissa ja historioissa vuodesta toiseen. Kumpi on oikeassa? Kansa vai puolue? SDP:n mukaan puolue on aina erehtymätön ja oikeassa. Tyhmä kansa on vain saatava tehokkaalla propagandalla uskomaan demareiden sanomaan. 

Se voi olla milloin mitäkin sillisalaattia ja sinne tänne ripoteltuja rahoja varmistamaan taktisten äänestäjien mukanaan tuoma voitto vaaleista vaaleihin. SDP:n sisällä piilee ikävä totuus, vaiettuja traumoja ja epädemokraattinen järjestökoneisto, joita kutsutaan "säätiöksi", ja joka erilaisten epäpyhien allianssien voimalla pitää puoluetta tiukasti kurisotteessaan ja estää sitä uudistumasta. Sorsan aikana sen nimi oli Sorsan pojat. Nykyinen puheenjohtaja, Heinäluoman suojatti ja kasvatti Antti Lindtman, joka on yksi suurimmista esteistä puolueen menestykselle, kuuluu tähän mafiaksi nykyisin kutsuttuun "salaperäiseen seuraan".

Tämän kuppikunnan ainoa tehtävä on pitää Lindtmanin tapaiset keskinkertaiset poliitikot SDP:n johdossa, vaikka kaikki tietävät kiusallisen hyvin, millaisia sivistymättömiä ja osaamattomia tumpeloita Lindtman ja Heinäluoma oikein ovatkaan. Mutta miten on mahdollista, että maassa, jossa eri sortin tasa-arvoon uskovia demareita on 2/3-osaa kansasta, itse demaripuolue ei onnistu vakuuttamaan äänestäjiä? Onko yksi syy se, ettei haasteita oteta riittävän vakavasti ja toimita ponnekkaasti ongelmien poistamiseksi? SDP on ollut pitkiä aikoja suurin ja johtava puolue vuoden 1966 vaalivoiton jälkeen aina 80-luvulle saakka. 

Silti tasavertaisuuden edistämistä tärkeimpänä tavoitteenaan pitänyt puolue on epäonnistunut tässä tehtävässä surkeasti. Tänään tasavertaisuus on puolueen puheissa pelkkää tyhjää sanhelinää. SDP on aiemminkin huutanut kurkku suorana harvojen etuja vastaan huonoin tuloksin, kun omat nurkat ovat siivoamatta punapääoman konkurssiin tahallisesti, ja vain omia etuja ajaneen ahneen puolue-eliitin jäljiltä, ja uskottavuus siksi kansan keskuudessa lähellä pakkasrajaa. Silloin on hyvä syyttää porvareita. SDP:n oikea historia olisi yllättävää luettavaa, sillä se on täynnä gangsterimaisia järjestöjyriä ja äänestäjien kusetusta.

Ihme että uskovat itsekään "hyviin aikeisiinsa", sillä demaripolitiikka on ollut vain äkillisiä takinkääntämisiä ja porvarillista politiikkaa noudattavia työväenjohtajia, jotka pakottavat muut kuvittelemaan sen olevan vasemmistolaista.  "SDP.sta on tullut poliittista ongelmajätettä" äänestäjien silmissä siksi, ettei sen liian usein tostuviin valheisiin sekä tekemisiin voi luottaa vähäisessäkään määrin missään yhteydessä. Työväen arkiston erikoistutkijana työskentelevän Matti Hannikaisen kirja Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio: SDP:n historia 5 1957-1975 (Siltala, 2025) kertoo tästä, tai sen kai pitäisi kertoa, mutta sitä se ei tee.

Ei tietenkään. SDP:n itsensä tutkiman SDP:n sisältö on pesty vaalailauseilla puhtaaksi totuudesta. Siksi historiakin kertoo kansan puolesta uhrautuneiden hyvien demarijohtajien hyvistä aikeista mutta ei juuri muuta, ei mitään uutta eikä missään nimessä koko totuutta, koska SDP:lla on ollut kroonisena ongelmana katsoa itseään peiliin ja kertoa, mitä sieltä näkee. Niin tässäkin historiikissa, joka paljastuu jo esipuheen kirjoittaneen SDP:n entisen puoluesihteerin - sen, joka sai huijattua hatusta vedettynä puolueelle vaalivoiton 1987 lupaamalla nelinkertaistaa lapsilisät - kyseessä on tietenkin SDP:n tunnetuin sössö Erkki Liikanen.

Hän on Mr. Selitysten selitys, joka kaivetaan aina esille kun tarvitaan hyvän pokerinaamaan omaavaa sutkia selittäjää. Liikanen on toiminut kirjan takapiruna valvomassa SDP:n historiatoimikunnan puheenjohtajana, että kirjoittaja ei rimpuile löysätyssä hirttosilmukassa tai kysele kiusallisia asioita, miksi SDP ei ole kokoaan suurempi puolue maassa, jossa demareita riittäisi. Ilman kalliita tutkimuksiakin tiedämme SDP:n tehneen paljon virheitä, huijanneen ja SDP:n poliitikkojen olevan harvaa poikkeusta lukuun ottamatta keskinkertaisia, ja jopa kehnonlaisia porvarikollegoihinsa verrattuna. Heitä pitäisi tutkia ja syyttää, ei muita.

SDP:n nykyongelmat eivät niinkään johdu aiemmin luulluista vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeisistä taisteluista puolueen ja työväenliikkeen sisällä, ja erityisesti myöhemmästä 1950-luvun puoluehajaannuksesta, kuin enemminkin vuoden 1966 vaalivoiton jälkeisestä puolueen paisumisesta ja menemisestä äärettömyyksiin unohtaen tolkun ja kohtuuden. Maa oli luisua demarivetoisena Ruotsin mallin mukaan muuta maailmaa sinisilmäisessä idealismissaan syleileväksi ja verorahoilla tuotetuksi byrokraattiseksi puppugeneraattoriksi. Demareihin ui mukaan aatteettomia pikkuporvarillisia pyrkyreitä ja onnenonkijoita.

Heillä ei ollut minkäänlaista kosketuspintaa työväenliikkeeseen, eivätkä he jakaneet sen arvoja edes nimeksi. SDP alkoi muuttua hiljaa 70-luvulla entisestä työväenpuolueesta keskiluokkaiseksi poliittista keskustaa lähellä olevaksi poliittiseksi osto- ja myyntiliikkeeksi, vaikka sillä oli historiansa, punavärinsä ja vahva ote saklaisesta ammattiyhdistysliikkeestä. Alkoi näyttää jossain vaiheessa vahvasti siltä, että puolueen suurimmat saavutukset tulivat jäämään sosiaalipoliittisina uudistuksina (unohtamatta peruskoulua) 50-luvulle, ja koko maan muuttuvan kokean verotuksen tuottamattomaksi byrokratialandiksi vailla halua muuttua.

Miksi siitä pitää kirjoittaa paksu kirja, jonka lähtökohta on, että demaripamput ovat tyytyväisiä sen sisältöön ja tulkintoihin historiasta? Demarijohtajat tutkivat itseään. Tämä näkökulma on ollut aina häiritsevää demareissa. Puoluejohdolla on kaikki pelissä samoin näpeissä, mikä koskettaa "yhteistä totuutta ja päämäärää". Puolueen propagandakoneisto - nyt jo lakkautetut työväenlehdet - eivät olleet mitään muuta kuin käsikassarana puoluejohdon ilmoituskanavia suoraan tavallisille rivijäsenille tarkoitettuna vailla epäilyä, tai eri mieltä olemisen oikeutta suunnasta ja siitä, kuka tai ketkä puoluetta oikein johtavat.

Näitä asioita ja syitä niihin olisi ollut hedelmällistä pohtia. Mutta eihän niin tee historiatoimikuntaa eikä tietenkään tutkija "itsenäisesti", kuten Liikanen esipuheessaan hurskaasti väittää. Väite on pantava oikeisiin raameihin. SDP:ssä isommat valheet jätetään aina puoluesihteereille eikä Liikanen ole päässyt tästä pahasta tavasta eroon, koska ei halua edes päästä. Hän elää vieläkin 70-luvun itsevaltiaassa ja kaikkitietävässä demarikuplassa, jonka menestyksekkäimpiä tuotteita hän itse aikanaan oli (olen kuullut myös hieman ikäviä tarinoita Liikasen likaisesta menneisyydestä) politiikan ihmelapsena, jolle valta maistui hyvin.

SDP:lla on ollut viime vuosikymmenet katse vahvasti menneisyydessä, kun nykyisyys on mitä on, ja ailahteleva tulevaisuus vielä epävarmempaa. Syy on tietenkin aina pahojen porvarien, niillä kun on paremmin koulutetut ja osaavat poliitikot sekä uskottavammat ohjelmat. Puolueen Akilleen kantapää on huono talousosaaminen ja turmiollinen velaksi elävän talouspolitiikan harjoittaminen sekä lähes olematon teollisuuspolitiikka. Kun demarit pistävät hösseliksi, talous rapautuu joka neljän vuoden välein. Vastavoimana porvarihallitus joutuu sopeuttamaan ja karsimaan kulurönsyjä. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Demarijärjestöt ovat myös tuottaneet viime aikoina omia historioitaan, usein jäävejä itse tehtailtuja, kuten viimeksi TSL- työväen sivistysliitto, josta kukaan rividemari ei osaa sanoa mikä järjestö se on, ja mitä se tuottaa demarijärjestöperheeseen. Ainakin valtavasti paperia, suunnitelmia ja erilaisten sidosryhmien välisiä turhia kokouksia ja seminaareja. Järjestön historian on kirjoittanut keskinkertainen kouluhistorioitsija, joka (ei ole yllätys!) on itse ollut sekä töissä TSL:ssa että tehnyt firmansa kautta töitä järjestölle, että kuulunut sen johtoelimiin. REILUAKO? Sitä sanaa ei epäreilussa SDP:ssa ole juuri käytetty II ms:n jälkeen.

Matti Hannikaisen kirja Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio: SDP:n historia 5 1957-1975, herättää monta kysymystä. Ensinnäkin mitä arvostettu poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä tekee historiatoimikunnassa, jossa on mukana mm. työväenliikkeen halpahintaista tusinahistoriaa vuosikymmenet yhdeltä ja samalta tylsältä kantilta kirjoittanut demarihistorioitsija Tapio Bergholm? Onko Hentilä ollut estämässä pahimpia ylilyöntejä vai puolustamassa puolueettomuuden ansaittua vaadetta? Ja huom: Kauniit värikuvat puolueen vaalikampanjoista eivät vielä tee kirjasta vakuuttavaa tai kevennä sen raskasta sisältöä.

Miksi aina kun joku demari kirjoittaa demareiden jotain historiaa, pitää esitellä uudelleen kaikki aiheeseen liittyvät kliseet ja väärät tulkinnat sekä pitää niitä kaanoniin kuuluvina oikeina? Miksi toistaa aina samoja valheita? Kirjan Paasio ja Tanner eivät ole kiinnostavasti tutkittu tai esitetty, vaan niin kuin kevyemmistä poliittisista lehdyköistä, ja jo mainitun Tapio Bergholmin kirjoituksista olemme saaneet lukea. Silti esimerkiksi Tannerin kuvaus on paljon asiallisempi ja totuudellisempi, kuin mitä Tannerin tulkinnan lähes monopolisoineella Seura-lehden entisellä perhereportteri Lasse Lehtisellä (1947-) – kiitos, se ainoa, siitä tekijälle.

Taas on maailmaan putkahtanut yksi demarin kirjoittama demarihistoria, joka ei paljoa aikaisemmista eroa. Jotain sävyeroja toki löytyy mutta ei tarpeeksi ollakseen uniikki ja demarihistoriaa uudistava aito sekä itsenäisesti tehty teos, joka jaksaisi viehättää uutuudellaan ja tutkivalla otteella (filosofista otetta kun ei ole) niitä harvoja demarilukijoita, joita ammatin tai poliittisen asemansa perusteella kirja mahdollisesti saattaisi kiinnostaa. On vaikea uskoa, että tätä kirjaa luettaisiin vielä Erkki Liikasen (1950-) kuoleman jälkeenkin - ilman historiatoimikunnan näppejä - ehkä; kirja on nimittäin kovin raskasta ja tasapaksua kautta linjan.

Jos jotain hyvää kirjasta pitäisi sanoa edellisten kiitosten lisäksi, olisi se vähän mutta ytimekkäästi SDP:n sisäisestä kehityksestä ja miten hyvinvointivaltion idea ymmärrettiin juuri niin väärin, kuin sitä ei olisi pitänyt väärinymmärtää kansan vahingoksi. Kun kaikille kumartaa, pyllistää samalla yhtä monelle. SDP:n jo edellä todetut ongelmat ovat korvien välissä; väärät johtopäätökset oikeisiin ongelmiin, saklaisen ay-liikkeen (Don Heinäluoman mafia) kuristusote Ruusujen sodassa SDP:sta, hyvät aikeet, jotka kääntyvät aina huonoiksi käytännöiksi sekä keskinkertaiset ja osaamattomat poliitikot. Miksi SDP:ta sitten pitäisi muka äänestää?

Ehkä siksi, että se on toiminut, ja toimii edelleenkin oikeiston vastavoimana silloin kun demokratia on tämän päivän tapaan uhattuna. Mutta ehkä ei sittenkään. Unohtakaa taktinen äänestäminen. SDP:ta ei kannata äänestää. Kun katsoi muutama päivä sitten mennä viikolla epäuskottavaa Antti Lindtmania änkyttämässä televisiossa ay-jyrän tapaan vailla nokkelia hoksottimia naama turpeana ja selvästikin osan ajasta pihalla, alkoi epäily kaihertaa. Ei tätä jengiä voi äänestää siksi, että niillä on latvassa jotain vikaa. En itse halua äänestää tyhmiä poliitikkoja lisää tyhmäilemään vahingoksemme ja sitten selittelemään demaritapaan.