Demarit hävisivät jo ennakkoon eduskuntavaalit!

Teksti Harald Olausen

Eilen kuultiin tyrmäävä uutinen. SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Sanna Marin päätti luovuttaa ja antaa vaalivoiton kokoomukselle asettumalla ehdolle Tampereelta, vaikka olisi asettumalla ehdolle Helsingissä saattanut hyvässä lykyssä päästä paikoissa kokoomuksen kanssa tasalukuun. Nyt siitä ei ole toivoakaan enää jäljellä. Marinin päätös on kuin hän olisi heittänyt hanskat kehään jo ennen kuin ottelu Orpoa vastaan on kunnolla edes alkanut. Demarit menettivät tällä päätöksellä paalupaikkansa vaalien kynnyksellä.

Päätös ihmetyttää laajasti vaalimaatematiikan asiantuntijoita, joita varmasti löytyy SDP:n nuoressa ja hiotussa puolueessa sen verran, että ymmärtävät tämän itsekin. On vaikea kuvitella, mitä tässä olisi muuta taustalla kuin jokin taktinen ajatusvirhe tai yksinkertaisesti ajattelemattomuus. Se tuntuu kummalliselta varsinkin, kun Marinista on juuri tulossa kansansuosikki ja politiikan raskassarjalainen, jonka myönteinen imago saa monet muutkin kuin vain suomalaiset miettimään, mihin hän vielä yltääkään hienolla urallaan.

Marinin ehdokkuus Helsingissä olisi ollut tärkeä vaalivaltti SDP:lle julistaa jahtaavansa edelleenkin uskottavasti pääministerinpostia, sillä hän olisi asettuessaan Helsingistä ollut kansansuosionsa ansiosta ylivoimainen ääniharava, joka olisi vetänyt erityisesti nuorten, ja eduskunnasta vapaaehtoisesti luopuvaa Jaana Pelkosta (kok.) aiemmin äänestäneiden ensikertalaisten tyttöjen ääniä. Eikä kyseessä ole mikään pieni äänimäärä. Laskentavasta riippuen potentiaali on jotain lähes 20.000-30.000 äänen luokkaa.

Sen lisäksi Marin olisi saanut istuvan pääministerin lisänä n. 5000 ääntä ja tavallisena Sanna Marinina toiset 5000 ja loput 20.000-40.000 ääntä vain siksi, että ihmiset eivät halua antaa maata kokoomuksen kuihduttaviin käsiin ilman taistelua ja kunnon vastavoimaa. Marin olisi antanut kasvot tälle kamppailulle, ellei sitten SDP:ssä ole laskettu etukäteen puolueen häviävän suosillisesti 1-2 prosenttiyksikköä ja paikoissa noin 5 kokoomukselle ja pyrkivän uuteen sinipunahallitukseen Harri Holkerin sinipunahallituksen (1987-1991) hengessä. Siksihän Marin on alkanut puhua jo varaisesti talouden sopeuttamisesta.

Toinen vielä tärkeämpi asia olisi ollut Marinin perivihollisen ja SDP:tä vuosikymmenet kiusanneen mieliharmin, meppi Eero Heinäluoman ilman omia ansioitaan, ja vain isänsä nimiä etunenässä viime vaaleissa eduskuntaan yli 9000 äänellä ponnistaneen Eveliina Heinäluoman tiputtaminen eduskunnasta. Puolueen oikeistolaiseksi opportunistiksi selän takana haukuttu ja gangsterimaiset otteet omaava Eero Heinäluoma on ikävän taitava kiusanhenki ja likaisten temppujen taitava ketku, joka jahtaa vihollisiaan kuin hyeenä vaikka haudan takaa, jos on tarvetta mustamaalata jonkun "toverin" mainetta vielä kuolemankin jälkeen.

"Don" Heinäluoma on vanhan ajan kabinettipoliitikko, jolle tunnusomaista on kova puskeminen läpi harmaan kiven, vaikka hän tietäisi sen vääräksi ja valheelliseksi ja vahingoittavan itse puoluetta. Siksi puoluejohto on stressantunut jatkuvan "heinäluomavaaran" takia ja koko ajan hälytystilassa. Heinäluoma on vaihtanut ajan saatossa vasemmistodemarin manttelinsa tympeäksi oikeistodemariksi, jolle työväenliikkeen perusarvot eivät ole pyhiä. Tämä aikoinaan tannerilaista Meeri Kalavaista ihaillut järjestöjyrä toimi SDP:n ehkä kautta aikojen surkeimman ja inhotuimman puoluesihteerin, Ulpu Iivarin kuiskaajana. Ulpu Iivari oli punaporvari, joka oikein ylpeili, ettei hänellä ollut lainkaan työväenliikkeen tuntemusta eikä arvoja.

Iivarin osaamattomuus ja härskit temput sekä politiikan mitäänsanomattomuus ajoivat puolueen lähes konkurssiin ja hajaannukseen 1990-luvun alussa. Nyt vasta SDP:tä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin on voinut Marinin johdolla kutsua siksi mikä sen pitäisi ollakin vasemmistopuolueeksi, jolla on työväenliikkeen arvot, ja joka myös toimii, ainakin joskus ja osittain, sen mukaisesti. Viinmeksi mainittu jesuuttimoraali on syönyt äänestäjien keskuudessa puolueen uskottavuutta ja varmistanut sen, että vasemmisto on ollut heikko ja antanut oikeistolle avaimet voittoon liian helpolla.

Vasemmistoilaisuus sananakin on ollut puolueessa lähes kirosana ja pannassa, samoin kuin käytännössä SDP:n tärkeimmät tavoitteet tasa-arvon ja tasavertaisuuden edistäminen yhteiskunnassa. Ne ovat olleet konkreettisesti lähes samaa tyhjää sanahelinää kuin 1990-luvulle saakka puheet tasa-arvosta miesvaltaisessa puolueessa, jossa yksi nainen kerrallaan pääsi edustamaan naisia varapuheenjohtajana, mutta pidettiin visusti irti niistä politiikan sisäpiireistä, joissa asiat todellisuudessa päätettiin.

Kumma ettei kukaan ole vielä valittanut demareista kuluttaja-asiamiehelle, sillä SDP on ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähtien vuodesta 1907 lupaillut yhtä sun toista epätotta, eikä ole ollut niitä kaikkein luotettavampia puolueita, mitä vaalilupausten pitämiseen tulee. Sitä paitsi demaria äänestettäessä ei koskaan tiedä ketä ja millaista politiikkaa on lopulta äänestänyt. Vanha sanonta Rafael Paasion 1960- ja 1970-luvun SDP:stä katto korkealla ja seinät leveällä pitää edelleenkin äänestäjien harmiksi paikkansa, sillä SDP:n mahtuu niin porvareita, liberaaleja, arvokonservatiiveja kuin sosialisteja ja jopa vasemmistososialisteja.

SDP:n perustavaalaatua oleva ideologinen ongelma on se, että vanha tannerilainen tiukan taloudenhoidon osuuskauppalinja sinnittelee henkitoreissaan esimerkiksi Demariopiskelijoissa (SONK), joka on ollut perustamisestaan lähtien vuonna 1963 suora tie jäsenkirjademareille päästä valtionhallinnon vaikuttaviin avainpaikkoihin.

Toinen ongelma demareissa on vanhakantainen vallanpyramidin vääristynyt käyttö. Puolue on täynnä mitä erilaisempia järjestöjä, jotka ovat täysin turhia ja byrokraattisia jäänteitä puoluehajaannuksen jälkeiseltä "järjestögangsterismin"  1950-luvulta, ja vievät puolueaktivistien kaiken ajan turhilla näpräilyillään niin, etteivät työväentaloilla kokouksissa koko ajan istuvat demariaktivisti ehdi tehdä muuta, mm. tärkeää vaikuttamista ja vaalityötä siellä, missä ihmiset liikkuvat ja tapaavat toisiaan.

Kolmas ongelma on ummehtunut sisäsiittoisuus ja sisäänpäin kääntyminen, epä-älyllisyys ja vahvojen sekä osaavien henkilöiden puute kautta linjan paikallistasolta ylempiin puolue-elimiin, sekä demokratiaa sisältäpäin nakertava perintöprinssisysteemi Ruotsin demaripuolueen (SAP) tavoin. SDP:ssä eliitti jakaa edelleenkin vallan ja eliitin lapsilla on pääsy vaikutusvaltaisiin tehtäviin.

Tällaisia kultapossukerhoon automaattisesti syntyneitä punademareita ovat mm. Perttu Puro Tradekan johtaja, sosiaaliministeriön entisen kansliapäällikkö Kari Puron poika, Lauri Voionmaa pääministerin ulkopoliittinen erityisavustaja, kuuluisaa tamperelaista Voionmaan sukua, jonka kantaisä oli professori Väinö Voionmaa, ja nykyinen puoluesihteeri, Venäjän kaasun lobbaamisella rikastunut Antton Rönnholm, jonka isä on entinen vaikutusvaltainen kunnallispoliitikko ja yksi oikeistodemareiden johtohamoista.

Marinin itsensä valinta Antti Rinteen seuraajaksi puheenjohtajana ja pääministerinä kolme vuotta sitten ei ollut kirkossa kuulutettu. Puolue oli pahasti hajalla Antti Rinteen vallankaappauksen jälkeen. Heinäluoman käsikassara, Antti Lindtman hävisi täpärän kisan puoluevaltuustossa vain muutamalla äänellä puheenjohtajuudesta Marinille eikä se luvannut hyvää. Heinäluoman jengi on vannonut kostoa Marinille siitä asti, varsinkin kun Marin ensitöikseen yritti tipauttaa Lindtmanin eduskuntaryhmän puheenjohtajan tärkeältä ja näkyvältä paikalta ja istuttaa siihen oman bilehilepuudelinsa, Ilari Nurmisen, joka ei olisi ollut paikkansa arvoinen.

Heinäluoma on ollut kivi SDP:n kengässä samoin kuin toisen ääripään eli vasemmistolinjan Erkki Tuomioja, joka on lajissaan yksinäinen susi ja entinen radikaalien demarinuorten esikuva. Vasemmistodemarit eivät ole koskaan menestyneet SDP:ssä samoin kuin älyköt, jotka ovat suuntautuneet osin vihreisiin ja vasemmistoliittoon, kuten juuri käydyt yliopistovaalit osoittivat jälleen kerran. Mutta yrityksiä on ollut. Vasemmistodemareiden kompastuskivenä on aiemmin ollut heikko talouspolitiikan osaaminen. Ei enää.

SDP:n kannatus on laskussa ja Heinäluoman poppoo odottaa silmä valppaana hetkeä, jolloin Marin on heikoimmillaan ja kamppailee itsekunnioituksensa rippeiden ja poliittisten liittolaistensa olemattoman tuen lamaannuttamana. Silloin Lindtman ja Heinäluoma vetävät maton hänen jalkojensa alta ja Lindtman astuu esiin puolueen pelastajana. Tämä näytelmä tullaan näkemään vaalien jälkeen, kun SDP:ssa roimahtaa taas keskinäiset kiistat ilmiliekkeihin. Siksi heinäluomalaiset olisi pitänyt ajaa ahtaalle jo nyt, kun siihen olisi ollut mahdollisuus, jos Marin olisi käynyt ehdolle Helsinkiin ja Heinäluoman tytär Eveliina olisi saatu pudotettua eduskunnasta.

Heinäluoman kuningastien tukkiminen olisi ollut normaalijatko sille hienolle ryhtiliikkeelle, jotka aikoinaan nuordemarit, nykyiset SDP:n puheenjohtaja Marin sekä varapuheenjohtaja Matias Mäkysen johdolla tekivät, kun saivat tiputettua kokoomuslaisia arvoja omanneen ortodoksipappi Mitro Revon jatkomeppikauden osaavalla mustamaalaamiskampanjallaan. Silloin jo huomasi, että näissä SDP:n nuorissa oli väkevää aatteenpaloa ja voimia sekä kykyjä ja haluja muuttaa Jutta Urpilaisen tylsistyttämä keskiluokkainen yleispuolue takaisin palkansaajien sanojen ja tekojen puolueeksi taistelemaan taloudellisesta tasa-arvosta työntekijöiden puolta pitäen.

Mutta miksi he nyt antavat periksi jo maaliviivoilla ja mitätöivät kaiken sen hyvän, mitä ovat saaneet aikaan? Äänestäjät haluavat vastavoiman Petteri Orpon johtamalla tulevalle oikeistohallitukselle. Marinilla olisi ollut jo näyttöjä periksiantamattomasta tiukkisroolistaan. Mutta miksi hän sitten antoi tällä kertaa periksi? Tämä kysymys jää elämään yhtenä suurena mysteerinä poliittiseen historiaan.