Mitä kertovat Susan Sharandonin kasvot!
Teksti Harald Olausen
Maailmassa on yksi dekkaristi, jota voi kutsua hyvällä syyllä "hyvän mielen dekkaristiksi", ja joka kirjoittaa jokaisen dekkarinsa sillä silmällä, että sen lukee ihminen, joka ei nauti toisten turhista kärsimyksistä. Hän on John Grisham, jonka oikeussalidraamoista yksi vaikuttavin on ehdottomasti Päämies (1994), minkä elokuvaversion ohjauksesta vastasi Joel Schumacher, ja pääosaa näytteli vakuuttavasti Thelmasta ja Louisesta (1991) kuuluisuuteen noussut Susan Sharandon.
Sharandon pelaa elokuvassa kasvoillaan, kuin samalla tutkien isoilla silmillään filosofiesti todellisuuden tilaa. Hänen silmänsä ovat samalla kertaa sekä hämmentyneet että kysyvät ja avuttomat. Mutta ne eivät ole antautujan tai helposti periksi antavan luuserin itkusta vettyneet surulliset kasvot. Ne ovat enemmän tavallisen ihmisen ihmettelevät ja hyväntahtoiset kasvot, ja kuin "yksi suuri kysymysmerkki maalaisjärkeä tai mitähän seuraavaksi tapahtuu ja mitä tästä seuraa?"- kysymyksillä varustetetut majakat.
Sharandonin kasvot Päämiehessä kertovat myös siitä, keitä me olemme ja millaisia ihmisiä me olemme toisillemme. Hänen silmänsä ovat luonnostaan apposen selällään valmiina näkemään ja rekisteröimään kaiken senkin, mitä ei tunnista ja osaa heti käsitellä, ihan kuin hän yrittäisi muuttaa asennetta, katsetta ja tapaa, jolla näkee itsensä kaiken keskipisteessä ajattelevana järjellisenä olentona juuri silloin, kun järki on salaa karkaamassa pois järjellisistä sfääreistään kohti käsittämättömiä kauhuja.
Sharandonin kasvojen keskellä olevat isot silmät ovat kuin kissansilmät. Ne ovat ilmeettömät. Me emme koskaan saa tarkkaan tietää, mitä niiden ilmeettömyyden taakse kulloinkin kätkeytyy. Jokin meissä kuitenkin liikuttuu ja varmistuu siitä, että hänellä on hyvät aikeet, eikä hän ole roistojen puolella oleva manipuloiva paskiainen, vaan rehellisyyttä sekä aitoutta edustava ihminen, joka haluaa auttaa. Ajattelu (ja oleminen) ei ole hänelle vain kylmästi tekninen ilmaisu vaan myös osa hyvän luonteen ilmaisua.
Elokuvana Päämies on onnistunut, mieleen jäävä, uskottava ja sekä pelottava että vaikuttava eräästä sumuisesta matkasta sairaalloisen ja tappavan mielen syvyyksiin. Grishamin ensimmäisten dekkarien filmatisoinnista Firmaa ehkä lukuun ottamatta ei voi aina sanoa samaa. Ne olivat usein suttuisia, otokset pitkiä, tunnelma pysähtynyt kuin 70-lukujen patsastelevissa James Bondeissa. Mutta Päämies on dramatisoitu ja ohjattu taiten. Jännitys on elokuvassa käsinkosketeltavaa ja ohjaus laadukasta.
Päämiehen juoni on paitsi pelottava myös jokaisen makuun yksinkertainen ja tehokas. Mafian lakimies tekee itsemurhan syrjäisellä rannalla. Tätä joutuu vastentahtoisesti todistamaan pikkupoika ja hänen pikkuveljensä, joka järkyttyy näkemästään ja vaipuu katatoniseen tilaan. Lakimies on paljastanut mafian tappaman senaattorin ruumiin kätköpaikan pojalle ennen itsemurhaansa. Kaikki tietävät pojan saaneen tietää sen. Alkaa kissa- ja hiirileikki lakinaisen, pojan, FBI:n ja mafian välillä.
Sharandon lapsensa avioerossa menettäneenä raitistuneena juoppona, ja juuri aloittelevansa lakimiehenä, on osuva valinta inhimillisiä heikkouksia omaavasta tavallisesta ihmisestä, joka tahdonvoimalla ja luontaisella hyvyydellään säteilee lämpöä ympäröivään maailmaan. Myös Sharandon itse on tullut tunnetuksi vasemmistolaisena pullantuoksuisena aktivistina, joka ei ole epäröinyt antaa liberaaleja kasvojaan jättiyhtiöiden valtaa ja korruptiota vastaan taistelevien kamppailun tärkeäksi osaksi.
Ja kun ihan tarkkaan katsoo Sharandonia huomaa hänen, muiden hyvien näyttelijöiden tapaan, tekevän suurimman työn tekemättä mitään kasvokuvissa, joiden arvoituksellisuus lähenee mykkäelokuvakauden suurten tähtien, gretagarbo-luokan vastaavaa lumoa ja sisäistä säihkettä. Kysymys on tietenkin siitä samasta lähikuvien viehätyksestä, mistä jo aikoinaan elokuvan alkuaikoina kohistiin paljon puolesta ja vastaan, ja minkä Andrei Malraux lopulta kiteytti osuvasti älykkäässä huomiossaan.
"Legendan mukaan Griffit oli niin liikuttunut näyttelijättären kauneudesta kameran edessä, että hän halusi tallentaa yhä uudelleen ja vielä lähempää häntä säpsähdyttäneen hetken. Etsiessään tunteelleen oikean ilmausta hän tuli keksineeksi lähikuvan". Näin kirjoitti filmihullujen isähahmo Peter von Bagh kirjassaan Cinefilia – filmihulluuden syvempi olemus (Johnny Kniga, 2013). Bagh muistutti artikkelissaan, että lähikuvissa koettiin haurasta varmuutta elävän ihmisen intiimistä läsnäolosta.
"Jo Lumieren aikana oli herännyt tunne siitä, että elokuva voi antaa kohteilleen ikuisen elämän. Jo tuolloin virisi pelokas väittely, jossa korostettiin joko illuusioiden herättämiä lupauksia tai niiden tuhovoimaa." Päämiehessä on toinenkin "säihkyvä gretagarbo", pojan äiti esittävä näyttelijätär, Mary-Louise Parker, joka on tullut myöhemmin tunnetuksi kasvoistaan mm. Al Pacinon ja Emma Thompsonin tähdittämässä harvinaisen hienossa näytelmäelokuvassa, Angels in Americassa (2003).
Mutta ei Mary-Louise Parke olisi mitään ilman Sharandonin vetovoimaa Päämiehessä. Itse asiassa korostaakseen hänen epätoivoaan ja masennustaan, poikien äiti, Dianne Sway, ei juurikaan näytä kasvojaan, vaan pitää ne joko katse maahan luotuna sivussa tai hieman taaksepäin kurottuneena hiukset naaman edessä. Sen tarkoituksena on korostaa vanhaa väittämää siitä, että rehellisyys on ylivoimainen älyllinen hyve, joka vaatii rohkeutta varsinkin, jos elää valheen keskellä yrittäen parhaansa.
Maailma on erityisen julma ja paha paikka, ja me kuin sen keskellä myrskyssä keikkuva pieni kaarnavene. Se mikä tekee Grishamin dekkareista "hyvän mielen" dekkareita on se, että Grisham asettuu aina pienen ihmisen ja oikeuden puolelle oikeussalidraamoissaan. Iso paha rahan systeemi on korruptoitunut, samoin sen kätyreinä toimivat poliisit ja oikeuslaitos. Vääryyttä oikaisevat käyttävät lain takaportaita kostaakseen ja oikaistakseen roistojen heille tekemät hirveät rikokset.
Tämä on ikuinen taistelu. Filosofi Julian Baggini muistuttaa kirjassaan Filosofisen ajattelun opas (Niin&Näin, 2023), ettei järkeilijän luonne ole epärelevantti hänen järkeilynsä arvioimisessa: "Terävä henkilö, jolla on pahat motiivit, on vaarallinen, koska hän pystyy tuottamaan vakuuttavia argumentteja, jotka palvelevat pikemminkin hänen omia intressejään kuin totuutta. Meidän täytyy tarkata järkeilyssä kaikkea, myös välittäjän motiiveja ja intressejä, jopa – etenkin – kun väittäjä olemme me itse."
Olisi vaikea kestää pahaa maailmaa, jos kaikki olisivat vain pahoja. Jonkun pitää liputtaa hyvän puolesta. Grishameita on kiva sekä lukea että katsoa, koska niissä on aina moraalinen viesti hyvän ja paremman puolesta. Ne ovatkin enemmän viihdyttäviä aikuissatuja kuin tyypillisiä genrensä edustajia. Siksi niitä jaksaa katsoa. Ja vaikka oltaisiin kuinka pahoissa paikoissa tahansa, Grishamilla on aina tarjota pakotie ja pelastus, jotta pienet daavidit voivat yhdessä oveluudella hakata ja kaataa isot goljatit.
Grishamia voisi pitää itseään jonkinlaisena "amerikkalaisen oikeuden Robin Hoodina", joka pitää huolen siitä, että isot paskiaiset saavat turpiinsa, ja eniten kärsineet viattomat saavat hyvityksen roistojen heille aiheuttamista ikävistä kärsimyksistä. Grisham myös pitää huolen siitä, että koko ajan roistovaltioksi muuttuneen Amerikan pahoinvointi ja perustavanlaatuinen vilpillisyys näkyvät ja tuntuvat katsojissa aina mahanpohjassa asti ajatuksella, ei koskaan mitään tuollaista, en halua kokea enkä nähdä.
Oma maa mustikka, muu maa mansikka, oli ennen sanalasku, joka kuvasi hyvin pahan keskellä asuvien oikeutettua eskapismia. Grishamin Amerikka ei ole puhdas vaan väkivaltainen, syrjivä, rasistinen ja petokselle sekä vilpillisyydelle perustettu kaksinaismoralistinen silmänlumemaailma. Ihan sama teema toistuu vaikkapa hieman erilaisesta Eddie Myrphyn tähdittämässä Beverly Hillsin kyttä I (1984). ja II:ssa (1987). Pahuus on siitä vaikea vastustaja, että se on kaikkialla, kuten meissä itsessämme
Mutta pahinta amerikkalaisessa pahuudessa onkin juuri se, ettei sitä pääse millään tai missään pakoon – ainakin kun amerikkalaisia elokuvia katsoo. Se on herätessä sama kuin eilenkin ja tulee olemaan aina samanlainen huomennakin, tuntuvat Grishamin dekkarit kuin huutavan yhteen ääneen, mutta sitten kuiskaten hiljaa, että kaikesta huolimatta väsyneenä ja toivottominakin meidän on jaksettava jatkaa matkaa eteenpäin. Se on ainakin hieman helpompaa, kun on olemassa Grisham.
Mutta asioilla on myös huonompi puolensa. Kun katsoo tällaisen tunteisiin vetoavan, ja hyvää sekä oikeudenmukaisuutta manifestoivan elokuvan, tulee hieman samanlainen olo kuin olisi äänestänyt sosialidemokraatteja, jotka edustavat periaatteessa muutosvastarintaa, mutta keksivät aina valtaan päästyään tekosyitä, miksi liittoutuvat vanhan konservatiivisen vallan kanssa uudistuksia vastaan. Siis Sharandonin kasvot eivät edustakaan toivoa, vaan petturuutta ja sovinnollisuutta pahan edessä.
Sharandon on lipevä politiikko, joka myy itsensä sopeuttajille yhteiskuntarauhan nimissä, sillä Päämiehen tärkein tehtävä on saada katsoja rauhalliseksi ja antaa ymmärtää, että hyvä aina lopulta sittenkin voittaa maailmassa. Tällaisten sisäpiirin vitsien viljely onkin ollut koko ihmiskunnan ajan maailman kannattavinta bisnestä. Hirressä roikkuminen ja paskassa tarpominen tuntuvat paljon miellyttävämmältä ja mielekkäämmältä, kun saa jostain kuulla, että toivoa paremmasta "on aina olemassa".
Juuri siksi myös Päämiehen loppu on etovan imelä ja vastenmielinen. Ei kukaan oikeassa elämässä hoida asioita tuolla tavalla - nykyisin ei edes tällaista satua voisi kertoa onnettomille sivustakatsojille. Eivätkä poliisien diilit pahan ja hyvän välissä ole mutkattomia tai helppoja seurapelejä. koska pahat aina ole aina pahoja. Mehän tiedämme (vihreistä) ainakin kantapään kautta oppineina, että tie helvettiin on aina päällystetty hyvillä aikomuksilla - ja sen että hyvän kaapuihin riittää aina paljon pukijoita.
Elokuvaa esitetään Netflixissä, ja sinne se sopiikin hyvin melko mitäänsanomattomana. Mutta jos Grisham olisi kirjoittajana etevämpi ja yhteiskuntakriittisempi, eikä alleviivaisi kaikkea säälisosiaalipornolla, hän olisi voinut saada Päämiehestä aikaan dynamiittia huolestuneiden mielissä. Nyt se on sisällötään säälittävän tasapaksua, kuin naamaan lässähtänyt kakku vailla mitään sen suurempaa vaikutusta mihinkään, paljastaen tarkoituksen: kerätä raahaa - ei herättää pummeja. No, tämä on Amerikkaa!