Dowtown Abbeyn ja Belgravian sinisilmäinen valhe ihmisen vapaudesta olla

17.11.2020

Teksti:

Harald Olausen


Ylen tv:stä jostain kumman syystä tuleva Mountain Abbeyn tekijöiden uutuussarja, typerä ja tyhjä Belgravia - tarina kahden kerroksen väestä (sen nimistä englantilaista laatudraamasarjaa ehkä tässäkin yritettiin matkia), on yksi heikoimmista englantilaisista koskaan tuotetuista tv-sarjoista, ja herättää ansaitun kysymyksen miksi se on sitä ja miksi se on hankittu Ylelle?


Vastauskin on selvä tässä kolkossa, tyhjää täynnä olevassa ja ei oikein mitään esittävässä tv-draamaksi puetussa yläluokkaisen teeskentelyn omalle ulkoradallaan ihailun kohteeksi nostattavalle kammottavalle tekeleelle. Suuri keskinkertainen (ja alamittainen) telkkua ammatikseen tuijottava yleisö tarvitsee näitä satuja oman tylsyytensä piristykseksi. Mutta se ei tarkoita sitä, että Ylen pitäisi kilpailla mainosmedioiden kanssa tällaisesta roskasta, kun tarjolla olisi laadukasta ja ylevöittäviä brittitelevisiosarjoja. Ainoa puolustus televisiosarjalle voi olla kansan opastaminen Senecan tapaan. Hän muistutti meitä, että meidän pitäisi ennen kaikkea huolehtia velvollisuudentunnosta hyveiden joukosta:


"Jotkut filosofit jakavat minulle tietoa, josta ei tule olemaan minulle mitään hyötyä. Mutta taas toiset -tuhoavuudessaan pahimmat -vievät minulta kaiken toivon koskaan savuttaakaan tietoa. Eräät eivät siis tarjoa minkäänlaista valaistusta, jota osaisin kääntää katseeni kohti totuutta, kun taas toiset suorastaan kaivavat silmät pois kuopistaan."


Lähes yhtä tylsä ja tunnelmaltaan yhtä pysähtynyt, kuin sen näyttelijöiden pällistelyt Downtown Abbeyssä, joka sentään oli taiten tehtyä tunnelma roskaa mummoille ja kaikille romanttisesta nyyhkimisestä kiinnostuneille, DA näyttäytyy BA:ta vasten melkein fiksulta ja siedettävältä, mitä se ei tietenkään pitkäpiimäissyydessään ollut. Tuohon aikaan pohdittiin vakavasti, oliko kauneuden tajuamisella ja moraaliaistilla jotain yhteistä. Moralistit korostivat järjen roolia sanoessaan, että vaikka nämä aistit näyttivätkin olevan ihmismielen erilaisia, itsenäisiä kykyjä, ne täytyi palauttaa järkeen.


Miksi ja kenelle näitä Shakespearen, Austenin, Dickensin ja Bronten sisarusten maailmoja kevyesti toisiinsa yhdistellen tehtyjä rimanalistussaippuadraamoja tehdään, joiden sisältö on samaa kuin naistenlehtien jutut menestyvistä naisista ja kuninkaallisista? Kyseessä ovat aikuisten epätodet sadut ja niiden välittämä yhtä epätosi väite menneen maailman ihmisten pyyteettömyydestä ja maailman kunniallisuudesta; joskus illuusioiden vahvistaminen tai mielikuvien muokkaaminen on tietoista, mutta monesti se on myös tarkoittamatonta. Mutta ei näissä tekeleissä. Se tekee niistä jopa hävyttömiä, sillä ne rahastavat usein oman elämänsä onneen kykenemättömien osattomuuden kustannuksella.


Esimerkiksi Belgravian valheellinen maailma on sen lisäksi että se on tylsästi ja epäuskottavasti kerrottu, myös vaarallista, sillä se oikeuttaa kunnon sekä järjestelmällisen emävalheen eikä tee eroa henkilön, joka kertoo valheen, itse valheen kanssa, sillä hän on eri asia kuin valehtelija; edellinen kertoo asiaan ihmiskunnan aamunkoitossa perehtyneen Augustinuksen mukaan valheen vastoin tahtoaan, kun taas valehtelija päinvastoin rakastaa valehtelemisista ja käyttää aikansa siitä iloiten - jälkimmäinen taas nauttii valheesta, koska perättömyys itsessään riemastuttaa häntä. Tämän perverssin absurdismin lähtökohta on se, että kaikki väärintekevät alistajat ovat kaiken sosiaalisen kontrollin ulkopuolella koskemattomia ja muiden silmissä syyttömiä ja viattomia kuin puhtaat valkeat lakanat.


Jotain hyvääkin DA:ssa ja B:ssa on pinnan alla. Niiden päähenkilöt ymmärtävät mielen hallitsematonta irrationaalisuutta - hurmosta, ja sen jatkuvaa muutosta kaiken epävarmuuden keskellä, ja että kyse oli lopulta vain ihmisessä vellovista ja hänen toimintaansa määräävistä haluista, jotka ovat sekä väistämättömiä että voittamattomia, ja että niistä on siksi vaikea päästä eroon. Belgraviassa mustavalkoisessa epätodellisessa moraalikartastossa valhe on jokaisen sydämessä, samalla tavalla kuin teeskentely, välipitämättömyys ja kaikki se paha, jota he ovat vastsustavinaan hyvän nimissä.


Juuri siksi Belgravia on vaarallinen katsojalleen, joka ei osaa erottaa satua todellisuudesta tai uskoo elämän olevan itsessään hyvää ja kaiken päättyvän hyvin, vaikka vieressä oleva jatkuvasti tappava, naiva ja syövä luonto huutaen kertovat ihan muusta, muistuttaen ihmiselämän olevan enemmän sukua Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja kirjan surullista alakuloa. Liika optimismi vääristää ihmisen luulemaan joidenkin hyvien asioiden osoittautuessa olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, luonnon kuvien toimiessa kuvan kaunistamiseksi - edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla.


Näin hän saa vapaasti yrittää vahingoittaa muita ja hyödyttää vain itseään, sillä tuleehan kaikki kuitenkin kääntymään hyväksi lopussa, kuten hänelle ja koko maailmalle on hyvän nimissä pahaa vastaan uskoteltu, sillä olivatpahan hänen aikomuksensa sitten hyviä tai pahoja, ne kuitenkin hyödyttävät myös muita viime kädessä. Tässä katsannossa ihmisen aikeilla ei ole mitään merkitystä. Ja vaikka arvostamme rehellisyyttä, emme sitä ilman muuta kestä. Emme myöskään sano arkailematta mielipiteitämme asioista, jotka ovat muille hyvin tärkeitä tai joista heillä on varma mielipide. On hyvä muistaa, että jo Aristoteles varoitti, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla kokonainen valtiokin. Ainoa puolustus DA:lle ja B:lle on niiden katsominen teeskentelyn ja alistamisen roolimallien lävitse ajankuvana läpimädästä ja pinnallisesta kulttuurista, jonka hallitsevia piirteitä olivat tekopyhyys ja teeskentely.


DA ja B kuvaavat maailmaa sanojen vankilana, missä vapaus on yhtä väärinkäytettyä kuin kristillinen rakkaus. Mutta se on ehdottomasti yhteiskunnallisista hyveistämme suurin ja tärkein. Vapaus on omituinen juttu. Sitä joko on tai ei. Vapaus on asia, joka ihmisiä on kiinnostanut aina. John Stuart Mill julkaisi melkein sata vuotta markiisi de Saden jälkeen vuonna 1859 teoksessaan "Vapaudesta" ajatuksen siitä, ettei ketään sivistyneistön jäsentä vastoin hänen tahtoaan saanut kohdella voimakeinoin; tämä oli oikeutettua vain silloin, kun tavoitteena oli suojella muita vahingoilta. Hänen oma etunsa, oli se fyysistä tai moraalista, ei riittänyt oikeutukseksi.


Vapaus ei kuitenkaan ole tehdä ja ajatella mitä vain. se ei myöskään ole jonkun vapautta toisen vapauden kustannuksella. Dowtown Abbeyn ja Belgravian yksi yhteinen ja samalla suurin ongelma on sinisilmäinen valhe vapaudesta olla. Vapaus DA:lle ja B:lle on vain silmänlumetta; hyviä tapoja, lujaa keskinäistä luottamusta ja perittyjä hyviä geenejä taistelussa ympärillä koko ajan muuttuvan maailman epävarmaa huomista vastaan. DA:ssa ja B:ssä mikään ei muutu, vaikka se siltä näyttää. Me katselemme maailmaa, joka ei ole tosi ja jota ei ole koskaan ollut olemassa. Mutta mikä tärkeintä: jossa ei ole vapautta.


Me katselemme samalla mennyttä maailmaa silmästä silmään DA:ssa ja B:ssa sen luojan 2000-lukulaisesta näkökulmasta, missä hyvä ja paha ovat sopimuksenvaraisia asioita ja ahdistava vapaus valita asenteensa niihin asioihin, joihin ei itse voi vaikuttaa, samalla kun kenelläkään muulla ei ole samaa vapautta olla ja tehdä niin kuin tv-sarjojen päähenkilöt tekevät ja olevat. DA ja B vääristävät ja peittelevät luonnon julmaa (hobbesilaista) sotaa kaikkia vastaan.


Thomas Hobbbes, jonka ajatukset vahvasta auktoriteetistä olivat vallalla 1845-1945, väittää Leviathanissaan, että luonto on varustanut meidät kaikki tehokkailla suurennuslaseilla eli "intohimolla ja itserakkaudella", joiden läpi katsottuna jokainen pienikin uhraus jonkin seikan pyhittämiseksi tai jonkin velvollisuuden täyttämiseksi näyttäytyy meille suurena vääryytenä, mutta meiltä puuttuu kaukoputki, nimittäin moraalinen ja yhteiskunnallinen tiede, jonka avulla näkisimme kaukana tulevaisuudessa vaanivat kurjuudet, joita ilman ei tällaisia uhrauksia voi välttää.


Hobbes myös väitti Leviathianassaan hallitsijan ylivallan olleen ainoa keino pakottaa kansalaiset yhteistyöhön. Hän selitti omantunnon ongelmia sillä, että vanhan miehen kurjuus herätti hänessä tuskallisia ajatuksia, ja niinpä lievittämällä hänen kärsimyksiään pienellä almulla, hän samalla kevensi myös omaa sydäntään. Hobbes on hyvää luettavaa ikään kuin muistutukseksi siitä, ettei mikään ole selvää, ristiriidatonta ja toimi yleisn hyvän periaatteen pohjalta. Siksi DA ja B ovat vaarallista humpuukia. ne tuudittavat meidät fatalisteiksi uskomaan hyvän voittavan pahassa maailmassa.


DA on vielä näennäisesti universaalia hyvää esittäessään demokraattinen, ja antaa yleisinhimillisen kuvan isäntäperheen korkeasta moraalista ja oikeudenmukaisesta mielenlaadusta. Belgraviassa lähtökohta on sama yksityisen moraalin pyhä alkujuuri, mutta se on kuin on taas kuin katsoisi pakkopaitaan puettuna Windsorien keskinäisestä nokittelusta arvovallasta kertovaa tv-dokusoappia, joka myös menee Ylen teemalla herättäen ansaitun kysymyksen: kuuluvatko tällaiset ohjelmat yleisradioyhtiön ohjelmiin?


Minusta eivät, sillä nämä kyseessä olevat viihdyttävät hömppäjutut vaativat kastikkeekseen mainoksia ja ovat luonteeltaan siksi sopivampia vastaanottavaisemman yleisönsä takia margariinimainosten sekaan kaupallisille kanaville, joiden ohjelmien sisällöstä ei ole muutenkaan niin väliä.