Ehdottoman epäreilua ja epäeettistä donnerismia vaivanamme

Teksti Harald Olausen

"I Rafael Donners trädgård i Svartå växer rader med kål, sallad, majs och lökar. Han har börjat sälja skörden och ska snart öppna en självbetjäningskiosk. I den gamla folkskolan Ekkullas frodiga trädgård står Rafael Donner bland de morgonfuktiga grönsakerna. I grönsakslandet runt honom växer allt från purjolök, ärter, majs, pumpa, zucchini, och frilandsgurka till sallad, mangold, tomat, örter, kålrabbi, svartkål och broccoli. För Donner har odlingen blivit en stor passion – han skulle vilja spendera så mycket tid som möjligt bland grönsakerna och örterna. – Det är här som jag helst skulle vara, men så finns det ju allt möjligt annat jag måste sköta också."

Jos yllä oleva Emma Reijosen ruotsinkielisen Ylen verkkosivuille 23.7.2023 tekemä "kiva juttu" ei ole silkkaa mainosta ja markkinointia, niin mikä sitten on? Kauppa käy varmasti hyvin ja tavara loppuu ennen aikojaan, ennen kuin edes kausi on lopussa. Donner pääsee kiertelemään ruotsinkielistä rannikkoa arbiksissa ja kertomaan mammoille ja mummoille, millainen ensimmäinen satokausi on ollut, ja mitä mieltä mahdollisesti uudesta kouluhankkeesta olisi ollut isä, Jörn Donner, vai kerkesivätkö he edes keskustella ideasta lainkaan isän elinaikana, vai oliko koko hanke sittenkin rakkaan papan idea?

Ruotsinkieliseltä televisiopuolelta tulee edesmenneen kulttuuripersoona Jörn Donnerin pojan, Rafael Donnerin, häävalmisteluista kertova televisiominisarja, mikä on lajissaan hävytöntä ja sekä ehdottoman epäreilua, että myös epäeettistä tavallista suomalaista kohtaan siksi, että se kertoo meille omaa kieltään siitä, ettei mikään muutu ja parane ainakaan suuntaansa. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut siitä, kun Suomi oli Ruotsin vallan alla satoja vuosia ja vanhat tutut ruotsalaiset sukunimet hallitsivat maatamme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään puuttumatta asiaan tai yrittämättä korjata vääryys, kuten (nyyh) nytkin.

He kun ovat juuri niitä jonossa etuilevia, jotka eivät koskaan häviä pelejä tai kartoilta. He vain porskuttavat eteenpäin ja nousevat tuhkastakin kuin Fenix-lintu aikoinaan. Minisarjaa varten olemme saaneet katsella Donnerin kuolinvuodesta lähtien Donnerin itsensä itsestään tekemiä televisiodokumentteja (joista ovelana vanhana kettuna myös rahasti) elämästään Donnerina siitä näkökulmasta, mistä tarinaa Donnerista on medioista hänen kamujensa toimesta suurelle yleisölle kohta seitsemänkymmenen vuoden ajan syötetty eikä kukaan tunnu ihmettelevän asiaa tai kyseenalaistavan sen, miksi Donner-myytti saa elää. 

Suomalaisten pitäisi olla Donnereille kateellisia, mutta nykyisin ei enää saa osoittaa sormella syyttävästi rikasta ja sanoa, että se ketku syö meidän pöydissämme, ja siksi meillä on tarjolla makkaraa ja heillä fasaania ja ties mitä nyhtökauraherkkuja. Jörn Donner oli yksi heistä. Onnekas pirulainen, joka sattui syntymään rikkaaseen ja kuuluisaan sukuun. Lukuisat Donner-dokumentit ja Jörnin elokuvat ovat valmistaneet tietä nyt nähtävälle jatko-osalle Donnerien sukusaagaa sen nuorimman jäsenen elämän huippukohdan, avioliittoon astumisen seikkaperäisessä tarinoinnissa monen pitkästyttävän jakson verran (ei editoituja).

Ja kas kummaa kesäisen maalaiskylän vanha kansakoulu muuttuu parin osaavissa käsissä perheen uudeksi kodiksi ystävien ja tuttujen todistaessa iloisina keskikesän juhlan yhteyteen sopivasti yhdistettyä hääjuhlaa. Puitteet ovat yhtä komeat kuin on parikin. Rafael Donner ei ole tavallinen eikä hänen sukutarinansa ole meidän muiden tavoin myöskään tavallinen. Hänen olemassaolonsa perustuu muuhun kuin itse hankittuihin ansioihin. Hän on Donner, satumaisen sukutarinan uusi ja menestyvä onnistujajäsen, joka elää onnellisena unelmaansa todeksi keskellä länsiuusimaalaista idyllistä maaseutua kaukana surkeudesta ja siitä ikävästä, mitä ruuhka-Suomen Kelan kiusaamat huono-onnisemmat ja köyhemmät suomalaistaustaiset tavalliset ihmiset.

Rafael Donnerin isosisä oli rikas ja vaikutusvaltainen, ja itsensä Mannerheimin läheinen ystävä, Kai Donner, joka tunnettiin sata vuotta sitten suomalaisen äärioikeiston yhtenä jyrkimmistä ja armottomimmista jäsenistä 1920-luvun saappas ja sapeli-Suomessa, missä "punakapinaan" (valkoisten termi) osallistuneita murhattiin raaàsti ja jätettiin virumaan kuolemaan nälkään sekä tauteihin epäinhimillisillä keskitysleireillä, kunnes juuri valittu edistysmielinen presidentti Ståhlberg puuttui asiaan Englannin painostuksesta Donnerin sekä rkp:laisten vastustaessa moista hempeämielistä tunteellisuutta (suomalais)häviäjiä kohtaan.

Donner oli ja, koko Donnerin rikas ja kuuluisa klaani, on vielä tänään paljon muutakin arvokasta ja etuoikeutettua. Donnerit omistavat edelleenkin paljon omaisuutta sekä erityisesti mittaamattoman arvokkaan ison kerrostalon arvopaikalla Helsingin Pohjoisrannassa. Jörnin veli on Joakim Jalmar Donner, joka oli suomalainen professori ja kvartäärigeologi. Hän oli Helsingin yliopiston geologian ja paleontologian professori vuosina 1965–1990. Toinen veli oli Kai Otto Donner, joka oli suomalainen eläintieteilijä ja Helsingin yliopiston eläintieteen professori. Jörn Donner ei itse esittelyjä kaipaa. 60-lukulaiset muistavat Laulun 20-perh(s)eestä Donnerinkin mainitun listalla.

Hänen kohdallaan on silti hyvä muistaa, ettei Donnerin omakehuiset tekeleet itsestään vastaa sitä kuvaa, mikä hänestä on mm. Donnerista kirjan tehneellä entisellä Kansalliskirjastomme ylikirjastonhoitajalla, Kai Ekholmilla, mainiossa kirjassaan Donnerista, jota voi lämpimästi suositella kaikille hyvin kirjoitetun ja kriittisen henkilöhistorian ystäville. Se vain tuntui unohtuvan kirjasta, että mukavuudestaan ja liberaalisuudestaan huolimatta Donnerit itse ovat aina eläneet räikeästä eriarvoisuudesta. Donner on usein esittänyt ajan hengen mukaisia näkemyksiä maailmasta ja sen tilasta, mutta on pysynyt aina itse oman luokkansa edustajana.

Ekholmin kirjan kuva Donnerista ei ole sliipatun mairittelevaa kaverijournalismia eikä vastaa kriittisen lukijan onneksi lainkaan Donnerin omakuvaa itsestään. Donnerit kuuluvat siihen eliittiin, joka maata tavalla tai toisella on aina hallinnut ja tulee hallitsemaankin siitä huolimatta, että kapitalismi on naamioitunut osakkeiden ja säätiöiden läpipääsemättömän muurin taakse. Rafael Donnerin äidinäiti Margarethe von Bonsdorff, joka äidinpuolelta kuului Hirnien sukuun, kuului itse aikoinaan maamme yhteen vaikutusvaltaisempiin ja rikkaimpiin sukuihin. Näistä asioistahan me emme saa koskaan lukea medioista. Miksiköhän?

Enää kyseessä ei ole pelkkä raha vaan se maine ja kunnia, mitä suku on vuosisadan aikana saanut aikaan. Eikä Jörnin poika Rafaelkaan enää mitään turhia esittelyjä kaipaa. Hän on Matti Nykäseen verrattavissa oleva julkkis, joka tulee aina olemaan kiinnostavimmista suomenruotsalaisen kulttuurisuvun jäsenistä, josta tullaan tekemään vielä hänen elinaikanaan kymmeniä televisiodokumentteja, satoja radio-ohjelma ja ehkä tuhansia lehtijuttuja. Jörn Donnerissa on myös se ikävä puoli, ettei hän jätä meitä rauhaan edes kuolemansa jälkeen. Hän on kuin suomalaisen kulttuurielämän Kekkonen. Ei kulu sitten niin millään pois!

Valokuvataiteen museossa on ollut hänen "erinomaisten kuviensa" näyttely ja pornopuolelakin suunnitellaan kuulemma jotain Jallu aikamiespoikalehden jutun uudelleenlämmittelyä jossain Afrikassa tumma tyttö kainalossaan ja Donnerin kuuluisa mela pystyssä matkalla kohti sulojen aarresatamaa. Miksi tämä vääryys vain jatkuu kenenkään puuttumatta asiaan tai edes julkisesti ihmettelemättä miten tällainen on mahdollista? Yksi syy on Yle, joka ostaa (varmasti ylihintaan) mielellään kuuluisasta pojasta kertovan dokumenttisarjan. Donneria on kuitenkin näytetty Ylessä jo kyllästymiseen asti. Miksei kukaan sano, ei, napakasti.

Tai miksei kukaan aidosti sano, että eliitin porsastelut pitäisi lopettaa ja Donner asettaa oikeisiin mittoihinsa eli unohtaa kuuluisan isän maineella ratsastavasta pojasta kertovat ohjelmat? Koskaa kukaan ei uskalla! Donner-ohjelma paljastaa ikävällä tavalla kaksi medioiden yleisintä nykyongelmaa. Ensinnäkin ohjelmia tehdään etupäässä niistä niille, jotka tuntevat kohteensa joko jollain tavalla osana oman elämänsä viiteryhmää, tai osaavat ja haluavat samaistua tunnetusta henkilöstä luotuun myyttiin kuin osana koko ajan pyörivää toisielämänjatkokertomusta, jota pitää saada lukea lisää seuraavassa numerossa aina vain lisää.

Kaikki tämä, jotta lukija tietää seuraavaksi tulevan, ero, hautajaiset, uusi tuleminen, uusi rakkaus ja lopulta testamentti. Toiseksi se paljastaa medioiden keskinkertaisuuden ja kaverijournalistisen sisäpiiriläisyyden. Rafael olisi varmasti kiinnostava medioille itsenään Rafaelinakin ilman Donner-pönötystä, mutta ei ehkä katsojille. Hän saa Donnerista tunnettavuuslisän, joka auttaa häntä saamaan seuraavan keikan, ja sitä seuraavan keikan, jotka kaikki yhdessä donner-kuuluisuuden kanssa yhteen niputettuna tuovat hänelle hieman samalla tavalla hyväpalkkaisia lisätöitä- ja arvoa, kuin Englannin hönöille prinsseillekin.

Jos katsotaan asiaa tältä viimeiseltä kantilta, herää oikeutettu kysymys: Jos laskemme Rafaelin hyötyvän enemmän kuin mitä kohtuu sallisi Yle-julkisuudestaan (maksetut mainokset), joka toistuu, jatkuu, ja on aina vain samanlaisena edessämme, miksi Yle ei ottaisi provikoita Danielin ylläpitämän myytin ylläpitämisestä ja hinnoittelisi palvelunsa? Googlaamalla paljastui nimittäin remontoitavan kansakoulun toimivan myös Rafaelin ja hänen puolisonsa uusien työpaikkojen edustusresidenssinä. Vihanneskauppa käy varmasti enemmän kuin hyvin koko kansan tunteman Donnerin-pojan televisiosta tutussa talossa.

Kolmas asia on se, miksi Yle haastattelee aina lähestulkoon samoja ihmisiä - tai ainakin kaverin serkkuja - ja julkkiksia kaikissa turhanpäiseksi muuttuneissa ohjelmissaan? Onko lähes tuhannen toimitustyöhön jollain tavalla osallistuvan yleläisen mielikuvituksessa jotain vikaa, kun ohjelmat pyörivät vain näiden "donnereiden strömsöläisten" häiden, hautajaisten ja muun kiinnostamattoman pikkuporvarillisen roskan – ja juuri sitä oli tämäkin ohjelma valitettavasti pullollaan – ympärillä? Eikö Strömsöstäkään muka löydy jotain uutta ja raikasta ei-Donneria haastateltavaksi, vaikka hieman vaivannäöllä ja lisäpalkalla?

En usko, että asia on näin. Kyseessä on tahallinen teko ja katsojien kiusaaminen. Tekijät ja katsojat pääsevät helpommalla astumalla joka kerta vanhaan tarinaan kuin uuteen, tuntemalla etukäteen hyvin esittäjät ja omaamalla heistä tarvittavat tiedot ja mieltymykset sympatakseen heitä ennen kuin siirtyvät muille kilpaileville kanaville. Tätäkö on Ylen laatujournalismi, mistä asiasta paasannut Ylen toimitusjohtaja Merja Yli-Anttila (kok.) saa bonuksia ja palkkaa yli 350.000 euro vuodessa? Eikö kukaan murahda näistä hälyttävistä tiedoista? Olisi kyllä syytä ja vieläpä kovaan ääneen sillä ne pelaavat meidän verorahoillamme!