Ehkei nyt sentään queerkalevala

Teksti:

Harald Olausen

Mikä tärkeintä: katsokaa maailmaa sen jälkeen entistä avoimemmin silmin". Näin päättää tunnettu filosofian tohtori ja taidehistorioitsija Harri Kalha uutuuskirjansa "Sukupuolen sotkijat-queerkuvastoa sadan vuoden takaa" (Parvs 2019 - mietin oliko kustantajan nimessä painovirhe ja olisiko sen pitänyt olla Pers- tai Perv?) ensimmäisen luvun " Kenkälaatikko josta kasvoi koko kirja"-luvun ja samalla minua alkaa epäilyttää - ja huomaan olevani muutaman kymmenen minuutin pikaluennan jälkeen valitettavasti oikeassa - kyseessä olevan "sokeroitu selitysmalli tätimäiselle sormenheristykselle niille muille, jotka eivät vielä tajua meitä muita"- lässytykselle oikein oppikirjojen mukaan, mikä on aina osattu naamioida opettavaiseksi tarinoinniksi paremmasta tulevaisuudesta kirjoittajan tarkoittamalla tavalla kuin pelastukseksi kaikille muille ei-muille, jos vain uskaltaa nähdä asiat juuri sillä tavalla kuin kirjoittaja ne näkee kuten Platonin, jonka mukaan ihmisellä oli himosielu eli ruumiilliset halut.

Halusielu oli taas eteenpäin vievä ylpeyden ja itsekunnioituksen motivaatio, ja järkisielu sielun "filosofikuningas", joka yksin kykeni päättelemään tälle kaikelle yhdessä parhaan mahdollisen elämän.. . Ja niin kirjoittaja äkkää Berliinin kirppareita kumppaninsa kanssa huh-hellettä kesällä kierrellessään eräästä postikortista "tuon naikkosen olevankin miekkonen" ja koko elämän kestänyt queertaivaan ihmettely saa siivet alleen niin, että tässä on sitten sen (itse)rakkauden TULOKSENA MEIDÄN IHMETELVÄKSI VUOROSTAAN TEHTY PEILI - huhhuijaa miten meitä huijataan!

Queerkalevala on ehkä hieman markkinahenkistä liioittelua kustantajan toimesta kylmän laskelmoiden tulevia myyntikäyriä ylöspäin odotellessa queertaidehistorioitsija Harri Kalhan uutuuskirjasta, mutta kirja on hyvä eikä se yritäkään olla syvällinen tai snobistinen (enää ei tosin queerteorioilla voi niiden yleisen tunnettavuuden - kiitos näiden alansa uraauurtavien harrikalhojen- voi brassailla - eikä se siinä onnistuisikaan kun se ei sitä ole vaan enemmänkin queerformalistinen hakien tuttua ja turvallista, nykynäkökulmasta jopa jollain tapaa rasittavan imelää selvitystä sille, miksi voi olla juuri niin pehmeä ja naisellinen olematta verbaalista sitä - ikään kuin kääntäen muiden keksimät ja väärin käyttämät sanat kuvaamaan omaa itseään ja niiden jäljiltä jotain muuta, mitä itse ja ne toiset ovat, tarpeellinen ja jatkaa sitä iloisesti queer-teoriaa kaikelle kansalle popularisoivaa linjaa "katseesta", mitä Kalha on tehnyt palkintojen kera koko pienen tutkijanikänsä queerkirjoillaan koko 2000-luvun. Ja seuraavaksi ajanhenkeen sopiva quuermainos ala Harri Kalha:" P.S. Kun kerran meillä ollaan avioliitto ja adoptioasioissa jo voiton puolella, lienee aika viilata myös translaki ajanmukaiseksi?"

Kalhan kirja käsittelee viime vuosisadan alun "Belle Epoque"-ajan uutta mediaa eli kuvapostikortteja ja nimenomaan niiden queerversioiksi kutsumiaan tapauksia, joiden kuvamaailmaa hän kuvailee proosalliseksi kutkuttavaksi ja kummalliseksi missä "mahdottoman ja mahdollisen rajapinnalla viihtyvä visuaalinen viestintä läikehti arvaamatonta alitajunnanvirtaa." Heti alkuun pitää tunnustaa kirjan läpi selaillessani, etteivät minun nauruhermoni kutkuilleet Kalhan tapaan väkinäisiä ja asetelmallisia Kalhan valitsemia "hullunkurisia queerkuvakortteja" katsoessani, vaikka olen tunnetusti persu piruilulle, mustalle huumorille ja kaikille "Väärän kuninkaan päivien" hassutteluille. Päinvastoin minua alkoi haukotuttaa ja kyllästyttää niiden pullea typeryys ja kuvista läpipaistava autuas typeryys ja eräänlainen vaihtoehdottoman tympeyden irvikuva, joka silmissäni välkkyy kirjaa selatessani, sillä se unohtaa Herakleitoksen todistaneen maailman olevan täynnä vastakohtaisuuksia; sekä hyvällä että pahalla oli välttämätön paikkansa maailmassa.

Jokin muukin tässä kirjassa ei silti vakuuta minua ja lyhyen selailun jälkeen tajuan mikä. Se on syrjässä olevien ikuinen halua selittää itsensä ensin keskustaan, ja sen jälkeen muuttua itse siksi kaikeksi mitä he aikoinaan marmattaessaan ulkonurkissa vastustivat vain vastustamisen vuoksi. Jos queerhistoria - samaan aikaan kun tiedämme, että suuri osa queer-maailmasta ja sen ihmisistä pysyy pimennossa, vaikka Pride-kulkue näyttäisi pyrstö keikkuen kulkevansa kaikkien puolesta - typistetään kirppareilta löydetyksi historialliseksi sukupuolipeliksi ala hameessa viihtyvä ja vahvasti meikattu Musta Pekka tai vastaavasti Leenaksi joka olikin Paavo, se menettää täysin Harri Kalhan kirjan tarjoamien suppeiden kuvakertomusten vesittämänä kiinnostuksensa siihen toiseen salassa olevaan ja ei kuvattavaan queermaailmaan, mikä minua kiinnostaa enemmän kuin tuhat valehtelevaa kuvaa ja siksi olen väärä ihminen sanomaan mitään enempää tästä kirjasta, jonka salaperäinen viehkeys ei avaudu minulle vaan saa voimaan lievästi sanottuna pahoin.

Kirjassa on muutama hyvä kuva ja aihemaailma, jotka ovat lajissaan jotain erinomaista suurta ja ainutkertaista, kuten estraditaitelija Gerhard Fareren peilikuva, jossa peilistä näkyy draq-taitelija naisena ja kuvan toisessa puolessa miehenä sekä valokuva jostain "rintama-tai sotavankiteatterista muuten koko kirja on täynnä pulleaa feminiinisyyttä kukkakulisseissa, ja yllättävän monet kuvattavat tyypit, niin naiset kuin miehet ja siinä välillä liikkuvat näyttävät edesmenneen halvan tätihuumorin inhotulta kabaree-hahmo Sirkka Mälliltä alias harrastajanäyttelijä Pertti Kinaselta. Kirja en selvästikin tehty näille sekä laajalle muulle feminiiniselle sukupuolirooliporukalle sukupuolitieteilijä Xavier Maynen (1909) sanat mottona: 

"Uranialainen (saks.homomies) on yleensä siisti ja huoliteltu; hän kultivoi feminiinistä makumaailmaa harrastaen ruuanlaittoa ja koruompelua ja sen sellaista. Hän rakastaa koruja ja ornamentteja, joko kauniita ja arvokkaita tai sitten pelkkiä helyjä, esteettisestä koulutustasostaan riippuen."

Aika paksua tekstiä, sillä kirjan sisältö aina nimeä myöten "sukupuolen sotkijat" on harhaanjohtaja ja kiusallista luettavaa sekä katseltavaa ei-feminiiniselle, pulleista vaaleanpunaisista muodoista kiinnostumattomille - saati sitten tavalliselle mattimeikäläiselle, joka on queer mutta ei halua olla sellainen normikummallisuus, joka mahtuu mittaan, täyttää muodillisuudet ja viihtyy toisten samanlaisten kanssa pullantuoksuisessa "onnenauvolassa" ilman epäilystä siitä, että kaikki olisi hyvin, ja, jota häiritsee näennäiseen mukavuuteen ja helppouteen alleviivattu akateeminen nirsoilu ja minä olen hyvä, nuo muut mitä lienevät nokannostelut. Otan tässä tarkastelun lähtökohdaksi Althusserin esseen "Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot", jota on alettu kutsua IVK-esseeksi vuodelta 1971, esittämän ideologioiden peilimäisen rakennemallinsa, mikä on lähellä tunnettua Cramscin ajatusta. Althusser vertasi käsitystään ideologiasta Freudin käsitykseen alitajunnasta eli ideologia esittää niitä mielikuvia, joita yksilöllä on omista todellisista elinehdoistaan, mutta todellisuus jää kuitenkin piiloon.

Juuri tästä on kysymys myös tässä karamellipaperiin käärityssä kirjassa, joka ei anna mutta ei onneksi otakaan mitään sen kummempaa, kunhan vain esittää Harri Kalhan ja hänen yliopistohengenheimolaistensa haluan manifestoida omaa sukupuolinäkemystään ja tapaansa sulkea oma erinomaisuutensa semanttiseen umpioon pitääkseen häiritsevät tunkeilijat pois näkyvistä. Harmoniset kuvat on tehty kaikkea muuta kuin harmonisessa tilassa. Aina on joku, joka ei pidä niistä. ne ovat vaarallisia ja ehkä se ainoa kerta, kun kuvassa mukana oleva saa olla se, mitä haluaa tai luulee haluavansa olla. Kuvat valehtelet onnellisuudesta tavoiteltavana tilana, vain jos saat olla sitä mitä kuvittelet olevasi. Tämä ei ole syytös mutta ei puolustuskaan.

Sukupuolen sotkijat on osa sitä sekavaa sotkua nimensä mukaisesti, jota meille syötettään joka tuutista. Myös kuuluisa identiteettien tutkija Stuart Hall kommentoi tätä käsitystä. Mielenkiintoista on Hallin väittämä siitä, että feminismi kiinnostui Alhusserin peilimallista, koska kysymys siitä, kuinka yksilöt tunnistavat itsensä mies- tai naispuolisiksi, samoin kuin heihin kohdistuva vaatimus tunnistaa itsensä jommallakummalla tavalla, näyttää olevan Hullin mukaan perustavassa suhteessa niihin epätasa-arvon ja alistamisen muotoihin, joita juuri feminismi pyrki alkuperäisessä tarkoituksessaan muuttamaan.