Ei kiitos SKP:n harmaalle ankeudelle, vaihtoehdottomuudelle ja synkälle kurjuudelle!

15.11.2020

Teksti:

Harald Olausen


Suomen poliittisen lähihistorian mielenkiintoisin kummajainen oli 1970-luvulla SKP:ssä eli Suomen kommunistisessa puolueessa vaikuttanut taistolainen liike. SKP menetti otteensa todellisuuteen ja mahdollisuutensa valtaan vuoden 1969 enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin jakaneen riitaisan puoluekokouksen jälkeen ajautumalla järjestölliseen ja poliittiseen umpikujaan Moskovan puoluekoulun sotien jälkeen käyneen vähemmistöjohtaja Taisto Sinisalon johdolla. Puolueen opposition änkyrät saivat kutsumanimensä Suomen kommunistisen puolueen vasemmistosiipeä johtaneen Taisto Sinisalon mukaan. Häntä pidettiin porvarillisessa julkisuudessa suoraviivaisena jyrkänlinjan "sarvikuonona" ja neuvostokommunismin lippua heilutelleena epäisänmaallisena viideslinjalaisena. Eikä ihan syyttä.


Neuvostoliiton ja kommunistisen liikkeen romahdettua myös taistolaisliike sammui. Aiemmin taistolaisnuorten poliittinen radikalisoituminen kytkeytyi vahvasti kansainväliseen näkökulmaan. Erityisesti Vietnamin sodan vastaisella liikkeellä, Chilen tapahtumilla, kolmannen maailman vapautusliikkeillä ja lännen opiskelijaliikkeillä oli suuri merkitys 1960-luvun lopun ja 1970-luvun nuorisolle. 80-luvulta rauhanliikkeen korvasi ympäristöliike ja nuorten suosiosta pidemmän korren vetivät vihreät.


Kommunisteilla ei ollut valtaa enää 40-luvun jälkeen, sillä pelättyä kommunistivallankumousta ei tullut 70-luvulla Metalliliiton lakon jälkeen ihan kuten ei tullut 1948 "Vaaran Vuosina", kun silloista kommunistista sisäministeri Yrjö Leinoa ei saatu pakotettua Moskovalle uskollisten änkyräkommunistien kaappaussuunnitelmien taakse. Siitä alkoi suomalaiskommunismin lopullinen alamäki. Toverit turhautuivat. Väki vanheni ja väheni punaviinin väljentyessä laseissa. KOM-teatterikin muuttui entisestä eturivin taistelevasta punateatterista kommunistiperustajiensa lapsien viihde-estradiksi, ja Ultra Bra ilmestyi irvailemaan taistolaisten laululiikkeen asein kukkahuivivanhemmilleen vihreyteen koko sukupolvi hurahtaen. Esimerkiksi kun nykyiseltä eurokansanedustaja (vas.) Silvia Modigilta kysyttiin hänen poliittisen uransa alussa, mitä mieltä hän oli Marxista, hän vastasi suoraan ja rehellisesti ettei voi sanoa asiasta mitään, koska ei tiedä mitään Marxista.


Marxia eivät myöskään kommunistit koskaan sen kummemmin ymmärtäneet tai piitanneet, kuin käyttää tahallisesti hänen nimeään väärin, sillä he eivät tajunneet mitä Marx todella sanoi. Marx oli tarkkanäköinen ja analyyttinen kapitalistisen tuotantotavan analyytikkona, joka uusia uria avaten analysoi kapitalismin kehitystä globaalilla tasolla kuvaten porvarillista yhteiskuntaa paremmin kuin kukaan muu silloin. Marx ei käsittänyt kapitalismia ja yksityisomistuksen järjestelmää muuttumattomina, ihmisluontoon kuuluvina asioina. Toinen huomionarvoinen Marx on sosialismin teoreetikkona, joka torjui Ferdinand Lassallen ja Johann Rodbertuksen julistaman valtionsosialismin idean ja ymmärsi sosialismin tuotantosuhteiden mullistamiseksi eikä vain joukoksi laimeita korjailuja yhteiskunnallisiin ongelmiin.


Venäjältä kommunismin jaloista Yhdysvaltoihin emigrantoituneen juutalaisen ja edustajainhuoneen HUAC -valiokunnan kommunisminvastaisen komitean luotettavana todistajana esiintynyt Ayan Randin jaksoi muistuttaa ensimmäisten joukossa vahvan valtion totalitarismin synnyttämistä vaaroista yksilölle vapaudelle, joka näkyi hänestä mm. siinä, että sodanjälkeinen neuvostoprobaganda osasi mestarillisesti piilottaa todellisuuden harmaan ankeuden, vaihtoehdottomuuden ja synkän kurjuuden ruokajonoineen ja ihmisvainoineen idealismia ja hyvää tahtoa uhkuvissa neuvostoelokuvissa, jotka levisivät "hyödyllisten idioottien toimesta" Amerikoissa.


Nuo sanat "harmaa ankeus, vaihtoehdottomuus sekä synkkä kurjuus" kuvaavat hyvin kommunismin todellista olemusta vielä tänäänkin, sillä sekä ne harvat kommunistiaktivistit, jotka ovat vielä elossa että itse aate ja se tapa, millä sitä yritetään ihmisille myydä on synkkä, ankea ja vaihtoehdoton. Viime viikkoina Helsingissä on nähty näiden aikojen vanha kiusanhenki ja poliittinen haamu, kun Suomen kommunistisen puolueen perilliset, ne muutamat vähät, joita vielä on jäljellä - ovat jalkautuneet Helsingin punavihreisiin lähiöihin, kuten eilen Kallion Piritorille, keräämään puoluerekisteriin pääsyyn tarvittavat 5000 nimeä. 4000 on kuulemma jo kasassa. Miksi? Mitä ja kenelle jo kertaalleen väen vähyydestä, ja huonosta vaalimenestyksestä kärsivät manan majoille menneen puolueen rippeet tällä haluavat todistaa?


Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen poliittisen vitsisanastoon levisi vappuvitsinä kysymys siitä, mikä on viisi metriä pitkä ja haisee viinalle? Vastaus: kommunistien vappumarssi. Nykyisin entiset kommunistit eivät enää järjestä vappumarsseja, kun suurin osa entisistä marssijoista on siirtynyt paremmille marssimaille ja jäljelle jääneiden harvojen aktivistien keski-ikä on 80+. SKP:n "Avauksia toisenlaiseen Helsinkiin- Eespäin! - vaihtoehtoja vasemmalta"-lehti ei vakuuta sanomisen oikeellisuudesta ja tarpeellisuudesta. Uudet sukupolvet ovat oppineet kaitsemaan kapitalismin ja tulemaan sen kanssa toimeen ajatuksella: kapitalismi on hyvä renki mutta huono isäntä, kun mitään muuta toimivaa järjestelmää ei ole näkyvissä samalla, kun yhteiskunta on muuttunut liberaaliksi ja elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä, mistä edelliset sukupolvet eivät uskaltaneet edes uneksia. Maailma ei ole tuhoon tuomittu. Miksi palaisimme menneen ajan vankiloihin? Siksi: ei kiitos SKP:n tarjoamalle harmaalle ankeudelle, vaihtoehdottomuudelle ja synkälle kurjuudelle!