Ei taaskaan mitään uutta Länsirintamalta

Teksti Harald Olausen

"Volker Kutscherin menestyksekkääseen dekkarisarjaan pohjautuva rikosdraamasarja. Babylon Berlin ((2017-2022) kutoo yhteen räikeitä rikostapauksia sekä Saksan 1920- ja 30-lukujen todellisia poliittisia ja historiallisia tapahtumia. Osa valtaapitävistä suhtautuu vainoharhaisesti siihen, mikä aate ja sen väri on suurin uhka yhteiskunnalle, ja sitä tietyt tahot osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Tämä harha vaikeuttaa myös poliisin työtä."- https://areena.yle.fi/1-65376368

Katson itse televisiota harvoin. Tänä vuonna olen katsonut ensi keväänä ilmestyvää kirjaani varten Kirjoituksia radiosta televisiosta ja elokuvista (Kulttuuriklubi 2024). Tänään olen saanut onnekseni tämän valtavan uran loppuun ja voin taas sulkea televisoin rauhallisin mielin. Viimeisin sarja, jonka katsoin, oli Babylon Berlin, josta kirjoitan kirjaan pidemmän artikkelin otsikolla Saksalaiset televisiosarjat. Yhtä hyvin otsikko voisi olla: Pahan kuvat! Telvisiosarjat ovat suuria valheita mutta myös suloisia.

Saksalaiset televisiosarjat ovat ankkuroituneet näennäisesti kuvaamaan saksalaista sielua ja sen kamppailuja lähimenneisyydessä. Niissä on yhteistä Agatha Christien murhamysteerien kanssa se, etteivät ne pyri mukailemaan todellisuutta muuten kuin ympäristön kuvauksissa. Yleisradion ulkomaisten televisiosarjojen ostajat ovat joutuneet viime vuosina ostamaan näitä markkinoille rynnänneitä saksalaisia televisiosarjoja, kuten suuren suosion maailmalla saanut Babylon Berlin, mikä käsittelee pääosin saksalaista Weimarin tasavallan aikakautta hetkeä ennen natsien valtaantuloa vuonna 1933.

Saksalaisissa nykytelevisiosarjoissa on muutama erikoinen piirre, miksi ne poikkeavat muusta anglosaksisesta viihteestä; ne kuvaavat arjen raadollisuutta kuin Bertoldt Brechtin Äiti peloton -näytelmä tavallisten näköisten ihmisten esittäminä ja siksi niitä on raikasta ja mukavaa joskus vaihtelun vuoksi hieman silmäillä. Saksalainen maailma ei ole kivuton ja muodoton mallimaailma. On sykerönenäistä, isopeppuista, hirviönnäköistä ja monta muuta kolhittua, kuin tohtori Galigarin kauhukabinetissa (1920) Conrad Veidtin esittämä unissakävelijä Cesare ja tohtori Caligaria esittänyt Werner Krauss.

Nykyisissä televisiosarjoissa ja etenkin dekkareissa, käytetään kahta tehokeinoa sumeilematta hyväkseen; erilaisia hämyisen tunnelman luovia filttereitä ja tautofonista musiikkia lisäämässä jännitystä. Näin on myös Babylon Berlin-televisiosarjassa. Mallia on selvästikin otettu kunniakkaiden perinteiden velvoittamana tohtori Caligarin kauhukabinetista, joka ei ole mustavalkoinen vaan väritetty dramaattisen säväyksen varmistamiseksi ja erityisen suosittu edelleenkin Saksassa.

Odotukset olivat korkealla, mutta pettymys on suuri jo yhden osan katsomisen jälkeen. Sarja onkin ihan samanlainen kevyt ja romantiikanälkään tarkoitetulle keskivertotelevisiokatsojalle, kuin tällä hetkellä kaikki muutkin historiaa kuvittavat imelät televisiosarjat Argentiinasta Portugalin kautta Norjaan ja Suomeenkin – valitettavasti – se on tämän päivän tyyli markkinoilla. Televisiosarjat myyvät. Ne uskottelevat katsojilleen kertovansa tarinaa tutusta maailmasta, vaikka tarinat ovatkin keksittyjä.

Eräs yhteinen piirre saksalaisissa televisiosarjoissa - ja useissa elokuvissakin - on, mikä jaksaa aina yllättää ja ihmetyttää. Niistä paistaa läpi saksalainen kovuus ja kielen ankkuroiminen epäystävälliseen, käskevään ja autoritaariseen yli-ihmisajatteluun sekä preussilaiseen saappaiden kopinaa ja pistinten rahinaa rakastavaan idiotismiin. Saksaksi sanottuna jopa rakas kuulostaa siltä, kun piru grillaisi viatonta karitsaa sadistisen mielihyvän saadakseen. Toisaalta Saksa on kyennyt tuottamaan maailmalle suuren määrän niin eturivin taitelijoita kuin tiedemiehiäkin ehkäpä jopa siksi, että kaikki tämä ilkeily ja tärkeily on niin pinnalla ja koko ajan esillä kulttuurin eri kerroksissa, että se ikään kuin vaatii tolkun ihmisiltä ja hyviksiltä hyvitystä ja korjaamista.

Historia kiinnostaa koko ajan lisää ihmisiä, koska elokuvat vaikuttavat siltä kuin niiden tapahtumat olisivat totta ja tapahtuneet siinä kuvailuille henkilöille, juuri niin kuin ne näemme. Mutta miksi se mitä näemme, on aina sitä samaa ja samalla tavalla samoista asioista kertovaa, kaikkien tietämää kouluhistoriaa eikä mitään muuta, ehkä jopa syvällistä ja valtavirrasta poiketen rohkeasti erilaista ja uutta? Vastaus paljastaa sen kenen leipää syöt, sen lauluja laulat-väittämän edelleenkin maailmaa ohjaavaksi säännöksi; kyseessä on mainosten väliin sopivan kevyiksi ja koukuttaviksi paloiksi tarkoitettu asian kaapuun naamioitu viihde.

Siksi erilainen tarina on aina se tylsä samanlainen ja samoista ihmisistä sekä tunteista kertova. Lähtökohtana on arjen filosofian ja mikrohistorian yhdistäminen. Mutta siinä ei onnistuta koskaan kovin hyvin - ehkei se ole edes tavoite. Pienten ihmisten kohtalot risteytyvät televisiossa kansakuntien suurten kohtaloiden kanssa. On sekä yleisellä että yksityisellä tasolla sotaa, riitoja, romantiikka, kateutta ja vihaa - seksistä puhumattakaan. Ja kaikkea muuta mikä liittyy yhteiskunnalliseen ja ihmiselämään (silti on yksi mikä puuttuu onneksi: kristillinen tekopyhyys ja paasaamisen paatos). Mutta…Juuri tämä onkin myös se saksalaisia televisiosarjoja ikävällä taavalla vaivaava ongelma, miksi voidaaan myös pettyneinä sanoa, ettei Länsirintamalta mitään uutta!