Eikö sosialidemokratia olekaan vielä kuollut?

Teksti:

Harald Olausen

Daniel Blake-elokuvan tunnettu brittiläinen ohjaaja, Ken Loah väitti jo vuosi sitten SOSIALIDEMOKRATIAN OLEVAN KUOLLUT. Hänen mielestään syykin oli selvä: koska se on sallinut ihmisten syrjäytymisen, huijaamisen ja työttömyyden:" Kun he kokevat itsensä petetyksi ja vihaiseksi, he kuuntelevat helppoja vastauksia". Tällä Loah viittasi populismin, nationalismin ja viimeksi Turmpin voittokulkuun unohdetun valkoisen työväestön, jonka toivottomuuden keskellä turhautuneisuus on suuri, äänillä. Loah toistaa samaa minkä kaikki muut kuin vasemmisto itse tuntuu tietävän: vasemmisto on pettänyt työväestön ja saa maksaa siitä kalliisti kannatuksensa menetyksenä kaikkialla maailmassa, vaikka jo aikoinaan yksi SDP:n tunnetuimmista puhujista, Yrjö Kallinen varoitteli vasemmistoa siitä, ettei avuton ihminen ei kykene muuhun kuin seisomaan oman itsensä varjossa ja valittamaan maailman pimeyttä.

Demariaatteen kuolemansuudelmaksi demaripiireissä katsotaan Lipposen I-hallituksen ns. "Ruusujen sotaa" oikeisto- ja vasemmistodemareiden välillä 1990-luvulla, minkä jälkeen puolue halvaantui vastakkaisten osapuolten jumittuessa vuosiksi juoksuhautoihin syyttelemään toisiaan tunnetuin seurauksin lilliputtipuolueena 15 prosentin kannatuksellaan. Mutta näin ei olekaan käynyt. Noihin aikoihin, 90-luvun puoliväliin, kuulemma demareiden järjestöllinen konkurssi ajoittui jatkuvaan turhaan löpinään ja rasittaviin jonninjoutaviin kokouksiin. Ammattiyhdistysdemarit menettivät luottamuksensa tavallisten työntekijöiden silmissä ja oman motivaationsa toimia. Suuri osa puoluejäsenistä katsoi tapahtumia uskomatta silmiään jääden passiivisena seuraamaan tilanteen kehittymistä sivusta kun Lipponen antoi valtiovarainministeriön virkamiehille etuoikeuden päättää käytännön talouspolitiikasta.

Tämä oli viimeinen kerta, kun SDP:ssä puhuttiin aatteesta. Tästä lähin se oli alistettu osaksi päivänpolitiikkaa, taktiikkaa, tiedotusstrategiaa ja vaalikampanjoita, samalla kun kapinahenkiset demarit alkoivat ottaa etäisyyttä puolueesta ja sen koneistosta, osa jopa erosi SDP:stä. Monista tuli liikkuvina äänestäjinä arvaamattomia ja pelottavia, ja kaipasivat demareiden tyhjiin vaalilupauksiin kyllästyneinä enemmän suoraa toimintaa, särmäkkyyttä ja todellisia vaihtoehtoja. SDP:n Akilleen kantapääksi ja kannatuksen todelliseksi laskun syyksi on kuitenkin paljastunut puolueen harjoittaman politiikan kaksinaamaisuus ja epäluottamus äänestäjien keskuudessa, samaan tapaan kuin Kreikassa, jossa paikallinen sosialistipuolue PASOK petti pahoin kannattajansa 2000-luvun alkupuoliskolla.

Kreikassa kansalaiset pääsivät kriisin varjolla eroon inhoamastaan demarihallituksesta, joka petti heidät kovalla tavalla. Sosialistihallitus lupasi äänekkäästi päästessään valtaa verottaa rikkaita, mutta tekivät sen päinvastoin. Kiristi tavallisen kansan elinolosuhteita korottamalla heidän verojaan ja maksujaan, niin että kansalaiset suuttuivat ja lähtivät ulos osoittamaan mieltä, sillä seurauksella, että hallitus vaihtui. Se mikä laumasieluiselta ja yhdessä nyökyttelevältä nykyvasemmistolta heidän tappiokseen puuttuu, on jonkinlainen herra Suorasuu, Yrjö Kallinen (1886-1976). Loah syyttää Margaret Thatcheria vasemmiston kurimuksesta (missä hän onnistuikin samalla tavalla kuin aatekaverinsa Ronald Reagan lopettamaan kylmän sodan ja siinä sivussa vieläpä hieman myöhemmin koko vihatun Neuvostoliiton) siitä, että henkilökohtainen ahneus korvasi yhteisen hyvän. Vasemmistodemariksi tunnustautuva Loah erosi labour-puolueesta thatcherismin takaovesta Labouriin ujuttaneen Tony Blairin noustessa John Smithin kuoltua äkillisesti sydänkohtaukseen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi ja tehtyä selvä pesäero vanhaan New Labourillaan.

Tony Blair ja Gordon Brown laativat Yhdysvaltojen presidentin Bill Clintonin ja Saksan demareiden johtajan Gerhard Schröderin kansaa ns. "kolmannen tien opin", joka yhdisti uusliberalismin ja hyvinvointivaltion. Blairin johtoajatuksena oli siirtää puoluetta kohti poliittista keskikenttää puhumalla perinteisistä oikeiston asioista kuten maahanmuutosta, rangaistuksista ja poliisista. Blair, joka kääntyi pääministeriytensä jälkeen katoliseksi ja jota pidettiin Thactherin oppilapsena voitti vaalit toisensa jälkeen, mutta työväestölle ja etenkin kurjistuneelle köyhälistölle jäi Blairin kolmannesta tiestä paljon hampaankoloon, sillä se ei juuri poikennut siitä surkeudesta, mitä Thatcher oli tarjoillut jo pari vuosikymmentä sitten.

Silloin ei esiintynyt populismia tai ollut äärioikeistoa, ja jos oli, se onnistuttiin pitämään talouden noususuhdanteissa vallan ulkopuolella pienenä ja harmittomana ääri-ilmiönä. Keskiteitä ja oikeaa laitaa (Suomessa Lipposen johtama SDP kulki Väinö Tannerin 30-luvun oppien perässä) kulkeneet demaripuolueet pitivät valtaa melkein kaikkialla Euroopassa. Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa vaihtelivat kolmannen opin demarijohtoiset hallitukset. Pohjoismaista Tanska vajosi viimeisenä kolmannen tien ansaan. Tanskan demarit, joiden puheenjohtajan englantilaista miestä epäiltiin homoksi, voitti syksyllä 2011 vaalit tiukentamalla jyrkästi maahanmuuttopolitiikkaansa suosimalla koulutettuja lakimiehiä ja lääkäreitä maahanmuutossa köyhien ja heikkojen ihmisten yli.

Monet kriittiset ay- ja vasemmistodemarit, kuten Suomessa Antti Rinne ja Sanna Marin alkoivat kysellä eri Pohjoismaissa heti Tanskan vaalivoiton jälkeen, mitä virkaa oli ideologialla, jos he ovat valmiit uhraamaan sen heti kun häviävät muutamat vaalit? Lenin vastasi kaukoviisaasti demareille etukäteen, että jos halutaan sosialismia parlamentaarista tietä, siihen menee 500 vuotta, kun vallankumouksella he voivat saada sen hetkessä. Vasemmistodemarit syyttivät kaukonäön puutteessa Tony Blairia, jolle sivistys ja koulutus oli kaikki kaikessa maltillisen Fabian Societyn kunniakkaiden perinteiden mukaan. Blairin idea oli pitää yhteiskunta ymmärtävänä ja soveliaana, ei kärjistää ristiriitoja ja provosoida enempää, varsinkin kun kyseessä oli vanha etuoikeuksille perustuva luokkayhteiskunta. Siksi Blairin olikin helppo yhtyä Wittgensteinin filosofian professuurin Englannissa perineen suomalainen Georg Henrik Georg von Wrightin ajatuksiin, että ihmisen kunnioittaminen edellyttää jonkinlaista näkemystä valtiosta.

Kolmannen tien opin demarit laiskistuivat (ja jäivät kiinni itselleen kahmimista julkisviroista) ja korruptoituivat toimintakyvyttömiksi ajan ja vallan myötä. Ylisanojen viljelystä tuli ilman sen suurempia tarkoituksia tai näkyviä tuloksia heidän pääasiallinen tuotteensa (tempputyöllistyminen, turhan hallinnollisen byrokratian kasvattaminen yhdessä verojen kanssa -jotta niiden jatkuva korottaminen oli helpompi perustella - ja kansaan vetoavan porvari on syyllinen ja paha - retoriikka; se kuuluisa SAK:n poisvedetty tv-mainos) heidän yllään roikkuvaksi Demokleen miekaksi. Mutta näin käy kaikille ajatuksille ja aatteille, mitkä organisoidaan huolimatta siitä, että ne ovat olleet syntyessään vallankumouksellisia. Niistä tulee osa hallintoa, byrokraattista kieltä ja itseään toistuvia valheita, joita mantran tavoin toistetaan niin kauan, että kasan keskuudessa tietty kyllästymispiste on saavutettu ja syntyy vastavoimaina korjausliike johonkin muuhun suuntaan. Saksalainen sosiologi Robert Michels pohti tätä samaa asiaa: miten vasemmiston oma kehitys alkaa horjuttaa ja jopa rappeuttaa sen aatteellista luonnetta ja tavoitteita.

Michelsin mielestä vasemmistolle oli ominaista oligarkian rautainen laki: järjestö alkoi kasvaessaan saada yhä enemmän ja enemmän harvainvaltaisia piirteitä: tämän mukaan vasemmistokin pyrkii mukauttamaan alkuperäisen tavoitteensa eli ideologiansa varsinaiseen ja todelliseen tavoitteeseen, joka oli kasvaminen mahdollisimman suureksi: siksi vasemmisto hämärsi omaa profiiliaan, sillä taistelun ajatuksista katsottiin häiritsevän sen tosiasiallisia tavoitteita. Kun moraalia pohdittiin myöhemmin vasemmistossa, Kantin kategorinen imperatiivi sai kunnolla kyytiä. Schopenhauer oli jo huomauttanut Kantia vastaan, ettei mikään ihmisteko voinut olla perustumatta etuun, sillä silloin sillä ei olisi motiivia. Vasemmistolainen ajattelu pohjautui hegeliläiseen järjen ylivertaisuuden ideologiaan. Siksi olikin yllättävää, että vasemmisto menetti "pohtivan päänsä" vallan myötä II:sen ms:n jälkeen eikä ole vieläkään osannut tulkita filosofi Arthur Schopenhauerin voimakasta haasteesta länsimaisen ajattelun tätä perinnettä vastaan: hänen mielestään tahti ei suinkaan ollut älyn ja järjen ilmausta vaan päinvastoin. Asioiden olemuksena hän piti tahtoa eli "sokeaa pyrkimystä", täysin perusteetonta ja motivoimatonta viettiämme.

Kukaan vasemmistosta ei ottanut enää todesta Platonin Valtiota, mikä on poliittisen kirjallisuuden klassikko, ja jonka oivallukset ahneista ihmisistä hyväksikäyttämässä valtiota ja aatteita omiin tarkoituksiin herätti jo 2500 vuotta sitten aiheellista vihastusta ahneen ja korruptoituneen ja valtaa väärin omiin tarkoituksiin ja henkilökohtaiseen rikastumiseen käyttävästä eliitistä. Platonin Valtiossa poliittinen filosofia alkaa pitkällä erimielisyyden esittelyllä, missä kaikki ovat yksimielisiä siitä, että oikeudenmukaista maailmassa olisi se, että kaikki saisivat sen mitä sieltä haluavat. Aristoteles määrittelee myöhemmin politiikalle tyypillisen logoksen. Asiasta kirjoittaneen filosofi Rancieren mukaan siinä yritetään tehdä näkyväksi loogis - poliittisen eläimen määritelmässä kohta, jossa tämä logos jakautuu ja paljastaa sen politiikalle ominaisen asian, jonka Platonin filosofia hylkää ja Aristoteleen filosofia yrittää ottaa haltuun. Monet asiat jäävät epäselviksi Aristoteleen selkeässä esityksessä. Jokainen Platonin lukija epäilemättä käsittää, että hyvän objektiivisuus eroaa miellyttävän suhteellisuudesta, Rancier kirjoitti muistuttaen, että oikeudenmukaisuus alkaa vasta, kun etujen jakaminen ja voittojen ja tappioiden tasaaminen loppuu:

"Oikeudenmukaisuutta yhteisöä perustavana periaatteena ei ole vielä siellä, missä tyydytään ainoastaan estämään yhdessä eläviä ihmisiä tekemästä toisilleen vääryyttä ja tasapainottamaan vääryyden tekemisestä syntyneet hyödyt ja vahingot."

Muistutukseksi siitä miksi suomalaisdemaritkin ovat parantumattomasti sitä mitä ovat ja sössivät vastustajiensa onneksi (kannattaa lukea myös Demari-lehden entisen päätoimittajan, Kari Arolan katkerankirvelevästä muistelmakirjasta "Herraduunarin jälkilöylytys" (Elisa-kirjat 2014), missä hän kertoo miksi Demarin "työolosuhteet alkoivat muistuttaa enemmän savustuspönttöä kuin toimitusta"). Paras aiheesta demarin itsensä kirjoittamana on Yrjö Kallisen kirjoitus Politiikan moraali, Sosialistisessa aikakauslehdessä 3/1955, joka kuvaa hyvin hänen tinkimätöntä rehellisyyden ja totuuden kaipuutaan. Kallinen kirjoitti, miten politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos me ylistämme voittajia ja sumeilemattomia iskijöitä, niin totta kai saamme nähdä vahvojen kandidaattien rynnistystä kaikkeen tuohon kunniaan.

Onko tilanne nyt muuttunut eikä sosialidemokratia olekaan kuollut? Onneksi olkoon Britannian työväenpuolueelle hyvästä johtajavalinnasta. Vai ovatko onnittelut liian aikaisia?Keir Starmer valittiin Jeremy Corbynin seuraajaksi työväenpuolueen johtajaksi yli 56 prosentilla äänistä. Lähes puoli miljoonaa puolueen jäsentä ja rekisteröitynyttä kannattajaa antoi äänensä postitse. Starmer oli kuulemma alusta asti ennakkosuosikki mikä kuulostaa korviin siltä, kuin hän olisi puoluetta johtavan vasemmistofalangin tukema ehdokas.

Vasemmistofalangin johtaja Jeremy Gorbyn epäonnistui eikä hänestä tullut koskaan kansan silmissä vakavasti otettavaa haastajaa hajanaisille konservatiivihallituksille. Tilanne on muuttunut Brexitin ja coronaviruksen jälkeen, varsinkin jos tehohoidossa parhaillaan oleva pääministeri Boris Johnsonille käy kalpaten. Saattaa olla että Stramer kääntää Labourin voittoputkeen ja samalla läntiset veljespuolueensa yhteiseen rintamaan Suomen tavoin liberaalia sekä vastuullista uudistuspolitiikkaa kannattavan keskiluokan äärioikeistoa ja populismin vaaraa vastaan. Pisteenä iin päälle on tietenkin todennäköisesti coronaviruksen tuhoaman Trumpin selättäjäksi nousevan keskilinjan demokraatin, Joe Bidenin korjausliikkeet amerikkalaisessa politiikassa jos hän onnistuu nousemaan USA:n presidentiksi.

VAROITUS POPULISTEILLE: Jos tämä onnistuu, se tietää myös poliittisen retoriikan muuttumista asiallisempaan suuntaan ja hölynpölyn jonkin asteista kieltämistä poliittisissa valheissa. Se tietää varsinkin persuille kovia aikoja. SDP:n kannatus on jo noussut gallupeissa pääministeri Sanna Marinin vakuuttavien esiintymisten ansiosta ohi pitkään johtopaikkaa pitäneiden persujen, joiden ei kannata tässäkään tapauksessa nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä coronavirus, Joe Bidenin mahdollinen nouseminen Yhdysvaltojen presidentiksi, Jonhsonin sairastuminen ja Keir Starmerin nousu Labourin uudeksi puheenjohtajaksi saattaa antaa länsimaisen liberaalin demokratian puolustajille uutta potkua "torjuntavoiton verran" niin, että länsimainen demokratia pääsee hetkeksi hengähtämään omasta tuhoavasta populismi viruksestaan - mutta vain hetkeksi. Seuraavaan kertaan ei ole pitkä matka eikä enää varaa ihmiskunnalla.